GameCuben julkaisupelinä säväyttänyt Luigi’s Mansion oli vuonna 2001 erilainen Nintendo-tuotos. Perinteisen sankaripoppoon siirtäminen kauhutaloon onnistui kuitenkin yllättämään. Imuroitavat haamut ja hauskat pulmat pitivät kokemuksen tuoreena, joskin lyhyenläntä kesto vesitti kokonaisuutta. Kehuista huolimatta ainakin oman tutkani ulkopuolelta valahtanut kakkososa nähtiin Nintendo 3DS:llä jo vuonna 2013, mutta varsinaista kotikonsoliversiota on jouduttu odottamaan hyvän aikaa. Nyt takaraivossa kummitellut vajavaisuus on kuitenkin paikattu, kun sarjan kolmososa saapui Switchille.
Luigi’s Mansion 3 on ainakin ykkösosan kahlanneelle tuttu pläjäys. Tällä kertaa teos vie sankarikaartin lomahotelliin, jossa ravintolahinnasto ei olekaan ainoa sydämentykytyksiä aiheuttava näky. King Boo vangitsee yhdessä kummituskavereidensa kanssa Marion, Peachin sekä Toad-trion tauluihin, ja vain Luigi on riittävän etevä pakenemaan ryhmäpotrettia. Jos lomakuvien katselu aiheuttaa tuskaa, sellaiseksi jämähtäminen vaikuttaa vieläkin pahemmalta. Vihreän veljeksen onkin tarve pelastaa kuomansa kehysten ikeestä.
Pelillisesti paketti on pysynyt vanhoilla raiteilla. Veljesparin arempi puolisko säikkyy pitkin käytäviä ja huoneistoja Poltergust-imurinsa kanssa, jolla saa vangittua vipeltävät aaveet. Yleensä kummittelu täytyy ensin lopettaa taskulampulla tai esimerkiksi aurinkolasien poistolla, mutta yleisesti ottaen mekaniikka pysyy käytännön samana koko roiman 12 tuntia kestävän tarinan ajan. Kauhuteemat ovat vieneet Mario-peleiltä tyypillisen tasoloikan kokonaan, joten Luigi pitää jalat tukevasti lattiassa kiinni. Onneksi nokkelat tasot ja portaikot tekevät ympäristöistä silti hauskoja nuohottavia.
Tarinatila etenee nokkelasti kerros kerrallaan, kun Luigi taivaltaa hotellia läpi etsien karkulaiskummituksia sekä pelastettavia kamujaan. Jokainen taso on omanlaisensa, eikä hotellikaan ole ihan siitä tyypillisimmästä päästä. Mukana on kuntosalin ohella pyramideja, merirosvolaivoja sekä muuta eriskummallista. Puolisentuntia kestävät kerrokset kätkevät vielä sisäänsä erilaisia salaisuuksia, joiden poiminta ottaa oman aikansa. Kenttäsuunnittelu onnistuu yksinkertaisista mekaniikoista huolimatta, sillä vain kasvipuutarhassa kello tuntui hidastuvan. Muutoin vitsikkäät haamut ja mestat vievät mennessään.
Vaikka miljööt muuttuvat jatkuvalla syötöllä, pelimekaniikat pysyvät varsin ennallaan. Mukaan lisätään tuntien kuluessa vain muutama lisäniksi, mutta nekin jäävät turhan pintapuolisiksi. Toisaalta rajallinen kikkapankki on myös etu, sillä Luigin ohjaaminen tuntuu moninpaikoin turhankin kankealta. Erityisesti alkutunnit menevät hitaan liikkumisen ja kääntymisen kanssa taistellessa. Eräskin pomotaistelu kumiankan päällä imuroidessa alkoi käydä jo pinnan päälle, kun kelluminen ei tuntunut millään iskostuvan selkärankaan.
Onneksi tärkein uudistus toimii mallikkaasti. Pähkähullu professori E. Gadd on keksinyt kuluneiden vuosien saatossa tavan luoda lima-Luigin. Gooigi kykenee klönttiytymään esimerkiksi kaltereiden läpi paikkoihin, jonne täysiverinen Luigi ei pääse. Vastaavasti virtaava vesi sekä kylppäriin vuotaneet lätäköt koituvat limasankarin kohtaloksi välittömästi. Kerrallaan pystyy toki ohjastamaan vain toista soturia, ellei sitten pelaa teosta läpi kaverin kanssa. Tuolloin vierellä istuva kaveri nappaa limaisemman hahmon itselleen, mikä tekee pulmien ratkaisusta vaivattomampaa. Pelasin teoksen arvostelua varten itsekseni, ja onneksi yksinkin tahkoavat saavat vaihdettua hahmoaan näppärästi tatinpainalluksella. Vaikka Gooigi ei mullista pelattavuutta, on se mukava lisä kauhuhotellin mahdollisuuksiin.
Kaikkinensa pelin tarinatila on erinomainen pläjäys, jonka parissa viihtyy. Etenemisen estävien pomojen kanssa painiminen onnistuu yllättämään, ja erityisesti vaihtuvat teemat piristävät kokemusta kummasti. Oma pelikelloni näytti roimaa 12 tuntia läpäisyn kohdalla, mutta maailmaan jäi vielä runsaasti kerättävää. Mikäli haluaa kerätä kaiken mahdollisen, saa rahalleen noin 20 tunnin verran viihdettä. Kun taivalta voi teknisen toimivuuden ansiosta vielä jatkaa ilman telakkaakin, on kokonaisuus erinomaisissa kuoseissa.
Mukana on myös moninpelattavaa lystiä. Scarescraper-tila tarjoaa puuhaa niin paikalliselle kuin verkon ylitsekin jaettavalle viihteelle, kun enintään neljän Luigin poppoot setvivät tietään sattumanvaraisissa kerroksissa. Lisäksi tarjolla on vielä erilaisia minipelejä, joita voi pelata enintään kahdeksan hengen voimin. Yksinkertaiset haasteet ja nettipeli jäivät kuitenkin hauskan kampanjan rinnalla lapsipuolen asemaan, vaikka sinänsä ihan mukavaa peruslystiä tarjoavatkin.
Luigi’s Mansion 3 on yksi syksyn yllättäjistä. Vaikka Nintendon laatutakuu on vuosien saatossa todettu kivenkovaksi, olin silti skeptinen kauhuteeman kierrätyksestä. Pelkoni osoittautuivat kuitenkin aiheettomiksi, kun Next Level Gamesin tekijät saivat virneen naamalle kerros toisensa jälkeen. Hauskat ympäristöt kantavat alun liikkumiskankeuden yli, ja sen jälkeen lopputaival onkin pelkkää ilonpitoa. Mukaan olisi ehkä mahtunut muutamia lisäuudistuksia, mutta verkkainen julkaisutahti saa kokemuksen tuntumaan yhtä kaikki jälleen pirteän erilaiselta. Lopputulos on pienistä murheistaan huolimatta päättyvän vuoden ehdottomia huippuhetkiä.
Saatavilla: Switch
Ikäraja: PEGI 7 (väkivalta, kauhu, verkko-ostot)
Imurointi ja muut kotityöt kummittelee lomallakin.