Huolimatta siitä, että hyviä pelejä tulee, pelialaa tiuhasti seuraavat jäävät aina ihmettelemään, miten vähän uusia ideoita peleihin loppujen lopuksi tulee. ICO on kuitenkin peli, joka on saanut monen paatuneemmankin kriitikon herkkään mielentilaan omaperäisellä toteutuksellaan ja upealla tunnelmallaan. On hämmästyttävää, miten vahvasti joku peli voi imaista mukaansa.
Peli kertoo pojasta nimeltä ICO, joka viedään linnaan uhrattavaksi, koska kaikille kylän sarvipäisille pojille tehdään niin. Paljoa ei pelissä selitellä, ainoastaan näytetään hienon näköistä pätkää kulkueesta, joka vie ICO:a linnaan. Tämän aikana saa kameralla katsella ympärilleen ja zoomailla, jos haluaa. Ihmeen kaupalla ICO pääsee kuitenkin pakenemaan, kun maanjäristys kaataa hänen kapselin muotoisen vankilansa.
Hetken tarvottuaan hän tapaa hennon prinsessa Yordan, jonka hän vapauttaa vankilastaan, katon rajasta. Näin alkaa matka ulos linnasta, jossa mustat henkiolennot yrittävät kidnapata Yordan takaisin linnan vangiksi. Vaikka Yordania on välillä rasittava raahata kädestä pitäen eteenpäin, ilman häntä ICO ei pärjäisi. Prinsessa osaa nimittäin avata suuret kiviovet. Juonellisesti ICO:ssa ei tapahdu paljon, mutta ainakin kerran peli onnistuu yllättämään oikein kunnolla ja aiheuttamaan lähes slaagin.
ICO on hämmentävä kokemus ja vahva tunnelmaltaan. Ympäristön äänet on toteutettu niin ammattitaitoisesti, että tuulen tuivertaessa kuilun reunalla ICO:n puolesta oikeasti pelkää. Itse asiassa ympäristön äänet ovat pääosassa ja musiikkia on vähän. Lopussa laulettu kipale vähän pilaa tätä herkkää tunnelmaa ja tuo mieleen ikävällä tavalla Disneyn leffat. Mutta kaikki kengän kopinoista, linnun liverryksiin ja aina veden loiskahduksiin on kaunista kuunneltavaa.
Graafisesti vaikuttava peli hämmästyttää monet kerrat valaistusefekteineen ja varsinkin vesi elementtinä on toteutettu uskomattoman kauniisti. Täysin omaa luokkaansa on myös hahmojen animaatiot ja esim. linnut lähtevät lentoon kauniisti. Kun ensimmäistä kertaa näkee prinsessa Yordan hyppäävän kuilun yli ICO:n käsivarsille, on pelaaja täysin myyty. Kenttäsuunnittelu on myös huipputasoa ja kiusaa pelaajaa mm. näyttämällä hyvin alussa linnan ulkoportin ja läimäyttämällä sen nenän edestä kiinni. Pelaaja hämmästyy monet kerrat, kun hän kierrettyään pitkän matkan saattaa tulla esim. takaisin samalle linnan sisäpihalle, jossa oli pari tuntia sitten.
Kontrollipuolta on paranneltu, mutta se olisi vaatinut vielä pientä viilausta. Varjo-olentoja vastaan taistelu on yksinkertaista napin hakkaamista, joka välillä puuduttaa. Kamera seuraa hahmoja kiitettävästi, ainoastaan aivan viimeisissä tasohyppelykohtauksissa se käyttäytyy yllättävän levottomasti.
Ehkä suurin synti ja ainoa todellinen valituksen aihe ICO:ssa on lyhyys. Pelin voi hakata läpi vajaassa kymmenessä tunnissa, joka on varsin vähän seikkailupeliksi. Toisaalta peli on sen verran ehyt kokonaisuus, että sen keinotekoinen pidentäminen olisi saattanut tehdä hallaa ja muuttaa tämän maagisen tarinan itseään toistavaksi.
Lyhyyteen vaikuttaa myös se, että ongelmat ovat pelissä hyvin loogisia, eivätkä missään vaiheessa aiheuta suuria turhautumisia. ICO työntää laatikoita, vääntää vipuja, katkoo köysiä, kiipeilee, tasapainottelee tuulimyllyn siivillä, sytyttää puukepin tuleen ja sytyttää sillä pommin, heiluu kettingin varressa jne.
Kyseessä on kaiken kaikkiaan hyvin minimalistinen peli. Puolet peliajasta ICO:lla ei ole muuta aseistusta kuin puukeppi, myöhemmin tulee sitten pari miekkaa. Muutenkin dialogia käydään noin 15 lauseen verran, joten paljon jää arvailujen varaan. Kaiken kaikkiaan ICO on pelinä satumainen, unenomainen mestariteos, johon jokaisen mustan laatikon omistajan pitäisi tutustua.
Arvosana muutettu saman arvostelijan toimesta yhdeksästä kymmeneen, teksti pysynyt sen sijaan täysin samana. Tämä on ainoa kerta, kun kyseinen arvostelija on arvosanaansa näin jälkikäteen muuttanut