Vampyyri, verenhimoinen tappaja, on aina kiehtonut ihmisiä – ja toisinpäin. Peleissä vampyyrejä on käytetty aina silloin tällöin, usein menestyksekkäästi. Harvoin kuitenkaan näkee juoneltaan niin erikoista peliä kuin Legacy of Kain: Soul Reaver 2.
Soul Reaver 2 on jatkoa pari vuotta sitten julkaistulle Legacy of Kain: Soul Reaverille, joka tavallaan oli jatkoa muutaman vuoden takaiselle, pienelle huomiolle jääneelle Legacy of Kain: Blood Omenille (jolle on tulossa jatkoa tänä vuonna, nimellä Legacy of Kain: Blood Omen 2). Kyseessä on siis sarjan kolmas peli, joten pelin hahmot ovat tuttuja aiemmista osista. Juonikin on ehtinyt saada useita ulottuvuuksia, jopa niin paljon että ilman manuaalin tarjoamaa taustatarinaa pelaaja on alussa sormi suussa.
Tervetuloa Kainin ja Razielin vampyyrimaailmaan, Nosgothiin. Kain on oppi-isä, joka hylkäsi ja lähes tuhosi Razielin, ja sehän ei sovi Razielille. Ei sopinut edellisessäkään osassa, vaan kamppailu jatkuu uudessa toimintaseikkailussa, Legacy of Kain: Soul Reaver kakkosessa.
Juonesta voisi selittää paljon enemmänkin, mutta perusidea tuli selväksi. Kain ei ole pahan ruumiillistuma, ja sankarinviittakin on repaleisena pelaajan ohjastaman Razielin tynkäsiipien päällä. Juonen kiemuroita ratkotaan Nosgothin goottimaailmassa. Peli imaisee mukaan ensi hetkestä lähtien. Juonta kuljetetaan eteenpäin hyvillä välidemoilla, joiden tarjoamia näkymiä pystyy myös hyödyntämään puzzleissa.
Soul Reaver 2:n maailma on mielenkiintoinen. Razielin matkaa hidastavat lukuisat viholliset ja puzzlet. Lisäksi Nosgoth on jaettu kahteen ulottuvuuteen: fyysiseen maailmaan ja varjomaailmaan.
Raziel pystyy siirtymään materiamaailmasta varjomaailmaan omasta tahdosta tai menettämällä kaiken fyysisen energiansa, mutta toisinpäin homma toimii käyttämällä sinisiä portaaleja, joita on ripoteltu eri puolille kenttiä. Varjomaailmassa rakennusten mittasuhteet muuttuvat ja Razielin henki pystyy läpäisemään kaltereita. Oikeassa maailmassa vampyyrin energiat vähenevät itsestään, mutta tummanvihreässä varjomaailmassa Razielin energiat palautuvat hiljalleen, ja lisäenergiaa saa ryöstämällä siellä täällä hilluvien varjo-olioiden sieluja.
Aluksi voisi luulla että puzzleista on tehty mahdottoman vaikeita, mutta Soul Reaver 2:n ongelmat ovat yksinkertaisia ja loogisia. Puzzleilla ei ole suoritusjärjestystä, vaan esimerkiksi valonheijastimet voi kääntää rauhassa ja avata ovet vasta sitten tai toisinpäin. Suuria puzzlekokonaisuuksia on koko pelissä vain muutama, ja ne ovat yllättävän mielenkiintoisia. Liian turhauttaviakaan ne eivät ole, minulta pääsi vain muutama voimasana 18 tuntia kestäneen läpipelaamisen aikana.
Soul Reaver on viisi yhden hinnalla -miekka, joka on pätevä ase kummassakin maailmassa. Fyysisessä maailmassa varjomiekkaan voi lisätä uuden ominaisuuden. Dark, Light, Air ja Fire ovat elementit, ja jokaiselle löytyy oma käyttönsä. Uuden elementin saaneen Razielin energia lisääntyy. Elementit eivät ole pysyviä, vaan ne aktivoidaan yksi kerrallaan tarpeen mukaan Fonteista, joita löytyy Nosgothin tummista maisemista sikin sokin. Soul Reaverilla voi myös ampua elementaalisäteitä, mitä joutuukin käyttämään puzzleissa.
Mitä enemmän Soul Reaverilla huitoo, sitä vahvemmaksi se tulee. Ero vahvasti latautuneen ja normaalin miekan välillä on huomattava. Homman juju on siinä, että Soul Reaver ylikuumenee käytettäessä (ja tulee siis samalla tehokkaammaksi), ja täysissä voimissaan se syö energiaa Razielilta. Soul Reaver ei anna ottaa vihollisten energiaa Razielin henkilökohtaiseen käyttöön, vaan hyödyntää sen itse. Varjomiekkaa ei kannata käyttää koko aikaa. Seinältä tai kuolleelta viholliselta voi napata miekan tai hilparin, ja seivästää viholliset niillä. Ihmispolo seivästettynä keihääseen tuottaa mielihyvää kaikkien nähtyjen vampyyriseivästyksien jälkeen.
Vihollisten tekoäly on hakkaa päälle -meiningillä toteutettu. Taisteluja on helpotettu niin, että viholliset hyökkäävät kimppuun yksi kerrallaan, mikä tekee niiden teurastamisesta helppoa. Pelin puolivälissä vastukset kovenevat ja yhä useammin huomaa olevansa vihollislauman keskellä. Kaikista vihollisista pääsee eroon yksinkertaisella taktisella ajattelulla, eli omien hyökkäysten sekaan tungetaan väistöliikkeitä ja torjuntoja. Taistelusysteemi toimii hyvin.
Ihmisvastustajat ovat lähinnä ärsyttäviä pelinhidastajia, mutta oma lukunsa ovat demonit, sillä ne pystyvät seuraamaan Razielia varjomaailmaan. Pirullisen ikäviä vastustajia siis. Suuria hankaluuksia ei silti tule, minä kuolin vain kerran kokonaan. Silloinkin juuri ennen kuolemaa aktivoitu checkpoint pelasti uudelleenpelaamiselta.
Hahmojen animointi toimii. Vampyyrit ja heidän seuralaisensa liikkuvat sulavasti ja taisteluliikkeetkin näyttävät hienoilta. Sen sijaan grafiikka ei ansaitse suurta kiitosta. Perusnättiä, mutta ei erikoista. Varjomaailmassa värisävyt ovat tietenkin tummia. Kenttien hyvä – joskus jopa upea – arkkitektuuri luo juuri oikeaa tunnelmaa. Myös värikkäät efektit ovat kauniita.
Tallennussysteemi kuulostaa paperilla PC-pelaajan painajaiselta. Vain tallentamiseen tarkoitetuilla obeliskeilla voi säilöä Razielin olinpaikan ja kyvyt. Obeliskeja tulee vastaan noin tunnin välein, mutta käytännössä ongelmaa ei ole, sillä pelissä on lähes mahdoton kuolla kokonaan. Mikäli Raziel kuolee normaalissa maailmassa, siirrytään varjomaailmaan keräämään voimia. Varjomaailmassakin on vihollisia, mutta ne ovat sen verran heikkotasoisia ettei aloittelevakaan pelaaja saa niistä kunnon vastusta. Jos Raziel kuolee vielä varjomaailmassakin, pelaaja joutuu edelliselle checkpointille. Vaikeustasoa ei voi säätää.
Peli nyki välillä pahasti testikoneella (1 GHz TB, 512 Mt, TNT2 32 Mt), mutta nykyaikaisen näytönohjaimen omistajilla tuskin tulee ongelmia. Pientä hidastumista voi tosin esiintyä laajojen linna-aukioiden täyttyessä demoneista ja ihmisvastustajista. Kentät etenevät suoraviivaisesti ja vihollisia tulee vastaan tasaisin väliajoin.
Äänimaailma on hyvä. Erityisesti Kainin, Razielin ja muiden hahmojen ääninäyttelijät onnistuvat. Muut äänet koostuvat tunnelmallisesta musiikista, Razielin askelista ja taisteluäänistä.
Toimintaseikkailujen kontrollointi on aina ongelma. Näppis ja hiiri -yhdistelmä ei ole omiaan Soul Reaver 2:n tyyppisiin peleihin, vaan konsoleista tuttu gamepad on parempi vaihtoehto. Ilmankin voi pelata kohtuullisen hyvin, mutta huomattavasti mukavampaa on pitää molemmat kädet tiukasti padissa kiinni. Thrustmaster Firestorm Dual Power -gamepad toimi hyvin (ilman forcea). Pieniä kauneusvirheitä kontrolleissa on, esimerkiksi Soul Reaverin esiinkutsuminen ei aina onnistu ensimmäisellä yrityksellä. Razielin omat liikkeet ovat monipuolisia, ja puolivampyyrimme pystyy tekemään kaiken tarvittavan. Ainoastaan käveleminen ei onnistu.
Legacy of Kain: Soul Reaver 2 on hyvä toimintaseikkailu, ja yllätti positiivisesti. Tarjolla on pari kymmentä tuntia nautinnollista ja sujuvaa mätkimistä ja aivojen kiusoittelua. Juoneltaan Soul Reaver 2 on alkuvuoden parhaita pelejä, ja juonikiemuroita riittää. Aina loppuun asti.