Valtavasti kehitystyötä vaativat roolipelit ovat olleet käytännössä kaikkien uusien konsoleiden kohdalla se pelityyppi, jonka ensimmäistä edustajaa on saatu odotella pisimpään. Gamecuben ensimmäisten kuukausien pelitarjonta on ollut erittäin monipuolista, mutta tämän suhteen sekään ei ole ollut poikkeus. Sen ensimmäinen roolipeliksi mainostettu julkaisu Lost Kingdoms on saapunut kauppoihin vasta äskettäin. Lähemmässä tarkastelussa tosin selviää, että From Softwaren työstämä peli on hakenut varsin paljon virikkeitä toimintaseikkailuiden puolelta.
Roolipelien tärkeimpiä elementtejä ovat perinteisesti olleet hyvin kirjoitettu, monivaiheinen tarina ja mielenkiintoiset hahmot. Kumpikaan ei valitettavasti kuulu Lost Kingdomsin parhaisiin puoliin. Pelin juoni on hyvin kliseinen fantasiakeitos, joka etenee suoraviivaisesti ja yllätyksettömästi alkutilanteesta loppuratkaisuun saakka. Sen päähenkilönä seikkailee prinsessa Katia, joka isänsä kadottua päätyy etsimään mystisiä riimukiviä ja taistelemaan läheisiä valtakuntia uhkaavaa Mustaa usvaa vastaan. Sankaritar on nätti, mutta olemattoman dialogin vuoksi kovin persoonaton tyttölapsi eikä parille mielenkiintoiselle sivuhahmollekaan löydy oikein tilaa.
Pelin suurin ongelma onkin sen toimintapainotteisuus. Keskusteluita käytetään lähinnä edistämään tarinan kulkua eikä satunnaisista pulmistakaan juuri irtoa huomion arvoisia yksityiskohtia. Niinpä pelaajan on vaikea samaistua pelimaailman tapahtumiin tai välittää siitä, miten sen asukkaille käy. Varsinaiset roolipeli-elementit ovatkin Lost Kingdomsissa aika vähissä.
Pelillisesti prinsessan seikkailu on jaettu hieman yli kahteenkymmeneen tehtävään, jotka avautuvat pääkartalle tavallisesti yksi kerrallaan. Jokainen kenttä on oma suoraviivainen kokonaisuutensa, jossa pelaajan etenemistä häiritsevät säännölliset taistelut, satunnaiset pulmat ja sinne tänne ripotellut aarrearkut. Mitään yllätyksiä tai erityisen vaikuttavia kohtaamisia ei valitettavasti ole tarjolla, vaan tehtävät on kasattu roolipelien perusaineksista.
Pelin tärkein koukku ja kiinnostavin piirre on ehdottomasti sen reaaliaikainen taistelusysteemi. Prinsessa Katia ei nimittäin itse osallistu vihollisten kurittamiseen, vaan juoksentelee kohtaamisten aikana ympäri taistelukenttää ja jättää varsinaisen tappelemisen korttien avulla esiin manattavien hirviöiden tehtäväksi. Käytännössä kyse on eräänlaisista loitsuista, jotka on jaettu ansoihin, itsenäisesti toimiviin olentoihin, sankarittaren ympärillä pyöriviin hirviöihin ja suoriin hyökkäyksiin. Näistä viimeisimmät sisältävät yksittäisiä, erittäin voimakkaita, mutta suhteellisen hitaita summon-loitsuja, sekä monikäyttöisempiä ja nopeampia iskuja.
Taktiseksi systeemin tekee se, että pelaajan on ennen jokaista tehtävää kasattava itselleen pakka pelin aikana löytyneistä korteista. Mukaan mahtuu korkeintaan 30 loitsua, mutta koska ne tulevat taisteluissa esiin satunnaisessa järjestyksessä, pienempi määrä on luultavasti tehokkaampi. Tällöin parhaat olennot osuvat todennäköisemmin neljän kortin kokoiseen käteen oikeaan aikaan. Liian suppeaksi valikoimaa ei kuitenkaan voi jättää, sillä käytetyt loitsut saa takaisin vasta tehtävän päätyttyä. Pakan viilaaminen onkin tarkkaa tasapainottelua erityyppisten hyökkäysten, sopivan korttimäärän ja tehokkuuden välillä. Huomiota täytyy kiinnittää myös eri olentojen elementteihin, sillä esimerkiksi tulen loitsut toimivat erinomaisesti puun hirviöihin, mutta ovat varsin tehottomia vettä vastaan käytettyinä. Väärään elementtiin turvautuminen kuluttaa pakkaa nopeasti, mikä voi kentän viimeisissä taisteluissa koitua kohtalokkaaksi.
Korttien keräileminen ja erilaisten pakkojen rakentaminen onkin juuri se piirre, joka pystyä ylläpitämään pelaajan mielenkiintoa koko seikkailun ajan. Olennainen osa tätä viehätystä on korttien taisteluissa keräämä kokemus, jonka karttuessa niitä voi muuttaa uusiksi, entistä tehokkaammiksi hirviöiksi. Taisteluissa kohdatut olennot voi myös yrittää vangita osaksi omaa pakkaa kunhan ne on ensin lyöty riittävän heikkoon kuntoon. Kaiken kaikkiaan pelaajalle annetaan siis mukavasti mahdollisuuksia muokata omaa korttikokoelmaansa ja rakentaa siitä haluamansa kaltaisia kokonaisuuksia. Esimerkiksi erittäin tehokkaan kymmenen kortin pakan saaminen valmiiksi pitkän viilaamisen jälkeen on melkoisen antoisa kokemus.
Kentissä piileskelevät viholliset eivät yleensä näyttäydy pelaajalle etukäteen, vaan prinsessan kohdatessa vihamielisiä olentoja siirrytään erityiseen taistelunäkymään. Monista muista konsoli-roolipeleistä poiketen tämä areena ei tosin ole muusta pelimaailmasta irrallaan olevan paikka, vaan kiinteä osa sitä. Niinpä taistelun aikana tuhoutuvat esineet ja maastoelementit ovat mennyttä myös kohtaamisen päätyttyä. Pääasiassa tämä toimii vain ovelana visuaalisena kikkana, mutta paikoitellen pelaajan on osattava hyödyntää sitä esimerkiksi päästäkseen käsiksi tiettyihin aarteisiin.
Muuten peli on teknisenä kokonaisuutena varsin laadukas, mutta jotenkin persoonaton paketti. Sen grafiikka on siistiä ja paikoitellen näyttävääkin eikä kontrolleissakaan ole mitään valittamista. Prinsessa tottelee ohjaimen komentoja hyvin ja ainoastaan pieni viive liikkeelle lähdössä heti korttien käyttämisen jälkeen häiritsee pelaamista. Äänityöskentely on ikävän mitäänsanomatonta, mutta ainakaan rauhallinen fantasiapimputtelu ei käy missään vaiheessa hermoille.
Kunnon roolipeliä odottaneille Lost Kingdoms on auttamatta pieni pettymys. Sen roolipeli-elementit rajoittuvat vähitellen kehittyviin kortteihin ja perinteiseen fantasiamaailmaan ja pelillisesti kyseessä on lähinnä vain hieman epätavallisempi toimintaseikkailu. Sen tarinassa ja hahmoissa olisi paljon toivomisen varaa, mutta korttivetoinen taistelusysteemi onnistuu pelastamaan paljon. Viilailusta ja erilaisten vaihtoehtojen kokeilemisesta kiinnostuneille Lost Kingdoms onkin varsin antoisa paketti, vaikka se ei pystykään lunastamaan kaikkia sille asetettuja ennakko-odotuksia.
