Vaikka Street Fighter -sarja täyttää syksyllä 30 vuotta, pääsarjan tuorein osa on järjestysnumeroltaan vasta viides. Luku tuntuu käsittämättömältä, sillä sarja tuntuu tekevän paluuta tämän tästä. Capcom on onneksi keksinyt tavan kiertää tylsää numerointia mitä erilaisin lisänimikkein, joista tuorein työnäyte on Switchin pelivalikoimassa menevästi mätkivä Ultra Street Fighter II: The Final Challengers.
Kyseessä on eräänlainen kaksoisuusioversio, sillä siinä missä peli itsessään päivittää vuonna 1991 ilmestyneen Street Fighter II:n, pelimekaniikka pohjautuu vuoden 1994 Super Street Fighter II Turboon. Sarjaan heikosti perehtyneiden ei kuitenkaan kannata hämmästyä liikaa, sillä lopputulos on klassisen yksinkertaista mätkintää.
Ultra Street Fighter II: The Final Challengers luottaa simppeliydestä huolimatta monipuoliseen toimintaan. Sivusta kuvattu taistelu on nopeatempoista ja kiistattoman taitopohjaista. Systeemistä on riisuttu niin kilpailijoille kuin tuoreelle Street Fighter V:llekin tutut krumeluurit, joten turpakäräjät perustuvat pääasiassa pelkästään peruslyönteihin. Siksipä teos tuntuu ensimmäisestä matsista lähtien tutulta ja turvalliselta etenkin konkareiden makuun. Taitopohjaisuus takaa harmillisesti sen, että ensikertalaisen kyyti on alussa hyytävän kylmää. Onneksi peliin pääsee nopeasti mukaan.
Aloituskynnystä madaltaa pelin mukava ohjaussysteemi, joka ei kätke sisäänsä liiallisia komboja. Arvostelusessiot pelattiin ainoastaan Joy-Coneilla, jotka osoittautuivat pienestä koostaan huolimatta toimiviksi myös taistelupelien kanssa. Pro Controller tarjonnee varmasti pienen etulyöntiaseman, mutta Switchin perusohjain saa kaikesta huolimatta puhtaat paperit. Todelliset konkarit toki saavat näppylöitä kunnollisten ristiohjainten puuttumisesta.
Kuten Switch-version nimi kertoo, mukana on tuoreita haastajia. Tarjolla on alusta lähtien 19 taistelijaa, minkä lisäksi teokseen on jemmattu yksi salainen mätkijä. Uudet tulokkaat ovat Evil Ryu ja Violent Ken, jotka sopivat peliin mainiosti. Erityisen omalaatuisiksi niitä ei sovi kuvailla, mutta lisäykset valikoimaan tuntuvat yhtä kaikki mieluisilta. Uutuudenviehätystä latistaa toki sekin, että molemmat soturit ovat pelimaailmasta jo aiemmin tuttuja. Siinä missä Pahis-Ryu piipahti vuonna 1996 ilmestyneessä Street Fighter Alpha 2:ssa, väkivaltainen Ken on tuttu SNK vs. Capcom -sivusarjasta.
Toisin kuin nykyaikaisille taistelupeleille on tyypillistä, Ultra Street Fighter II: The Last Challengers ei tarjoa mitään tarinalta haiskahtavaa. Tarjolla on perinteisen arcaden lisäksi kuitenkin muutamia mielenkiintoisia tiloja. Siinä missä nettimatseissa tarjottavat hupi- ja Ranked-ottelut koettelevat taitoja todenteolla, kotisohvan matsit kavereita vastaan tarjoavat sopivissa puitteissa mainiota viihdettä iltamiin. Tovereiden on syytä kuitenkin olla yhtä kädettömiä tai taitavia, jotta matseista saa tasaväkisen viihdyttäviä.
Vasta alkutaipaleellaan olevan Switchin pelaajamäärä huolestuttaa nettimatsien tiimoilta, mutta onneksi hätä ei ole tämännäköinen. Peliseuraa piisaa rutkasti, minkä lisäksi palvelimet rullaavat sujuvasti ilman viiveongelmia. Aloittelevalle sunnuntaipelaajalle voi kuitenkin tulla ikävänä yllätyksenä nettiseuran korkea taitotaso, joten treenitilassa kannattaa viettää vähintään tovi ennen maailmanvalloitusta.
Erikoisin tila on kiistatta Buddy Battle, jossa kaksi taistelijaa ottaa mittaa yhdestä vastustajasta. Tilannetta tasapainottaa se, että molemmat soturit käyttävät yhteistä elämämittaria. Kaverusten välinen yhteistyö on parhaimmillaan todella hauskaa, kun taas tekoälyn kanssa pelattuna viihde jää puolivillaiseksi.
Switch-versio saa omaa yksinoikeudella mehustettua lisäsisältöä Way Of The Hado -tilasta, jossa hyödynnetään Joy-Conin liiketunnistusta. Liikkeitä on hyvin rajallisesti, mutta käsien jatkuva liikuttaminen viholliskörmyjä vastaan on onneksi riittävän monipuolista ja raskasta. Kun pelkistä treeni-iskuista saa hikeä pintaan, taitavien pelaajien pitkät sessiot käyvät jo kunnon liikunnasta. Kovin pitkäikäistä hupia Hadon tiestä ei saa, mutta tila on kuitenkin mukava kuriositeetti testisessioihin.
Audiovisuaalinen tyyli kunnioittaa 90-luvun alkuperäisteoksia hienosti. Grafiikka on sinänsä tarkkaa, mutta ulkoasusta huokuu Super Nintendon aikakausi yksinkertaisine visuaaleineen. Lisäksi valikkorakenne on kaikessa laatikkomaisuudessaan silkkaa ysäriä. Valittua tyyliä ei Street Fighter -kontekstissa käy moittiminen, mutta jokainen voi päättää itse mikäli retroilu on hyvä vai paha. Ainoa todellinen moite on lataustaukojen pituus, jota voi pitää pelin yksinkertaisuuden huomioiden niukasti liioiteltuna.
Ultra Street Fighter II: The Last Challengers on pätevä lisä Switchin toistaiseksi vajavaiseen taistelupelivalikoimaan. Kyseessä on nostalgista retroilua, jämäkkää tarkkuutta sekä pitkää pinnaa vaativa teos, joka palkitsee treenikentällä viihtyvät pelaajat. Vaikka ensimmäiset mittelöt saattavat olla julmia selkäsaunoja, kannattaa teokselle antaa mahdollisuus. Tarjolla on niin Street Fighter -konkareille kuin taistelupeleistä yleisestikin kiinnostuneille mainio paketti. Vaikka yksinpelisisältö olisi tehnyt kokonaisuudelle hyvää, viihtyy katutaistelijoiden parissa näinkin – edelleen.
Saatavilla: Switch
Ikäraja: 12 (PEGI)