Maailmanhistorian paras peli!, julistivat monet ensimmäisen trailerin jälkeen. Konamin viimeisen päälle onnistunut hypekampanja on toden totta tehnyt Metal Gear Solid 2:n odottamista tuskaa. Viimeiset kaksi vuotta faneja on kiusattu useilla trailereilla ja ylisanoja keränneellä demolla. Kun muu maailma päästettiin tuskistaan jo jouluhulinan alla, Euroopan pelikansa vapautui odottamisen piinasta vasta viime perjantaina. Kolmella kuukaudella pitkittyneen odotuksen Konami hyvittää pelin tähän asti mittavimmalla versiolla ja kaikin puolin loistavalla PAL-käännöksellä ilman pelinopeuden kärsimistä ja kuvaa reunustavia mustia palkkeja.
Metal Gear Solid 2: Sons of Liberty käynnistyy demosta tutulla kohtauksella New Yorkin Hudson- joella. Mystiselle Philantropy -organisaatiolle työskentelevä taistelupari Solid Snake & Otacon saavat vihiä merijalkaväen rahoittamasta Metal Gear -prototyypistä, jota öljytankkeri rahtaa lopullisiin testeihin kohti Bermudan aurinkoa. Snaken dramaattinen surmansyöksy George Washingtonin sillalta aluksen kannelle aloittaa viimeisen vuosikymmenen odotetuimman toimintaseikkailun. Pahaksi onneksi venäläinen terroristijoukko ilmestyy paikan päälle kuokkimaan, muuttaen yksinkertaisen tiedusteluoperaation eloonjäämistehtäväksi. Jälleen kerran pelaaja löytää itsensä vihollisen keskeltä, turvanaan vain nukutusnuolia suihkiva M9 ja Snaken onnentupakat. Taivaalta piiskaavassa kaatosateessa niitäkään pahuksia ei pääse sauhuttelemaan.
Sons of Liberty säilyttää kaiken, mikä teki Metal Gear Solidista poikkeuksellisen toimintapelin ja laajentaa pelivaihtoehtoja uusiin ulottuvuuksiin. Pohjimmiltaan kyse on edelleen terroristien partiorutiinien tarkkailusta ja seulan läpi pujahtamisesta, pelivaihtoehtoja vain on enemmän, paljon enemmän. Vaarasta toiseen hiiviskellään keräten avainkortteja, lisävarusteita, lääkintätarpeita ja aseita. Mukana on pommien purkamista, tiedustelua ja hurjia toimintakohtauksia. Yhtä tärkeässä roolissa on pelimoottorilla pyörivien välinäytösten ja radiokommunikaation kautta avautuva mutkikas juoni. Pitkiä välinäytöksiä silmäillessä ehtii hyvinkin siemailla kupposen sumppia ennen seuraavaa pelisessiota. MGS2 sisältää toimintaleffan ja rautaisen toimintaseikkailun samassa paketissa.
Snake hallitsee kaikki vanhat taidot: norttia imeskelevä sankarimme ryömii, hivuttautuu seiniä pitkin ja kurkistelee nurkkien taakse. Uusina taitoina Snake hallitsee kiipeilemisen, kaiteista roikkumisen sekä väistö- ja hyökkäyskäyttöön sopivan kierimisen. Kuristusotteessa vahdit voi joko päästää manan majoille tai pitää vahtien ampumaintoa hillitsevänä ihmiskilpenä. Aseella uhkaamalla kerätään talteen vihollisen varusteet ja laatat, joiden kerääjä palkitaan ajan mittaan bonuksilla. Peli työllistää Dual Shockin joka ainoan napin, mutta pelaaminen ei missään vaiheessa käy sekavaksi. Myös analogiominaisuudet ovat hyvässä käytössä; liian äkäiset liikkeet kaapissa piileksiessä tuottavat vahteja houkuttelevaa mekkalaa. Samaan tapaan sormi on vapautettava liipaisimelta hitaasti jotta paukkurauta ei yskäise ruutia hukkaan, eikä metallilattialla parane tömistellä jos lähettyvillä partioi vihollisia. Hiiviskelyä avittava tutkajärjestelmä on pohjimmiltaan entisenlainen. Pahisten sijainnin ja katseen suunnan lisäksi kartta osoittaa nyt myös millä tasolla viholliset partioivat.
Kun Metal Gear Solidin alueet olivat enimmäkseen avaria, jolloin vahdit saattoi kiertää kaukaa, Discovery -tankkeri ja sitä seuraavat alueet ovat ahtaita käytäväsokkeloita ilman suuria liikkumatiloja. Vihollisen rutiinien tarkkailu ja piilossa pysyminen on muutenkin paljon tärkeämpää, sillä virheitä ei anneta anteeksi läheskään yhtä hellästi kuin Metal Gear Solidissa. Hälytys houkuttelee paikalle luotiliivein ja mellakkakilvin varustetun hyökkäyspartion, joka tarkastaa alueen tunkeilijan varalta epäilyttäviä pahvilaatikkoja, märkiä jalanjälkiä tai verivanoja ylenkatsomatta. Ennen kuin vahdit luopuvat etsinnästä, aikaa ehtii kulua useitakin minuutteja. Toisin kuin ennen, vahdit eivät unohda, vaan jäljittävät pakenijaa huoneesta toiseen. Kaikki pelaajan läsnäolostaan jättämät jäljet — olivat ne sitten ruumiita, sirpaleiksi murskattuja viinapulloja tai veriroiskeita — ovat epäedullisia. Paitsi siinä tapauksessa, kun kyseessä on vahdin huomion ratkaiseviksi sekunneiksi kiinnittävä miestenlehti tai juliste.
Partioita voi paeta kaiteen yli heilahtamalla, konttien alle ja pimeisiin nurkkiin. Myös risteilevien putkien ja seinien muodostamat kapeikot tarjoavat otollisia piilopaikkoja. Pahvilaatikot ovat mukana liikkuva hätäsuoja, joiden alta piileksijää ei välttämättä keksitä. Ihanteellisessa tilanteessa vartijat voi ohittaa ampumatta laukaustakaan, mikä yleensä on kivuttomin tapa. Uhkaavankin tilanteen voi pysäyttää jo alkuunsa, sillä pelaajalle jää lyhyt reaktioaika ampua radiopuhelin vahdin kädestä ennen kuin tukijoukot tömistelevät metsästämään tunkeilijaa. Jos paikalta löytyy silloin vain unten maille tyrmätty vahti, kaverinsa valveille potkittuaan joukot palaavat vartiopaikoilleen. Kokonaan uusi kiusa on vihollissotilaiden radioliikenne. Jos raportit myöhästyvät, valppaat taustajoukot palaavat tutkimaan tilannetta ja tarvittaessa korvaavat kaatuneet aseveljensä uusilla.
Jos Snake taas jää kiinni rysän päältä, on vaihtoehtoja kourallinen. Tulitaistelut ovat ei-toivottu, joskaan ei poissuljettu mahdollisuus, kertyyhän aseita ja tulivoimaa pienen vallankaappauksen tarpeisiin. Soolonäkymässä ei edelleenkään voi liikkua (onneksi), mutta tähdätä ja ampua vapaasti. Terroristit kykenevät eteviin väistöliikkeisiin, suojautumaan ja metsästävät pelaajaa joukkueena. Miesylivoima myös tuntuu siltä, eikä sankari ole kaikesta huolimatta supersankari. Jo muutama luoti raapaisee elinvoimapalkista suurimman osan pois. Vaikeustasosta riippuen kenttämuonaa ja lääkintätarpeita on tarjolla ylen määrin tai nipin napin riittävästi.
Eniten Sons of Libertyssa hurmaa toiminnan vapaamuotoisuus. Tilanteisiin ei ole yhtä oikeaa ratkaisuja, vain toimivia ja vähemmän toimivia taktiikoita. Pelkistettynä esimerkkinä miinat voi ampua, kiertää miinanpaljastimen (tai miksei myös infrapunalasien) avulla tai kerätä omaan käyttöönsä. Alkujaan pommien purkamiseen tarkoitetulle jäähdytyssuihkeelle voi kokeilemalla löytää arvaamattomia käyttömahdollisuuksia. Peli on täynnä kokeilemisen ja oivaltamisen hetkiä. Siksi taustajoukkojen holhoava asenne rasittaakin harvinaisen ikävästi. Apuahan saa aina kilauttamalla kaverille, joten vaikeustason valinta voisi kaiken muun lisäksi vaikuttaa myös rautalangan vääntämiseen, jolloin edes jotakin jäisi itsenäisen päättelyn varaan.
Metal Gear Solidin tapaan MGS2 sisältää hirmuisen määrän kutkuttavia osuuksia. Eräässä parhaista soluttaudutaan vihollisen hermokeskukseen vastapuolen taistelutamineissa suoraan vahtien nenän alta. Loppupuolella pulahdetaan sukeltelemaan veden täyttämiin sisätiloihin, jossa kelluva irtoroina ja kattoluukuista kajastava valo luovat erityisen kutkuttavaa ilmapiiriä. Kaksintaistelut terroristipomojen kanssa ovat raivokkaan tunnelmallisia, vaikkei legendaarisen Hind-taistelun taikka tankin kohtaamisen hiostavuuteen päästäkään. Erityisen mieleenpainuvina mieleen syöpyivät lopun miekkataistelu ja mittelö kaunopuheista pommimiestä vastaan.
Kaksi vuotta ensimmäisen trailerin jälkeen MGS2 näyttää edelleen poikkeuksellisen hyvältä. Pienet yksityiskohdat, säätehosteet, hahmot ja pikkutarkka animaatio eivät lakkaa hämmästyttämästä. Välinäytösten kaunista kameratyylittelyä on ilo katsoa. Kymmenkään minuutin videopätkät eivät missään nimessä ole tylsää katsottavaa. Oikeaa elokuvaa jäljitellään pienillä yksityiskohdilla: vesipisarat piiskaavat linssiä, huojuva käsivarakuva
us korostaa tilanteen kaoottisuutta ja ohi tömistelevät viholliset saavat kameran vavahtelemaan.
Toisenlaista Hollywood-osaamista mukaan tuovat Valtion Vihollisen kaltaisista action-tuotannoista tutun Harry Gregson-Williamsin sävellykset. Herran sähköiset leffamusisoinnit puhkuvat tunnelmaa alkaen rauhallisesta hiiviskelymusiikista välinäytösten toimintapaisutteluihin. Metal Gear Solid muistetaan kaiken muun hyvän lisäksi esimerkillisen loistavasta ääninäyttelystä, eikä jatko-osakaan tingi laadusta. Päätähdet (X-Menin jatko-osaa kynäilevä David Hayter Snakena, Chris Fritz Otaconina ja Patrick Laine Ocelotina) uusivat roolinsa ja uusina ääninä kuullaan joukko vähintäänkin taitavasti roolinsa hoitavia näyttelijöitä.
Eräs syy odottaa euroversiota on ollut DVD-ekstroja pullisteleva bonuslevy. Lisälevy on ehdoton tietopaketti pelin syntyprosessista ja tuotannosta, mutta kannattaa silti pitää reservissä siihen asti kun peli on pelattu läpi kokonaan. Vajaan tunnin pituisen dokumentin lisäksi katsottavana on taiteilijaguru Yoji Shinkawan luonnoksia, tekijöiden profiileja ja kooste Metal Gear- trailereita viimeiseltä viideltä vuodelta sekä bonuksena ennennäkemättömiä, Konamin sisäisiä grafiikkademoja. Production notes- otsikon alta löytyy Gamespotin mittava Final Hours-artikkeli, jossa Kojima ja kumppanit kertoilevat projektin haasteista ja taustoista.
Bonusromppu ei jää ainoaksi eroksi muihin versioihin. Äärimmäisen hankala European Extreme- vaikeusaste on hardcore- haaste täkäläisille pelaajille. Japsiversiosta tutussa Casting theatressa saa leikitellä kahdeksalla välinäytöksellä vaihtamalla hahmoja. Snaken karhealla äänellä kähisevä tukeva rouvashenkilö ja Metal Gear Solidin legomaiset hahmomallit antavat toki hihittelyn aihetta pariksi hetkeksi, mutta halvat naurut eivät kuitenkaan korvaa MGS:n demoteatteria. Mainitsemisen arvoinen huvitus on myös läpipeluun jälkeen avautuva kamera, jolla sotamuistoja voi ikuistaa muistikortille.
Juonellisesti Sons of Liberty toimii itsenäisenä pelinä, mutta samalla se on Metal Gear Solidin jatko-osa. Välttämättömät viittaukset edelliseen peliin pohjustetaan rautalangalla, jotta mikään olennainen ei jää aloittelijaltakaan varjoon. Etenkin Snaken ja Otaconin välille kirjoitetut piilovitsit voivat jäädä keltanokilta hämäriksi, mutta veteraanin viittaukset saavat nostalgia-tunnelmointiin. Lisäksi edellisen pelin juonta syvennetään mittavissa raporteissa (joita yhteensä on yli 500 sivua). Niistä paatunut fanikin voi löytää uusia puolia.
Toimivan tarinan ainoa haittapuoli on se virkaintoisuus, jolla peli kehittelee juonenkäänteitä pelattavuuden ja juonen uskottavuuden kustannuksella. Äärimmäisenä esimerkkinä pääjuoni väistyy päähenkilöiden perhevälien puimisen alta tunniksi, mikä ydinterroriuhan varjossa on täysin tolkutonta. Välinäytökset tuntuvat jahkaivelvan niitä näitä näennäisiä minuutteja senkin jälkeen kun kaikki olennainen on sanottu. Rauhaa ei anna myöskään yhteydenpitoon käytettävä Codec- radiojärjestelmä, jonka kautta tukijoukot härnäävät silloinkin kun apua ei kaivattaisi. Huolimatta siitä että pitkät keskustelut syventävät hahmojen taustoja ja persoonallisuuksia, peli kaipaisi tiivistämistä ja turhien sivujuonten karsimista. Lopussa yhä hurjempia sävyjä saava petosten ja salaliittojen vyyhti on menettää viehätyksensä kun jokainen uusi yllätys vain lisää hämmennystä.
Vaikka juoni ei pysy koossa yhtä tiukasti kuin edellisessä osassa, Sons of Liberty kertoo erään viime vuosien ovelimmista videopelitarinoista. Ensi kerralla pelatessa peli imaisee niin veteraanit kuin aloittelijatkin mukaansa, ja vain se lienee tärkeintä. Kun savu on laskeutunut, jäljelle jää vielä monta vastaamatonta kysymystä. Uusia projekteja ja tuoreita teemoja hamuava Kojima on jo sanoutunut irti pelisarjan tulevaisuudesta ohjaajan ominaisuudessa, joten sarjan tulevaisuus lepää mahdollisen seuraajan harteilla.
Pelitavasta riippuen Sons of Libertyn läpipeluu kestää 10-20 tuntia. Suositeltavin tapa on pelata kiireettömästi, sillä monet hillittömät Codec- keskustelut, piilovitsit, elokuvalainat ja hauskat yksityiskohdat jäävät helposti huomiotta kiirehtiessä. Peli etenee täysin lineaarisesti, joten ilman juonenhaaroja ja merkittäviä palkintoja se kestää vain yhden pelikerran elleivät ärhäkämmät vaikeustasot tai laattojen kerääminen motivoi uusintayritykseen. Sons of Libertyn kaltaisia helmiä ilmestyy avain liian harvoin, joten älkää pilatko kokemusta hätiköimällä nautiskelkaa pikkutarkasta maailmasta, palapelimäisestä juonesta ja pelattavuudesta, sillä peli pää