Electronic Artsin kahmaistua Bond-lisenssin talliinsa legendaarisen brittiagentin nimissä on julkaistu joukko epätasaisia pleikkaripelejä. Agentin PS2-debyytissä pelaaminen ei enää ylitä kipukynnystä, mutta kultasormen kosketus siitäkin puuttuu. Maailma ei riittänyt myöskään Electronic Artsille, joten Agent Under Fire saa kunnian olla ensimmäinen alkuperäistarinaan perustuva Bond-seikkailu. Tällä kertaa viriili brittiagentti tutkii vuoroin jalan, vuoroin Aston Martinin ratin takaa ajankohtaista juonta kloonata valtionpäämiehistä rikollis-imperiumin ohjaamia nukkehallitsijoita.
Agent Under Fire tarjoaa ensisijaisesti suoraviivaista räiskintää loputtomasti virtaavia konnajoukkoja vastaan kaikki Bond-kliseet yhteen käärivän juonenraakileen raameissa. Itse Bond nyt myös näyttää, ei vain kuulosta valkokankaan esikuvaltaan. Rakkineet tunteva Q — joka ei kumma kyllä näytä John Cleeseltä eikä myöskään edesmenneeltä Desmond Llewelyniltä — piipahtaa muutamaan otteeseen esittelemässä osastonsa uudet keksinnöt (ja kuten aina, vannottaa Bondia palauttamaan tavarat yhtenä palana). Tiedustelupalvelussa jöötä pitävän lohikäärmerouva M:n tehtäväksi jää antaa ykkösagentilleen ikävän suuripiirteinen käskynjako jokaisen tehtävän alussa. Bond-universumi on uskottavasti koossa, vaikka kehittäjän omat aivoitukset ovatkin lähinnä pöhköjä (CIA-agentti Lara…Zoe Nightshade ja höperö tarina klooneineen kaikkineen).
Yksinpelissä on tusina tehtävää, joissa Bond piipahtaa kymmenellä eksoottisella tapahtumapaikalla. Maisemissa toistuvat Bond-leffoilta odotetut vakiopaikat — öljynporauslautta, itä-Euroopan kaupunkien ahtaat kadut hurjine takaa-ajoineen, eikä Bond olisi Bond ilman visiittiä Alpeilla. Kentät ovat pääasiassa lineaarisia sokkeloita, joissa on harvoin vaihtoehtoisia etenemisreittejä. Ammuskelun sivussa Bondin on huolehdittava tehtävätavoitteista, jotka vaihtelevat asiakirjojen varastamisesta karttojen valokuvaamiseen ja sabotaasiin. Etenemisen katkaisevat ongelmat pysäyttävät useimmiten silmäilemään avainkortteja naapurikamarista tai naksuttelemaan kytkimiä. Mukaan on eksynyt myös hyppysellinen muodikasta hiiviskelyä, mutta enimmäkseen seikkailu kuitenkin taittuu parveilevia vihollisagentteja niittäessä ja kevyen aivojumpan parissa. Kuhunkin kenttään mahtuu muutamia yhteenottoja häijyjen välipomojen kanssa ja nopeaa sananvaihtoa hahmojen kesken.
Agentin ohjaaminen on hajautettu epäloogisesti kahdelle tatille siten, että molemmilla tikuilla on kaksi eri tehtävää. Merkittävästi paremmin toimii Metal of Honorista tuttu ohjausmetodi, jossa olkapäänapit askeltavat sivuille ja vasen tatti pyörittää katsetta. Aseiden ja härveleiden selaaminen tapahtuu kätevästi suuntapainikkeista, mutta voi hektisessä paikassa koitua game overiksi. Agentin käsissä kiertää runsas valikoima aseistusta ja leffoista tuttuja agenttileluja. Klassinen PPK- tussari vaihtuu terroristivainailta sosialisoituihin konetuliaseisiin, haulikkoon, kranaatteihin ja hyvällä onnella sähikäisiä suihkivaan raketinheittimeen. Ammuksia ei ole aina tarjolla törsättäväksi asti, joten pateja saa pantata tukalan paikan varalle useammin kuin kerran. Muutamilla alueilla tarjolla on kiinteää aseistusta, kuten lähitienoon konnista siivoavia öljytynnyreitä tai jämeriä KK-varustuksia. Epäterveellisiltä raskasmetalleilta Bondin hipiää suojaavat luotiliivit, joita toisinaan on ripoteltu pelialueille avokätisesti, toisinaan mahdottoman nuukasti.
Runsain joukoin kuhisevat viholliset toimivat yksinkertaisten perustoimintojen mukaan, mutta pelkistettynäkin tekoäly tuottaa aivan riittävän vaikutelman ajattelevasta tykinruoasta. Vihollisten osuma-alueet sen sijaan kummeksuttavat, mikäli moisia edes on peliin koodattu. Välillä konnan pussittaminen tuntuu vaativan puolen tusinaa pääosumaa, joskus vain yhden napin silmien väliin.
Lisäväriä ammuskeluun tuovat Bondin runsas lelulaatikko, riippulukot leikkaavasta laserista rannekelloon kätkeytyvään kiipeilyvaijeriin ja sähköisistä lukoista suoriutuvaan koodinpurkajaan. Jos lelujen käyttötapoja ei alleviivattaisi jatkuvasti ruudulla vilkkuvilla opasteilla (”käytä tätä tässä”) ja ongelmien ratkaisut osoittavilla välinäytöksillä (”kas, ylhäällä on ilmastointikanava”), niiden käyttäminen olisi merkittävästi viihdyttävämpää. Toisena haittapuolena rakkineita voi käyttää vain ennalta määrätyissä paikoissa, eikä esimerkiksi katoille pääsee kiipeilemään vapaasti.
Rutiinipaukkeesta erottuvat positiivisena yllätyksenä kaahailutehtävät, joiden eteen on selkeästi vuodatettu jos ei verta, ainakin muutama hikikarpalo. Spy Hunterin jo teemansakin puolesta mieleen tuovista osuuksista vastasi Need For Speed- tiimi, jonka taidot näkyvät ja tuntuvat. Vaivaton kolikkopeliajettavuus ja metkat aseet onnistuvat ensi kertaa luomaan aidosti toimivan toisinnon uudempien leffojen räjähtävistä kaahailukohtauksista. Bondia härnäävät helikopterit ja autot suihkivat niskaan raketteja ja lyijyä, joihin 007 vastaa Q:n ystävällisesti kaduille sirottelemilla lisävoimilla. Kiinteän konekiväärin kaveriksi voi koota raketteja, ajokin pysäyttävän energiapulssin ja vauhtia kiihdyttävän turbon. Kun mukaan ynnätään muutama huima temppu ja hupaisan tuhoisa tankkitehtävä, ajotehtävistä jää enemmän hyviä muistoja kuin melko kaavamaisesta räiskinnästä.
Hänen majesteettinsa salainen palvelu houkuttelee agenttinsa parempiin suorituksiin mielenkiintoisella pisteytyssysteemillä. Kussakin kentässä on suoritettavissa joukko ns. Bond-liikkeitä, joissa onnistumisen peli palkitsee ruhtinaallisilla bonuksilla. Myös ripeä toiminta ja muut esimerkilliset saavutukset palkitaan tuhdilla hyvityksellä. Pisteiden perusteella agentti palkitaan mitalilla, jotka avaavat yksitellen uusia deathmatch- kenttiä ja muita pieniä lisukkeita. Parempiin suorituksiin kannustava mitalisysteemi palkittavine erikoistemppuineen on laiha lohtu, mutta neljään pelaajaan asti sohva-agenttien yhteenottoja tukeva moninpeli on kestävä jatke laihalle tarinamoodille. Hyvästä väännöstä huolimatta Agent Under Fire on viikonloppu-urakka ja sen jälkeen soveltuu lähinnä satunnaiseen moninpeli-ilotteluun.
Playstation2:n FPS-pelit ovat hyödyntäneet Sonyn monoliitin potentiaalia tähän asti laiskanlaisesti. Viimeistään Bondin pitäisi potkia kilpailijat satsaamaan räiskinnöissä myös visuaaliseen puoleen. Kun PC:ltä laiskasti portatut pelit kärsivät nykivästä ja notkahtelevasta kuvanpäivityksestä, Agent Under Fire on tasaisen vauhdikas ja viehättävä katsoa (ks. myös TimeSplitters). Pelin lajityypissään tyylipuhdas toteutus jättää vähän toivomisen varaan, mutta kun Red Faction ja Half-Life tarjoavat viihdyttävämmän pelikokemuksen pituudesta puhumattakaan, kannattaa laiskasti ravistetusta martinista kieltäytyä.