Kuten suurin osa peliharrastajista varmasti jo tietääkin, Gamecube saapui markkinoille ilman uutta Mario-peliä. Sen sijaan konsolin julkaisupelien joukosta löytyi Luigi’s Mansion, jonka pääosassa seikkailee veljesparin nuorempi puolisko Luigi. Sankarin vaihtumisen myötä pelityyppi on muuttunut tasoloikinnasta pulma-vetoiseen seikkailuun, mutta laatu ei ole siitä juurikaan kärsinyt. Luigi’s Mansion on hauska ja monipuolinen peli, jonka ainoa todellinen ongelma on sen lyhyys.
Tarina alkaa, kun Luigi saapuu arvonnassa voittamalleen kartanolle. Paikka ei kuitenkaan vaikuta lomailijan unelmakohteelta, sillä heti ensimmäiseen huoneeseen päästessään sankarimme törmää kummitukseen. Parin kohtauksen jälkeen Luigi huomaakin saaneensa vanhalta tiedemieheltä Ghostbusters-henkisen aaveimurin sekä tehtävän tyhjentää kartano sitä asuttavista kummituksista. Samalla hänen pitäisi paikallistaa taloon eksynyt Mario, jota kukaan ei ole nähnyt sen jälkeen, kun tämä astui etuovista sisälle.
Kummitustalon synkillä käytävillä harhailevan Luigin tärkein työväline on Poltergust 3000 -aaveimuri. Se pystyy imaisemaan sisäänsä kaikki sellaiset aaveet, joita on hämätty tavalla tai toisella niin, että niiden sydän on tullut näkyviin. Kummittelijoiden siivoamisen lisäksi sillä voi tutkia paikkoja, repiä kankaita ja papereita seiniltä, sammutella kynttilöitä, houkutella esineitä luokseen sekä ravistella suurinta osaa kartanon irtaimistosta. Lisäksi laite alkaa pelin edetessä sylkeä tulta, vettä ja jäätä.
Poltergustin ohella Luigi raahaa mukanaan myös taskulamppua ja Game Boy Horroriksi nimettyä laitetta. Jälkimmäinen pitää kirjaa kartanosta löytyneistä aarteista, toimii kätevänä karttana ja mahdollistaa ympäristön tutkimisen erityisen aavesuodattimen lävitse. Suodatin näyttää pelaajalle näkymättömät aaveet, antaa tilaisuuden tutkia niitä hieman tarkemmin ja aktivoi joitakin piilotettuja bonus-esineitä.
Aaveita kartanosta löytyy neljää eri tyyppiä. Tavallisten peruskummitusten hoiteleminen onnistuu yksinkertaisesti jähmettämällä ne paikoilleen taskulampun avulla. Valon hämäämän kohteen sydän jää tällöin hetkeksi näkyviin ja sen voi imaista aaveimurin sisään. Astetta hankalampia ovat erilaiset nimikoidut kummitukset, joista jokainen viihtyy luonteensa mukaan yhdessä tietyssä huoneessa. Nämä epäkuolleet eivät taskulamppua kavahda, vaan niiden nappaaminen vaatii erilaisten pulmien ratkomista. Pelaajan on keksittävä jokaisen nimikoidun kummituksen kohdalla erikseen, miten sen saa jäämään aaveimurin uhriksi. Näiden pulmien suunnittelussa on käytetty mukavasti kekseliäisyyttä ja samantyyppisiin ongelmiin on turvauduttu pariin otteeseen. Ratkaisut vaihtelevat helpoista ja suorasukaisista erittäin hankaliin, mutta mitään täysin mahdottomia tai epäloogisia viritelmiä paketista ei löydy.
Kolmannen aaveryhmän muodostaa Boo-jengi, joka liittyy metsästettävien kummitusten ryhmään tarinan edetessä. Boo’t piileskelevät kartanon huoneissa huonekalujen alla, mutta ne on suhteellisen helppo paikallistaa Game Boy Horroriin liitetyn Boo-tutkan avulla. Liikkeelle hätistettyjä aaveita voi joutua jahtaamaan pitkiäkin matkoja ympäri kartanoa, sillä niillä on kiusallinen tapa paeta aaveimuria vastustamatonta vetovoimaa toisiin huoneisiin.
Lisäksi Luigin on pelin aikana tehtävä selvää muutamasta suuremmasta pomo-aaveesta. Ne kohdataan aina pyöreällä areenalla, jossa aaveet yrittävät tyrmätä sankarin erilaisten hyökkäysten avulla. Monista Nintendo-peleistä tuttuun tyyliin pomo-vastustajien voittaminen vaatii niiden omien aseiden käyttämistä niitä vastaan. Erikoisista voimistaan huolimatta useimmat välipomot ovat varsin helppoja vastuksia. Niinpä osa nimetyistä kummituksista tarjoaakin paljon niitä tiukemman haasteen.
Pelattavuutensa suhteen Luigi’s Mansion tuntuu viiden minuutin totuttelun jälkeen erittäin luontevalta eikä pelaajan tarvitse juurikaan tapella kontrollien kanssa. Jopa liikkuminen vasemmalla ja imurin ohjaaminen oikealla tatilla onnistuu helposti. Tästä on osittain kiittäminen Gamecuben ohjainta, jossa molempiin tikkuihin pääsee erittäin näppärästi käsiksi. Osa valikoista olisi sen sijaan kaivannut hieman sujuvampaa ja nopeammin reagoivaa käyttöliittymää. Peli nimittäin tuntui reagoivan ohjaimen komentoihin varsin laiskasti, etenkin silloin kun pitäisi palata takaisin varsinaiseen pelinäkymään.
Muuten Luigi’s Mansion on varsin mallikelpoinen julkaisupeli. Sen grafiikka on terävää ja etenkin valojen, varjojen ja erilaisten heijastusten käyttö erittäin taitavaa. Värikkäästä, sarjakuvamaisesta tyylistä huolimatta peli onnistuukin olemaan melkoisen tunnelmallinen kokemus. Osasyynä tähän on hienosti toteutettu äänimaailma, jossa leppoisaan taustamusiikkiin yhdistyvät salamaniskut sekä Luigin hermostunut hyräily ja lohduttomat ’Mariooo’ -huudot. Muutamat äänitehosteet on tosin napattu suoraan keskiverto-tasoloikasta eivätkä ne sovi lainkaan pelin muuhun tunnelmaan.
Pelin pahin ongelma on sen lyhyys. Kartanon aaveet on napattu kiinni suhteellisen nopeasti ja Luigin seikkailu loppuu kesken parin illan jälkeen. Tässä eivät ihmeemmin auta edes pelin eurooppalaiseen versioon lisätyt ylimääräiset alueet. Pulma-vetoisen pelin venyttäminen liian pitkäksi olisi luultavasti ollut myös huono ratkaisu, mutta kummitushippa tuntuu joka tapauksessa loppuvan hieman kesken. Aavekartanon tutkiminen ja sen sisältämien pulmien ratkominen on sen verran viihdyttävää puuhaa, että sitä olisi mielellään jatkanut kauemminkin.
Kokonaisuutena Luigi’s Mansion on hyvin suunniteltu ja erinomaisesti toteutettu seikkailu, joka täyttää kaikki tutut Nintendo-standardit. Haastetta ja uusia ideoita riittää kokeneempienkin pelaajien iloksi eikä eteneminen pysähdy missään vaiheessa kokonaan. Mikäli sen lyhyen keston ei anna häiritä itseään, Luigi’s Mansion on varsin mainio peli uuden Gamecuben kaveriksi.