Kymmenen vuotta sitten Final Fantasy VII oli nimi kaikkien huulilla. Massiivisen kokoinen roolipeli ymppäsi tragediaa, komediaa, epiikkaa ja seikkailua tiukaksi paketiksi, jonka kosminen skaala ravisutti pelimaailmaa. Kymmenen vuotta myöhemmin FF7:n tekijä pieksee tismalleen samaa menestyskaavaa. Niin hahmot, tarinat kuin juonenkäänteetkin on röyhkeästi revitty klassikkopelien ja kirjojen sivuilta, nimetty uudelleen ja laitettu tanssahtelemaan uusissa, prameissa vaatteissa.
Pelin päähenkilönä on androgyynin näköinen Kaim, mies joka ei voi kuolla. Tuhat vuotta elänyt soturi on nähnyt ja kokenut kaiken, mutta jostain syystä ei muista menneestä mitään. Matkan varrella törmätään myös muihin kuolemattomiin, joita myöskin riivaa mystinen amnesia. Ei liene kenellekään yllätys, että kohtalot nivoutuvat yhteen, tunteet ovat suuria ja yhteinen vihollinen liki mahdoton kukistaa.
Siinä missä tarina on kimppu kertaalleen kuolleita kliseitä, pelimekaniikka on todellinen muinaismuisto. Pelaaja haahuilee tarkoin rajatuilla alueilla etsimässä sitä videopätkää, joka avaa tien seuraavaan tarkoin rajattuun alueeseen. Välillä silmille nakataan taisteluosuus tyhjästä putkahtavien männiäisten kanssa. Sitten valitaan isku, torjunta, loitsu tai esine, ja katsotaan kuinka äijät hutkivat toisiaan vuoron perään. Taistelusta voitokkaat urhot keräävät kokemusta ja kultaa, ja joskus jopa parantelevat varusteitaan ja taitojaan.
Mekaniikka sinänsä on toimiva konsepti, mutta se on prikulleen sama, mitä japaniroolipeleissä on käytetty iät ja ajat. Se ei ole kehittynyt yhtään. Mikä pahinta, taisteluiden lataaminen ja lyöntianimaatioiden katsominen syö noin puolet peliajasta. Kolmannen kymmenennen pelitunnin kohdalla tekisi mieli kirkua ja raastaa kuontaloaan, jos vaikka hitaat animaatiot sillä säikähtäisivät ja menisivät pois ihmisiä kiusaamasta.
Se, millä Lost Odyssey lopulta kerää pisteitä, on tarina ja pelin pituus. Kaikkine sivutehtävineen pelillä on mittaa huikean neljän levyn verran. Tekemistä siis todellakin piisaa. Kun juoni ottaa vihdoin tuulta purjeisiinsa, sitä seuraa mielellään, jopa kiinnostuneena. Välillä Kaimin mieleen palautuu muistoja menneestä, jotka ovat eittämättä Hertta-sarjamaisia, mutta samalla kuitenkin tunnelmallisia ja haikeita välipaloja ihmisen hauraudesta ja riittämättömyydestä.
Tarina ei vain riitä. Muumioitunut pelimekaniikka ja raahustava aloitus tappavat kiinnostuksen peliin hitaasti mutta varmasti. Lost Odyssey on varmasti japaniroolipelien faneille valtava hitti, mutta eikö sen pyörän voisi jo hiljalleen keksiä uusiksi?
PÄÄSTÖTODISTUS
Tylsä odysseia saakin jäädä kadonneeksi
