Erilaiset Disney-pelit ovat olleet konsolimarkkinoilla tuttua tavaraa jo vuosikausien ajan. Tähän asti animaatiohahmot ovat kuitenkin seikkailleet lähinnä tasoloikka-tunnelmissa eikä muita pelityylejä ole kokeiltu kuin satunnaisesti. Juuri kauppoihin saapuneessa Magical Mirrorissa vanhaa peruskaavaa yritetään muuttaa kahden yhtiön voimin. Kyseessä on nimittäin Capcomin ja Nintendon yhteistyössä kehittämä seikkailupeli, jonka pääosassa nähdään klassisiin punapöksyihin sonnustautunut Mikki Hiiri.
Taikapeilin tapahtumat pyörähtävät käyntiin siimahäntäisen sankarin vetäytyessä yöpuulle. Oikean Mikin nukahtaessa hänen uni-minänsä pääsee valloilleen ja päätyy oudon aavemaisen olennon houkuttelemana makuuhuoneessa sijaitsevan peilin takana sijaitsevaan maailmaan. Sitä hallitsee valtava, sokkeloinen kartano, jonka ainoa asukas tuntuu olevan kaikkialla hääräävä kummitus. Tämä hyvin epävieraanvarainen isäntä rikkoo taikapeilin ja estää näin uni-Mikkiä palaamasta omaan ruumiiseensa. Niinpä pelaajan on otettava ohjat käsiinsä ja autettava pallokorvaa keräämään kokoon särkyneen peilin sirpaleet.
Peilintakaiseen maailmaan sijoittuva seikkailu tuo jatkuvasti mieleen Luigi’s Mansionin. Mikki vaeltaa pitkin aution kartanon käytäviä ja huoneita ratkoen erilaisia pulmia ja kamppaillen silloin tällöin paikkaa isännöivän aaveen kanssa. Etenkin pelin musiikeissa ja sankarin yksinäisessä hyräilyssä on jotakin hyvin samankaltaista kuin Luigin seikkailun äänimaailmassa. Siihen varsinaiset yhtäläisyydet kuitenkin loppuvatkin ja käytännössä pelit ovat lähestymistavaltaan ja tyyliltään hyvin erilaisia.
Magical Mirrorin maailmankuva on vähintäänkin mielenkiintoinen. Pelaajan on pulmien ratkomisen ohella kerättävä ympäri kartanoa siroteltuja tähtiä, joiden avulla kartanoa riivaavan kummituksen voi tietyissä kohdissa saada härnäämään Mikkiä. Toisinaan tästä seuraa vain hupaisa välianimaatio, mutta useimmissa tapauksissa se on täysin välttämätöntä pelin etenemisen kannalta. Pelaajan on siis kiusattava tarinan päähenkilöä lukuisilla eri tavoilla pystyäkseen ratkomaan kartanosta löytyvät pulmat.
Useimmiten Mikille tällä tavoin aiheutetut koettelemukset ovat vain harmittomia kepposia, mutta ajoittain meno äityy aika hurjaksi. Seikkailun aikana pallokorva joutuu mm. hammasrattaiden pyöritykseen ja itsestään liikkuvan miekan jahtaamaksi. Lopputulos on kyllä aina onnellinen, mutta pelin aikana jäi silti pariin otteeseen mietityttämään, onko pelaajan alter egon aktiivinen ja tietoinen kiusaaminen sittenkään kovin toimiva ratkaisu. Vastaan tulee myös muutama sen verran pelottava kohtaus, että on hieman kyseenalaista, kannattaako perheen pienimpien antaa istua pelin ääressä ilman vanhempien seuraa.
Itse pelaaminen on erittäin yksinkertaista. Ohjaimen tatti kontrolloi ruudulla liikkuvaa osoitinta, joka muuttuu valkoiseksi, mikäli kohdalla olevalle esineelle voi tehdä jotain. Yleensä vaihtoehdot rajoittuvat kohteen luokse kävelemiseen ja sen tutkimiseen. Toisinaan tarjolla on myös mahdollisuus hyödyntää erittäin suppeaa inventaariota, mutta tällaiset tilaisuudet on koko pelin aikana laskettavissa kahden käden sormilla. Yleisesti ottaen kartanon pulmat ovat erittäin suoraviivaisia ja ratkaisut niihin joko erittäin ilmeisiä tyyliin ”lattialla on kolikko ja pöydällä säästöpossu” tai keksittävissä paria vaihtoehtoa kokeilemalla. Ongelmien selvittelemisen pitäisi siis onnistua myös vähemmän kokeneilta seikkailijoilta.
Pelin rasittavin piirre on sen hidas tempo. Parin napin painalluksen jälkeen pelaaja saattaa joutua seuraamaan parinkin minuutin mittaista välinäytöstä, josta suurin osa kuluu Mikin ilmeillessä ja ihmetellessä tilannetta. Siimahännän verkkaisuutta tehostaa myös tarpeettoman hitaasti toimiva käyttöliittymä. Kaikkiin kävelemistä monimutkaisempiin asioihin tarvitaan aina vähintään kaksi napin painallusta ja usein Mikillä on ylitsepääsemätön tarve tehdä ylimääräisiä käännähdyksiä ja hypähdyksiä ennen pelaajan komentoihin reagoimista.
Lähes unettavan tempon vastapainoksi mukana on muutamia hieman toiminnallisempia minipelejä sekä kohtia, joissa pelaajan on ohjaimen vääntelyllä ja oikea-aikaisilla napinpainalluksilla kannustettava Mikkiä parempiin suorituksiin. Minipelit ovat erittäin lyhyitä ja yksinkertaisia kokonaisuuksia, joihin on haettu vaikutteita mm. lento-, tanssi- ja lumilautailupeleistä. Ne tuovat seikkailuun tervetullutta vaihtelua, mutta onnistuvat samalla olemaan myös varsin tylsiä. Pelillisesti niiden tärkein tehtävä onkin antaa pelaajalle tilaisuus täyttää siimahännän kiusaamiseen huvenneet tähtivarastonsa. Muuta lisäpuuhaa peliin on järjestetty piilottamalla eri puolille kartanoa joukko esineitä, jotka löydettäessä siirtyvät koristamaan nukkuvan Mikin makuuhuonetta. Sen kummempaa merkitystä näillä keräilyesineillä ei ole, mutta jonkin verran iloa niidenkin etsimisestä irtoaa.
Audiovisuaalisesti Magical Mirror on toteutettu ammattitaitoisesti ja se on varsin uskollinen vanhoille Disney-piirretyille. Varttuneemmissa pelaajissa sen grafiikat ja äänimaailma herättelevätkin mukavan nostalgisia muistoja. Kokonaisuudessaan peli on kuitenkin sen verran yksinkertainen, että se tuntuu usein olevan vain kokoelma huoneita, joissa asioita naksuttelemalla tapahtuu jotakin enemmän tai vähemmän hassua. Seikkailu onkin selvästi suunnattu nuoremmalle väelle, joille vaikeustaso tuntuu olevan kohdallaan. Heille peli onkin tutustumisen arvoinen julkaisu, vaikka sen sietämättömän hidas tempo saattaakin aiheuttaa pieniä keskittymisvaikeuksia kaiken ikäisille. Eikä seikkailu siitäkään huolimatta kestä muutamaa tuntia kauempaa.