Mike Mignolan sarjakuvasankari Hellboy on kääntynyt sujuvasti pariksi elokuvaksi. Guillermo Del Toron ohjauksessa kohtaloaan vastaan kamppaileva Hornanpoika on säilyttänyt kyynisyytensä, jääräpäisyytensä ja tyylinsä. Krome Studiosin esittelemä Hellboy ei ole näistä mitään. Se on yhtä nappia hakkaamalla läpäistävä mätkintäihme, jonka tylsyys on helvetillistä.
Heti pelin alussa pelaajaa lyödään rumalla grafiikalla naamaan. Jopa HD-tykillä katsottuna ulkoasu on auttamattoman vanhentunutta. Tekstuurit ovat samaa puisevaa massaa vailla yksityiskohtia. Ehkä juuri rujon ulkomuodon vuoksi peli on niin pimeä ja kamera on sidottu yhteen kohtaan. Kun ei mitään näe ja kamera istua jököttää jossain kaukana, ei rumuus pääse kunnolla esille kuin armeliaan harvoin.
Karsean ulkoasun voisi antaa anteeksi, jos tappeluun keskittyvän pelin kamppailut olisivat viihdyttäviä, vaan ei – eivät ne ole. Kävi kimppuun sitten menninkäisiä tai ihmissusia, rivissä tai jonossa, kaikki viholliset jyrätään yhtä ja samaa nappia hakkaamalla. Toisin sanoen pelissä paarustetaan eteenpäin, kunnes seuraava hirviökatras käy ylle, ja sitten piestään yhtä nappia kunnes kaikki ovat kuolleita. Henki meinaa lähteä vain, jos yrittää taktikoida tai muuten kikkailla. Silloinkaan ei ole hätää – sen kun nakkaa lähimmän hirviöparan ilmaan, loikkaa perään ja polkaisee otuksen takaisin tantereeseen. Tällä tempulla tapetut viholliset palauttavat Hellboyn kunnon saman tien täyteen mittaansa. Onpa haastavaa.
Edes täysin ääliöhelppo pelattavuus ei vedä vertoja kenties maailmanhistorian huonoimmalle tarinankerronnalle. Pelin juoni jakautuu kuuteen osioon, mutta niiden välisiä siirtymiä ei selitetä mitenkään. Tarinan alussa jahdataan noitaa, joka on kai paha tai jotain, ja sitten yhtäkkiä siirrytään 25 vuoden takaiseen Japaniin. Itse tehtävillä ei kukaan hahmoista pohdi tai mietiskele, missä mennään tai mitä pyritään tekemään, joten juoni jää täydellisesti sivuasemaan.
Marinat eivät lopu tähän. Kentät ovat yksitoikkoisia putkia, joissa kamerakulman vaihdos saattaa suistaa Hellboyn syvyyksiin. Seinissä olevia salavipuja ei esitellä mitenkään, vaan pelaajan on mystisesti itse hoksattava haroa seiniä aiempien ovenavauskonstien sijasta. Moninpeli tuo kentälle kaverin, mutta mihin sitä kaveria tarvitaan, kun vastustajat kepittää yksinkin aivan liian helposti? Parjaamista piisaisi viikoksi. Uskokaa hyvällä, tämän pelin ostajaa uhkaa kohtalo hirmuisin. Sääliksi käy niitä raukkoja.
PÄÄSTÖTODISTUS
Niin huono peli, ettei se ole edes hauskaa.
