Erilaiset musiikkipelit ovat viime vuosien aikana tehneet tuloaan. Tyyli on tähän mennessä vaihdellut marakassien heiluttelusta kitararokkiin saakka, mutta toistaiseksi aihepiiri on pysynyt tiukasti modernin musiikin puolella. Oikomishoitoa tilanteeseen tarjoilee Sonyn tuore PS2-peli Mad Maestro, joka uskoo pelaajan hoiviin kokonaisen sinfoniaorkesterin. Pelimarkkinoiden ensiaskel klassisen musiikin suuntaan ei kuitenkaan ole kovin onnistunut.
Pelin päähenkilönä seikkailee nuori kapellimestari-virtuoosi Takt, joka yrittää pelastaa paikallisen konserttitalon purkutuomiolta. Aluksi tehtävänä on satunnaisten kaupunkilaisten ilahduttaminen musiikin avulla ja lopuksi eteen tulee kokonaisen konsertin johtaminen. Pohjimmiltaan jokaisen kentän päämäärä on kuitenkin aina sama. Pelaajan on vangittava yleisö taidokkaan kapellimestari-työskentelyn avulla.
Konsolipelejä harrastavien ihmisten keskuudesta tuskin löytyy kovin montaa ammattitaitoista kapellimestaria, joten orkesterin johtamisesta on tehty suhteellisen yksinkertaista. Pelaajan on huolehdittava vain kolmesta asiasta: musiikin temposta, sen voimakkuudesta sekä oikeiden instrumenttien käytöstä oikeaan aikaan. Kaikki tämä hoituu mukavasti ohjaimen perusnapeilla. Lapsia ja rähmäsormia varten mukaan on laitettu myös helpotettu pelimoodi, jossa musiikin voimakkuudesta ei tarvitse välittää lainkaan.
Jokaiseen kenttään kuuluu yksi sävellys, joka pelaajan pitäisi pystyä vetämään kunnialla lävitse. Musiikin alkaessa ruudulle ilmestyy muutama pyöreä merkki, joiden välillä alkaa singahdella samanlainen pallo. Oikean rytmin pitäminen onnistuu yksinkertaisesti painamalla yhtä DualShockin napeista aina kun pallo on jonkin merkin kohdalla. Painalluksen voimakkuus puolestaan määrää sen, miten lujaa orkesteri kyseisessä kohdassa soittaa. Mukana on kolme eri voimakkuutta, jotka on merkitty tempoympyröihin väreillä. Ajoittain ruudulle ilmestyy myös nuolia, jolloin pelaajan on painettava yhtä aikaa sekä perusnappia että asianmukaista suuntaa ristiohjaimesta.
Menestystä mitataan ruudun vasemmassa laidassa pomppivalla innostusmittarilla. Aina kun pelaaja on onnistunut soittamaan oikein yhden tahdin, mittarin lukema kohoaa. Tehtyjen virheiden myötä se puolestaan laskee. Tavoitteena on saada kuulijoiden innostus nousemaan mittarin huipulle ja pitää se siellä kappaleen loppuhuipennukseen saakka. Onnistuminen riippuu siitä, miten tiivis tunnelma paikalla vallitsee viimeisen nuotin kajahtaessa. Systeemi on hieman rasittava, sillä parin viimeisen tahdin aikana tehdyt virheet voivat pakottaa pelaamaan koko kentän uudestaan, vaikka kaikki olisikin muuten sujunut mallikkaasti.
Parin ensimmäisen esityksen ajan Mad Maestro vaikuttaa varsin viihdyttävältä peliltä. Orkesterin johtamisesta on onnistuttu tekemään riittävän yksinkertaista ja musiikilla leikkiminen on hauskaa. Hiljalleen karu totuus alkaa kuitenkin paljastua. Satunnaista ristiohjaimen käyttöä lukuun ottamatta pelaaminen koostuu yksinomaan yhden tietyn napin painelemisesta. Kuten arvata saattaa, tämä käy varsin pian erittäin yksitoikkoiseksi. Tilannetta ei myöskään paranna se, että peli on täysin mahdollista pelata lävitse parissa tunnissa. Parhaiden arvosanojen keräämiseen menee tosin hieman kauemmin, mutta sellaiseen ei useimmilta todennäköisesti löydy viitseliäisyyttä. Saman kohtalon kokevat myös mukaan laitetut bonuspelit.
Mad Maestro on mielenkiintoinen kokeilu, mutta pelinä se on yksinkertaisesti liian monotoninen jaksaakseen kiinnostaa paria iltaa kauempaa.