Kun tulee uusi Harry Potter -elokuva, tulee myös uusi Harry Potter -peli – tämä on yhtä järkkymätön fakta kuin se, että päivää seuraa yö. Koska kyseessä on lisenssituote, pelaajat ovat saaneet tottua myös siihen faktaan, että laatu on vähän mitä on. Harry Potter and the Order of the Phoenix on kuitenkin yllättäen ihan mukiinmenevä peli.
Peli ei sinänsä ole grafiikaltaan mitenkään uskomattoman vaikuttava, muttei myöskään ruma. Meno on varsin vapaamuotoista ja sujuvaa. Ensimmäistä kertaa pelaaja voi kulkea vapaasti koko Tylypahkan käytävillä, ja linna onkin vaikuttavan kokoinen.
Tylypahka tuntuu kiitettävän sokkeloiselta ja kummallisten soppien täyttämältä paikalta. Ehkä vähän liiankin sokkeloiselta, sillä vielä parin peli-illan jälkeenkään käytävillä navigointi ei suju kovin helposti. Tähän vaikuttaa myös se, että turhan monet käytävät ovat aivan saman näköisiä. Onneksi käytössä on kätevä Kelmien kartta, josta voi valita kohteen. Tällöin maahan ilmestyvät maagiset jalanjäljet, joita seuraamalla pääsee perille.
Pelaaja voi suorittaa tarinaa edistäviä tehtäviä omalla tahdillaan. Peli seuraa luonnollisesti elokuvan ja alkuperäisen kirjan juonta. Tarina etenee melko vauhdikkaasti, joskin turhan poukkoilevasti.
Mukana on todella paljon taikomista. Eri taikatemput tehdään taikasauvan avulla, jolla huidotaan oikeanpuoleista sauvaohjainta vääntelemällä. Eri liikkeillä saadaan aikaan eri taikoja, ja niitä tehdäänkin ihan koko ajan, sillä linna on aivan pullollaan korjattavia ja liikuteltavia esineitä, salakäytäviä ja muuta hauskaa, jotka vain odottavat ahkeran velhonplantun taikasauvan osaavaa heilautusta. Itse peli ei sinänsä olekaan kovin pitkä, mutta pelkästään paikkojen tutkimiseen ja lukuisiin erilaisiin minipeleihin saa kyllä käytettyä reilusti aikaa.
Valitettavasti toteutus kuitenkin ontuu. Pelin kamera on usein hankalassa paikassa, eikä sen säätäminen oikein onnistu – sen voi periaatteessa asettaa Harryn selän taakse, mutta usein tämä ei toimi. Myös ohjaus on kömpelöä. Etenkin taikoessa kohteen valinta tuntuu kummalliselta, ja nopeaa toimintaa vaativissa tilanteissa loitsu napsahtaakin liian usein väärään paikkaan – tai ei napsahda lainkaan, kun mitään kohdetta ei olekaan valittuna.
Pelin isoin ongelma on se, että se on ikävän päämäärättömän ja hiomattoman tuntuinen. Mahtava oheistoiminnan määrä innostaa, mutta kun siitä pääsee ohi on pakko hyväksyä se tosiasia, että peli kaipaisi enemmän potkua. Tästä ei kuitenkaan pidä ahdistua liikaa, sillä kyseessä on silti tähän mennessä paras Harry Potter -peli.
PÄÄSTÖTODISTUS
Parasta peli-Potteria koskaan, mutta parempaakin voisi toivoa
