Onkohan enää olemassa yhtään todellista tai kuviteltua toisen maailmansodan tapahtumaa, josta ei jo olisi puristettu viimeisiäkin pelimehuja irti. EA:n mielestä selvästi on, sillä he ovat tuoneet markkinoille taas yhden osan Medal of Honor -sarjaansa. Sotamaratonin tuorein tulokas on Heroes 2, ja se eroaa pelisarjan muista osista vain nimensä verran.
Tällä kertaa pelaaja on erikoisjoukkojen sotilas, jonka tehtävä on estää Hitlerin katalat aikeet tuhota Lontoo V2-raketeillaan. Matkan varrella ammutaan sadoittain natseja, tuhotaan omaisuutta räjähteillä ja ihmetellään, voivatko tekoälyn ohjastamat liittolaiset todella olla näin typeriä. Voivat ne – mutta onneksi putkimaisissa kentissä eteneminen ei yleensä ole kovin haastavaa, elleivät kaverit ehdoin tahdoin juokse tulilinjalle.
Pelin suhde todelliseen sodankäyntiin on parhaimmillaankin viitteellinen. Vastustajia sikiää loputtomasti, kunnes pelaaja siirtyy kentän seuraavaan osaan, eikä muutama osuma hidasta sankarillista amerikkalaista juuri ollenkaan. Tarjolla on jopa erillinen arcade-pelitila, jossa pelaajaa kuljetetaan kiskoilla läpi kenttien ampumaan kaikkea mikä liikkuu.
Pientä piristystä tuttuun kaavaan tuo Wiin ohjaimen onnistunut käyttö. Tähtääminen hoituu osoittimella ja liikkuminen kapulaohjaimen tatilla. Yhdistelmä on toimiva ja näppärä. Lisäksi ohjaimen liikkeentunnistusta hyödynnetään hauskasti, sillä esimerkiksi kranaattien nakkaaminen vaatii heittoliikkeen jäljittelemistä ohjaimella. Peliä voisi pelata myös Zapper-pyssyohjaimella, mutta se on yllättäen kömpelömpää kuin normikapulalla hosuminen.
Peruskaavassa pitäytyen peli tarjoaa myös verkkopelin, ja sen sisältö on niin ikään tuttua ja turvallista huttua. Vastustajien kanssa voi kilpailla joko deathmatchissa tai lipunryöstössä, eikä soppaan ole vahingossakaan tuotu mitään uutta. Wiille ei kuitenkaan varsinaisesti ole ylitarjontaa toimivasta verkkoräiskinnästä, joten sellaista kaipaavien kannattanee tutustua uuden Medal of Honorin tarjontaan.
Kaiken kaikkiaan Medal of Honor: Heroes 2 on niin kaavamainen ja ennalta nähdyn oloinen tuotos, että pelatessa déjà vu –kokemukset seuraavat toistaan. Tismalleen samanlaisten sotapelien loputon vyöry kuitenkin kertoo, että lajityypillä on ystävänsä, jotka varmasti saavat jotain irti tästäkin kertausharjoituksesta. Kaiken varman päälle pelaamisen keskellä olisi kuitenkin toivonut edes pientä uudistuksen pilkahdusta.
