Knight Rider, eli kotimaisittain Ritari Ässä, oli melkoinen yllätyshitti 80-luvun tv-sarjojen joukossa. Kevyen hömppätoiminnan muotoon rakennettu kokonaisuus nosti David Hasselhoffin maailmanmaineeseen ja sai suomalaisetkin jonottamaan nähdäkseen ihmeauto KITTin. Nyt saksalainen pelijulkaisija Koch Media tarjoaa Playstation 2:n omistajille mahdollisuuden palata ajassa taaksepäin ja kokea Knight Rider uudestaan interaktiivisessa muodossa. Valitettavasti peli on tehty yhtä huolimattomasti kuin alkuperäinen tv-sarjakin.
Bonnien valvomalta harjoitusradalta alkunsa saava tarina on paketin onnistuneinta antia, sillä se pitää sisällään kaikki klassisimmat Knight Rider �elementit. Michael Knightin ja KITTin lisäksi mukaan ovat päässeet mm. pahat kaksoisolennot Garth ja KARR sekä valtava, autoja murskaava Goliath. Pelillisesti tarina on jaettu episodimaisiin tehtäviin, joiden aikana pelaaja pääsee kaahaamaan ympäriinsä mustan ihmeauton ohjaimissa. Toteutuksensa puolesta tulokas onkin melkoisesti velkaa erinomaisen viihdyttävälle Spy Hunterille.
Jo harjoitustehtävien parissa on helppo huomata, ettei pelin suunnitteluun ja testaukseen ole uhrattu yhtään ylimääräistä hetkeä. KITT kyllä kulkee ja kääntyy aina tarvittaessa, mutta muuten pelattavuudessa ei ole ihmeemmin kehumista. Teknisen kehityksen huippua edustavan auton sijaan pelaajan ajokista tulee nimittäin mieleen lähinnä erittäin kiikkerä optimistijolla, jota ohjataan enemmän tuurilla kuin taidolla. Varsinkin mutkien ajaminen täydessä vauhdissa on turhauttavaa, sillä auto alkaa heittelehtiä jokaisen vähänkin aggressiivisemman ohjausliikkeen seurauksena. DualShockin tattia voi vääntää turvallisesti noin kolmanneksen sen kääntösäteestä, minkä jälkeen ajokki saattaa milloin tahansa karata käsistä. Niinpä vapautunut kaahaustunnelma onkin pelistä valitettavan kaukana.
Kummalliset ja epätoimivat suunnitteluratkaisut häiritsevät pelattavuutta muutenkin. Esimerkiksi auton kiihdytys on syystä tai toisesta porrastettu siten, että hitaammilla nopeuksilla vauhti kasvaa selvästi laiskemmin kuin nopeammilla. Kyseessä saattaa olla jonkinlainen yritys simuloida vaihteistoa, mutta lopputulos ei missään tapauksessa ole uskottava. KITT:in klassisista erikoistempuistakin kahdella renkaalla ajaminen tuntuu toimivan hieman hassusti. Auto ponkaisee liipaisimen painalluksella pystyyn jopa paikallaan ollessaan ja pysyy samassa asennossa tarvittaessa loputtomiin. Sen sijaan hyppääminen ja erilaisten sensoreiden käyttö on toteutettu kohtuullisen hyvin. Ne eivät kuitenkaan riitä pelastamaan täysin hukassa olevaa pelituntumaa.
Tehtäväsuunnittelussa ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Ajatus nopeatempoisista ja hektisistä kaahailunäytöksistä on heitetty suoraan romukoppaan. Sen sijaan pelaajaa kiusataan lähes jokaisessa tehtävässä turhilla ajelu-osuuksilla, joiden aikana sahataan edestakaisin samoja tieosuuksia ilman minkäänlaista toimintaa. Pelistä onkin turha hakea minkäänlaista tunnelmaa, sillä puuduttavan tylsillä maisemareiteillä sen muutamat hyvät hetket jäävät armotta unohduksiin.
Kehnon suunnittelun lisäksi myös tehtävien toteutuksessa on paljon parantamisen varaa. Vaikeusastetta niihin on saatu lähinnä tiukkojen aikarajojen avulla eikä niissä tunnu olevan tietoakaan sisäisestä logiikasta. Älyttömimmillään peli on heti ensimmäisessä varsinaisessa koitoksessa. Kyseessä on perinteinen takaa-ajo -kohtaus, jossa edellä ajava auto pysyy tiukasti tietyn välimatkan päässä pelaajan toimista riippumatta. Radan voi siis joko kaahata lävitse kaasu pohjassa tai käydä välillä ruokaostoksilla ilman, että se vaikuttaa mitenkään lopputulokseen. Ainoa tapa epäonnistua karkulaisten kiinni saamisessa on kolaroida KITT ajokelvottomaan kuntoon eikä sekään ole kovin helppoa. Myöhemmissä tehtävissä jälki on sentään hieman tasokkaampaa, mutta mielenkiintoiseksi tai vaihtelevaksi peliä ei voi väittää missään vaiheessa.
Myöskään pelimoottori ei anna aihetta riemunkiljahduksiin. Sen puskema grafiikka on nätisti sanottuna rumaa ja kulmikasta eikä piirtoetäisyyskään ole kummoinen. Täydessä vauhdissa monet esteet ilmaantuvatkin pelaajan silmien eteen niin lähellä, ettei niiden väistäminen ole mahdollista. Vaikka DualShockin tattia ehtisikin vääntää, lopputuloksena on lähes poikkeuksetta auton hallinnan menettäminen. Tämän vuoksi kuvaruudun oikeassa yläkulmassa olevan kartan seuraaminen ja ratojen tunteminen on käytännössä pakollista.
Knight Rider – the Game on pettymys lähes kaikilla mahdollisilla osa-alueilla. Ainoastaan KITT:iin istutetut erikoisominaisuudet jaksavat kiinnostaa muutaman hetken ajan. Muun pelin oikukas pelattavuus, järjetön tehtäväsuunnittelu ja alkeellinen grafiikkamoottori tuhoavat käytännössä täysin. Jopa lisenssirahastuksissa laatuvaatimukset ovat yleensä tätä korkeammalla.