Toinen maailmansota on innoittanut pelien tekijöitä jo pitkään ja nykyään markkinoille ilmestyy jos jonkinlaisia maailmansodan toisintoja, joissa pelaaja lähetetään tuhoamaan natsisaksan sotakoneistoa. Tähän samaan ideaan perustuu 2015:n kehittämä Medal of Honor: Allied Assault, jossa pelaaja ohjastaa luutnantti Mike Powellia kohti sankaritekoja. Pelin kantavana kysymyksenä tuntuu olevan: Kaipaako sota yhtä miestä? Ainakin tässä pelissä vastaus on kyllä. Kyseessä on siis yhden miehen sankaritarina, jonka perusteella voisi olettaa yhden jenkkisotilaan vastaavan muutamaa tuhatta natsia.
Allied Assaultin tapahtumat alkavat Pohjois-Afrikasta, jossa Powell tuhoaa vihollisen tärkeitä kohteita ja pelastamaan kiinni jääneen agentin. Afrikasta siirrytään Norjaan tuhoamaan saksalaisten sukellusvene sekä prototyyppiasteella oleva tutka, joka aiheuttaisi vakavan ongelman liittoutuneiden sukellusveneille. Kun nämäkin hommat on hoidettu siirrytään Operation Overlordiin, joka tunnetaan myös Normandian maihinnousuna. Normandian maihinnousu onkin pelin ehdoton huippukohta, sillä sodan kauhut on saatu sisällytettyä tähän lyhyeen pätkään todella hyvin. Amerikkalaisten sotilaiden huudot sekä epätoivoinen eteneminen saksalaisten konekivääritulen on yksinkertaisesti mykistävä kokemus. Myös oma henki on hiuskarvan varassa, sillä konekiväärit pyyhkivät rantaa todella tehokkaasti. Tietokoneen osalta koko maihinnousu on yhtä scriptattua tapahtumaa, mutta sillä ei ole mitään väliä, maihinnousu on nimittäin toteutettu todella taidokkaasti.
Myös maihinnousun jälkeiset tehtävät sisältävät paljon vaihtelua eikä peli ala toistamaan itseään kovin pahasti. Tehtävien tavoitteet vaihtelevat aina radiokeskuksen tuhoamisesta tärkeiden papereiden varastamiseen. Muutamassa kentässä pelaaja joutuu käyttämään soluttautumistaitojaan pukeutumalla natsiupseerin univormuun ja menemällä muina miehinä keskelle natsien tukikohtaa. Paikoitellen eteen tulee kyllä kohtia, joissa etenemisen esteenä on vihollislauma toisensa perään, mutta kenttien teemat vaihtelevat sen verran, että nämäkin kohdat tulee tahkottua läpi ilman minkäänlaista kyllästymisen tunnetta.
Kenttien suunnitteluun on selvästi uhrattu aikaa ja se näkyy lopputuloksessa. Pelin ympäristöt ovat todella tyylikkäitä ja sodan tuntu on saatu vangittua raunioituneisiin kaupunkeihin, lumisiin metsiin ja natsien tukikohtiin. Harmaasävyinen väripaletti on omiaan luomaan peliin epätoivon ja tuhon ilmapiiriä. Quake 3:n grafiikkamoottoria on modifioitu rankasti ja se puskeekin todella näyttävää grafiikkaa. Perusgrafiikat ovat yksityiskohtaisia eikä savu- ja räjähdysefektejäkään voi muuta kuin ihastella. Grafiikkamoottori ei kuitenkaan ole niitä aivan kevyimpiä. Jopa 1,4Ghz prosessorilla, 256Mt muistilla ja Geforce 2 -näytönohjaimella varustettu testikone oli paikoitellen tiukoilla pelin pyöriessä 1024×768 -resoluutiolla.
Myös hahmojen animaatiot ovat todella tarkkoja ja yksityiskohtaisia. Esimerkiksi maihinnousussa mukana olevan sotilaan käyttäytyminen todella näyttää pelokkaalta ja paikoitellen tekee jopa pahaa katsella ammutun natsisotilaan viimeisiä elonhetkiä. Verta ja suolenpätkiä pelistä ei kuitenkaan löydy. Tätä voidaan pitää pikku miinuksena, sillä pienet veriroiskeet olisivat lisänneet realismia ja epätoivon tunnetta entisestään.
Aseistuksen puutteesta herra Powelin ei tarvitse kärsiä, sillä matkan varrella hänen mukaansa tarttuu aseita pienen rykmentin tarpeisiin. Kaikki aseet ovat tietysti mallinnettu toisen maailmansodan vastaavista. Pelistä löytyy mm. Colt .45 -pistooli, MP40-konepistooli, BAR-konekivääri, erilaisia kranaatteja ja sinko. Käytännössä asearsenaali siis ulottuu pistooleista panssarintorjunta-aseisiin ja kranaateista konekivääreihin. Aseet on mallinnettu ihan hyvin, tosin jenkkien Thompson-konepistooli näyttää hieman liian palikkamaiselta. Aseiden äänet ovat todella hyviä ja aidon kuuloisia. Konekiväärien infernaalinen papatus ja tykin ammusten räjähtäminen ovat omiaan nostamaan hien pintaan. Muutamien aseiden tehoon toivoisi kyllä hieman parannusta, sillä esimerkiksi konepistooleilla ammuttaessa vihollinen kestää kevyesti viisi luotia. Pääosumat ovat sitten asia erikseen, sillä sitkeinkin natsi tipahtaa yleensä yhdestä päähän osuneesta metallinamusesta.
Realismia lisää myös todentuntuinen rekyyli, joka vaikeuttaa ampumista todella paljon. Sarjatuliaseilla ei ole toivoakaan ampua tarkasti pitkää sarjaa, siksi kannattaakin keskittyä lähinnä muutaman laukauksen sarjoihin, jotka eivät vielä laske tarkkuutta kovin paljoa. Vihollisilla rekyyliongelmaa ei tunnu olevan, sillä ne räiskivät pitkiäkin sarjoja tuhottoman tarkasti. Muutenkin viholliset ovat todella tarkkoja. Ne huomaavat pelaajan todella nopeasti, paikoitellen vähän liiankin helposti ja niiden osumatarkkuus lienee noin 80% luokkaa. Tarkkuutensa lisäksi viholliset reagoivat hyvin pelin tapahtumiin. Kranaatin nähdessään natsit vauhkoontuvat täysin ja lähtevät kovaa vauhtia karkuun välittämättä edessään seisovasta jenkkisotilaasta tuon taivaallista. Natsit osaavat pötkiä pakoon myös epätoivoisissa tilanteissa ja jonkinlaisia väijytyksiä ne pirulaiset osaavat tehdä. Usein vihollissotilaat ovat piiloissa kulmien takana, josta ne sitten ampuvat käytävälle pysyen suhteellisen hyvässä suojassa.
Paikoin pelaajan mukaan lyöttäytyy joukko liittoutuneiden sotilaita, joten jokainen vastaantuleva sotilas ei olekaan vihamielinen. Omien joukkojen tekoäly on samalla tasolla kuin vihollisten, eli joukkuetovereista on mukavasti hyötyä. Turhan usein pelaaja kuitenkin huomaa olevansa yksin ja pelaajan niittäessä kunniaa on selvää, että ainakin Allied Assaultissa yksi mies voi tehdä eron tappion ja voiton välille.
Pelin äänimaailma on saanut jo ennakkoon paljon kehuja, eikä turhaan. Äänimaailma on nimittäin toteutettu erittäin hyvin ja äänet luovat tunnelmaa. Saksalaisilla laaja valikoima erilaisia huudahduksia eivätkä jenkkisotilaatkaan jää tästä jälkeen. Myös pikkuseikkoihin, kuten askeleisiin ja ympäristön ääniin on kiinnitetty huomiota. Esimerkiksi sade tosiaan kuulostaa sateelta. Äänimaailman korkeaa tasoa ylläpitää musiikki, joka sopii peliin kuin nappi otsaan, jos ontuva vertaus sallitaan.
Nykyräiskintöjen standardien mukaisesti pelistä löytyy myös moninpeli, joka sekin on laadukasta tavaraa. Neljä pelimoodia ja yksinpelistä tuttu meininki takaa moninpelille hyvät lähtökohdat, mutta parhaimpien nettiräiskintöjen tasolle peli ei yllä.
Medal of Honor: Allied Assault on loistava räiskintäpeli, joka ottaa aiheensa vakavasti eikä lisää siihen minkäänlaisia mahdottomuuksia (vrt. Wolfensteinin mutanttimonsterit). Pelin tunnelmaa voi leikata veitsellä eikä peli ala toistamaan itseään juuri ollenkaan. Visuaalisesti peli on todella näyttävä ja hyvän kuuloinen, joskin konehuoneesta on parasta löytyä melkoisesti tehoa, sillä grafiikkamoottori on raskas. Pelattavuutensakin osalta Allied Assault kiskaisee itsensä räiskintäpelien kärkikastiin tarjoamalla toimivat kontrollit, monipuoliset tehtävät sekä loistavan kenttäsuunnittelun. Unohtaa ei sovi myöskään toimivaa moninpeliä. Kissojen ja koirien kanssa suoritetut etsinnät eivät löytäneet pelistä mitään suuria ongelmia, joten Medal of Honor: Allied Assault kiilaa itsensä Half-Lifen seuraksi räiskintäpelien terävimpään kärkeen.