Synkän teknomaagiseen tulevaisuuden Lontooseen sijoittuvan Hellgate: Londonin lähtöasetelma on viehättävä. Helvetistä purskahtaneet demonilaumat ovat vallanneet Lontoon, ja pieni joukko temppeliritareita ja tavanomaisempia sotilaita lymyää vapaamuurareiden suunittelemilla metroasemilla yrittäen vapauttaa kaupunkia valtaajalaumoilta.
Räiskintäpelien perusasetelmaa roolipelillisin maustein täydentävä Hellgate on pelkistetyimmässä muodossaan puhdas yksinpeli, jossa pelaaja voi edetä omaa tahtiaan juonia suoritellen ja demoneita lahdaten. Moninpelissä pelaajat voivat suorittaa tehtäviä yhteistyössä. Suurta lisäarvoa tämä ei pelille tuo, sillä tehtävät on ainakin toistaiseksi suunniteltu yksinpelaamisen kannalta. Ilmaisen moninpelin lisäksi pelaajat voivat nauttia ylimääräisestä, erityisesti moninpeliin heijastuvasta sisällöstä maksamalla kuukausittaisen maksun.
Lontoon demonisiin tunnelmiin voi sukeltaa kuuden toisistaan kiitettävästi poikkeavan hahmoluokan kautta. Osa hahmoista keskittyy lähitaisteluun, osa suosii perinteisempää räiskintää ja osa kutsuu avukseen demoneita tai robotteja pimeyden voimia lahtaamaan. Vaikka hahmoluokat muokkaavatkin pelikokemusta merkittävästi, harva jaksanee pelata Hellgatea läpi useampaa kertaa. Pääsyynä tähän on pelin tehtävärakenne, jossa ajoittain puuduttavaa pääjuonta tukee vain vähäinen määrä itseään toistavia ja mielenkiinnottomia sivutehtäviä.
Hellgate on laadultaan erittäin epätasainen tuotos. Vaikka peruskonsepti toimii, peli on potkaistu markkinoille reilusti etuajassa. Pahimmin tämä heijastuu käyttöliittymissä, joista osa on painajaismaisen huonoja. Esimerkiksi hahmon inventaarion hallinta on puhdasta Tetristä, ja jopa keskustelut sivuhahmojen kanssa ovat silkkaa tuskaa pelaajan joutuessa naksuttelemaan keskustelua eteenpäin jokaisen lauseen jälkeen.
Graafiselta yleisilmeeltään peli on vakuuttava. Infernaalinen magia ja tulevaisuuden teknologia yhdistyvät saumattomaksi ja persoonalliseksi kokonaisuudeksi, jota on enimmäkseen ilo katsella. Ikävä kyllä vastineeksi suurin osa metroasemilla lymyävistä sivuhahmoista näyttää keskivertoa huonommasta muovileluparvesta reväistyltä. Sama kaksijakoisuus pätee pelin äänimaailmaan. Musiikki on enimmäkseen kelvollista, mutta ääninäytteleminen rikkoo tunnelman joka ainoan tervehdyksen ja hyvästelyn kohdalla.
Hirviönlahtauspelinä Hellgate on parhaimmillaan todella viihdyttävä ja tunnelmallinen. Ikävä kyllä surkea käyttöliittymä, heikot tehtävät ja viimeistelemättömyyden tunne tärvelevät pelikokemusta pahasti. Mikäli pahimmat rosot muokkautuvat pois tulevissa parannuksissa ja lisäyksissä, pelin viihdyttävyys saattaa ryövätä parrasvalot sen teknisiltä pulmilta.
PÄÄSTÖTODISTUS
Hauska mutta teknisesti pahasti keskeneräinen roolipelimausteinen räiskintä.
