Sormusten Herra alkaa viimeistään nyt olla Star Warsin veroinen ilmiö, johon kuuluvat kaikki mahdolliset ja mahdottomat oheistuotteet. Myös lisenssipelit, joita Sormuksen Tarun pohjalta on ilmestynyt joulumyyntiin tusinan verran.
Electronic Arts julkaisi elokuvaan perustuvan Kaksi Tornia- pelinsä jo marraskuussa. Laadukkaan PS2-mäiskinnän käännökset ilmestyvät vuoden lopussa Cubelle ja Xboxille. Kuumaa sormusrautaa takoo myös Universal. Julkaisija toi joulukuun alussa kolmelle alustalle Fellowship of the Ringin, joka perustuu J.R.R. Tolkienin kirjatrilogian ensimmäiseen osaan.
Sormuksen Ritarit seuraa sovittaa Saattueen matkasta yksinkertaisen toimintaseikkailun. Kirjalisenssi antaa tekijöille vapaat kädet perustaa pelinsä painettuun sanaan. Tolkienin teksteihin ei ole tohdittu kajota, joten juoni mukailee lähes sanatarkasti kirjan tapahtumia, tosin rankasti lyhentäen ja kappeleiden yli hyppien. Tekijät olettavat romaanin löytyvän pelaajan hyllystä, eivätkä tuhlaa aikaa esittelyihin. Huolimaton kerronta avautuu Tolkien-noviisille yhtä hankalasti kuin Tarun pahamaineinen piirrosversio.
Peli ohittaa kirjan raskassoutuisen alun ja alkaa kun Gandalf palaa kertomaan ikävät uutiset Bilbon taikasormuksesta. Frodo jättää Konnun hobittitrio seuranaan viedäkseen Sormuksen Rivendelliin. Pikkuväen episodit ovat pelin monipuolisimmat. Konnussa voi etenkin Xboxilla viettää parikin tuntia ratkoen yksinkertaisia pähkinöitä. PS2:lla leijonanosa juonen kannalta yhdentekevistä sivupuuhista on karsittu tai typistetty. Aseena hobittisankarilla on aluksi puukeppi, myöhemmin haudanhaamulta sosialisoitu tikari ja Piikki.
Mielenkiintoisin kapistus on tietenkin Mahtisormus, joka tekee käyttäjänsä näkymättömäksi. Sen turmelevaa vaikutusta kuvaava palkki kuitenkin rajoittaa hiippailupätkät muutamaan sekuntiin. Taru loppuu siihen paikkaan, jos Sormus saa otteen Viejästä. Käyttäjänsä mielen myrkyttävä rihkama on vasta viimeinen oljenkorsi, kuten sen kuuluukin olla. Todellista tarvetta näkymättömyydelle ei ole kuin pari kertaa. Xbox-versiossa on hilpeä yksityiskohta: Sormus ilmestyy tämän tästä pikavalintaan pelaajaa houkuttelemaan.
Hobittien alkutaival ennen Saattueen muodostamista kattaa rasittavan sokkeloisen Vanhan metsän, tapaamisen Tom Bombadilin kanssa ja aavemaiset Hautakerot. Briin kylässä Aragorn ryhtyy pikkuväen henkivartijaksi. Konkarin episodit ovat silkkaa toimintaa alusta loppuun, kohokohtina Viimapää ja Nazgûlien hyökkäys. Rivendellistä mukaan liittyy Gandalf, jolla seikkaillaan Moriassa kunnes velho syöksyy Balrogin mukana Khazad-Dûmin sillalta.
Playstation2-version takaa löytyy Surreal, jolla on runsas kokemus kevyistä fantasiaseikkailuista. Fellowship käyttää studion Drakan: Ancient’s Gatesin pelimoottoria, ja muistuttaa tyyliltään hyvin paljon keväällä julkaistua fantasiaseikkailua. Alkeellista pulmanratkontaa ja tavaroiden keräämistä on niukasti, eikä useimmissa tehtävissä ole muuta tavoitetta kuin selvitä ehjänä hirviölaumojen ohi. Parissa kentässä apureina taistelee muita Saattueen jäseniä, alussa Frodon hobittikumppanit ja Moriassa Gandalfin seuraksi liittyvä Gimli.
Frodon episodit aloittavat seikkailun verkkaisesti, mutta loppua kohden seikkailu äityy yksitoikkoiseksi miekka ja magia-mäiskeeksi. Siinä ei sinänsä olisi vikaa, ellei taistelusysteemi olisi masentavan pelkistetty ja joka toinen kenttä lineaarinen örkkisavotta. Hyökkäysnappi heiluttaa asetta, joita riittää yksi tai kaksi per nenä. Kepeillä varustautuneet hobitit luottavat yhteisvoimaan, Aragorn on muutaman liikkeen miekkataituri ja Gandalf ammuskelee tulipalloja. Tyrmätut örkit velho lävistää sauvallaan. Aragornin kakkosase on jousi, jota samooja käyttää taitavasti kuin välinäytöksiin tekijöiltä unohtunut Legolas.
Viholliset on toteutettu kömpelösti. Sudet ja muut tusinaörkit kaatuvat parista sivalluksesta. Ainoastaan jättimäisten peikkojen ja pomohirviöiden suhteen saa pitää varansa. Niiltäkin saa nirrin pois toistamalla kombo ja karkuun- taktiikkaa. Pölhö tekoäly ei aina älyä pelaajaa ja usein autuaina seisoskelevat tomppelit voi ammuskella hengiltä pitkän kantaman aseella. Epäloogisesti peikot, örkit ja villipedot kantavat mukanaan eväsleipiä, Lembasia ja muita hyödyllisiä tarvikkeita.
Monimuotoisen maailman toteuttaminen on missä tahansa pelissä haaste. Etenkin Sormusten Herran tapauksessa, jonka lukijoilla on tarkat mielikuvansa Tolkienin luomuksesta. Pelkistetyt maisemat, omilla teillään seikkaileva kamera ja karkea, sahalaitainen ulkoasu kielivät, että seikkailu on heitetty kokoon kiireessä. Morian jättimäiset kammiot ja luonnonkaunis Kontu ovat näyttäviä poikkeuksia muuten tasapaksussa toteutuksessa. Juonta kuljetetaan pitkissä ja karkeasti toteutetuissa välinäytöksissä. Ääninäyttelijöiden tyydyttävissä roolisuorituksissa on hetkittäin kiusaantunutta jähmeyttä, etenkin silloin kun sankarit yltyvät lausumaan Tolkienin runoja.
Antoisia pelihetkiä Sormuksen Ritareista saa ehkä vähään tyytyvä fani. Puuduttavaa ja laiskasti toteutettua örkkimäiskintää ei jaksaisi pelata, ellei haluaisi nähdä miten seuraava kohtaus on sovitettu peliksi. Yllättäen Xboxin Fellowship on pelinä piirun verran antoisampi. Toissijaisia tehtäviä ja pientä näpertelyä on enemmän kuin ilkosilleen riisutussa PS2-versiossa. Kun Saattue lopulta hajoaa omille teilleen vajaan kymmenen pelitunnin jälkeen, jatkoa ei jää kaipaamaan.
