Ninjapelejä ei ole koskaan liikaa. Argonaut �pelistudion I-Ninja tarjoaa humoristisen näkemyksen temperamenttisesta ninjaoppilaasta reippaan tasohyppelyn merkeissä.
Graafisesti I-Ninja on oivaa jälkeä. Pallopäisen kiukkupussin edesottamukset ovat komeaa katseltavaa. Äänipuolella vastakarvaan silittää vain Ninjan rasittava rääkyminen ja tyhmät kommentit. Pikkuvika ei kuitenkaan menoa haittaa, sillä pelattavuus on kaikin puolin kohdallaan. Fiksuimpana ideanaan I-Ninja lainaa osioita muista peleistä, Super Monkey Ballista Metal Gear Solidiin, joten vaihtelua on kiitettävästi. Myös nautinnolliset pomomatsit ansaitsevat erikoismaininnan pirteydestään. Harva peli uskaltaa rikkoa omaa tyyliään näin reilusti, ja vielä harvempi onnistuu siinä näin hyvin.
I-Ninjassa on kuitenkin vikansa. Eniten pelifiiliksiä laskee pelin muuttuminen työlääksi loppua kohti. Pelaaja pakotetaan pelaamaan samoja kenttiä uudestaan ja uudestaan etenemisen ehtona olevien vyöarvojen toivossa. Hommaa eivät helpota varsin kireälle säädetyt aikarajat ja tasaisesti nouseva vaikeustaso. Pelaajan turhautuessa lukuisiin uusintayrityksiin myös pakkokatseltavat välianimaatiopätkät alkavat ärsyttää. Viat ovat kuitenkin enemmän pikkuharmeja kuin peliä rampauttavia suurmokia.
I-Ninja on keskilaatua parempi peli, mutta se ei viime aikojen loistavan tasoloikkatarjonnan keskellä riitä. Kaikille konsoleille ja varsinkin Playstation 2:lle on hiotumpiakin pelejä, joten I-Ninjan ostajalta pitää löytyä joko kova tasoloikka-addiktio tai palava halu ninjailuun. Kumpaakaan ei tarvitse hävetä.
