Marvelin supersankareista tehdyt leffat ovat rahasampoja, joista puristetaan viimeisetkin sentit irti erilaisilla lisenssituotteilla. Viimeisin lisäys kunniakaartiin on Suomessa Rautamiehenä tunnettu Iron Man. Asekauppias Tony Starkin omatunto herää, Rautamies syntyy, Rautamies rikkoo konnien lelut. Juoni on ennalta-arvattava ja tyhmä, mutta ei tällaiselta tuotteelta pitäisi syvällisyyttä odottaakaan.
Lyhyet videopätkät toimivat puolivillaisena johdantona seuraavaan tehtävään. Pätkien animointi on aneemisen surkeaa, ja hahmot näyttävät auringossa hikoilevilta vahanukeilta. Irvokkaan näköisiä naamoja pakenee mielellään varusteluvalikkoon, jossa tehtävissä hyvin pärjäämällä kerätyt rahat upotetaan sotisovan tehostamiseen. Parannukset ovat parhaimmillaan kosmeettisia ja heikoimmillaan paljon huonompia kuin se perusväline mikä tuli juuri korvattua. Ai kun kiva.
Siinä missä elokuvan Iron Man liitää ilman halki raskaassa panssarissaan ketterästi, pelin Rautapelle menee sekaisin jo ylös-alas -akselilla. Kontrollien tuskaisuus moninkertaistuu kiitos kiikkerän kameran, jonka elämäntehtävänä on seurata sankariamme mahdollisimman haitallisessa kulmassa. Heeroksemme lennellessä työkseen päin seiniä ja aitoja, keräten samalla sadasta kanuunasta ilmatorjuntaa, sitä toivoo voivansa vain käpertyä sikiöasentoon ja kuolla pois.
Pelaajalla on teoriassa paljonkin valinnanvaraa vastustajien kurmottamiseksi. Voi repiä tankit silpuksi, voi tulittaa kranaateilla ja ohjuksilla, tai vaikkapa lentää päin maata ja antaa iskun paineaallon hajottaa tykit. Paitsi että kontrollien surkeuden vuoksi mikään ei toimi käytännössä. On paljon helpompaa vain leijua paikallaan ja posauttaa yksi kohde kerrallaan. Se on oikeastaan ainoa keino, sillä kohteesta toiseen ei voi vaihtaa katsomatta ensin täysin toisaalle. Samapa tuo, sillä viholliset ovat yleensä ohkaista silkkipaperia. Usein ne jopa kiltisti katsovat toisaalle, kun pelaaja ampuu kohti. Jos Iron Man huomataankin, vihut juoksevat tai lentävät syliin, sillä terroristinkin sydän kaipaa vain hellää halia.
Iron Manissa on paljon sellaisia elementtejä, jotka muutaman kuukauden lisähiomisella olisivat tuottaneet kelvollisen kertakäyttöräiskinnän. Nyt kokonaisuus on vain surkuhupaisa rahastusviritelmä, joka toimii lähinnä varoittavana esimerkkinä lisenssipelien vaaroista. Pelin jokainen hetki on pohjaton ja pimeä loukko, josta valokaan ei pakene.
PÄÄSTÖTODISTUS
Hirveää lisenssikuraa, joka sattuu sieluun
