Ikivanhan PC-pelin ilmestyminen konsolille ei yleensä herätä isompaa säpinää, mutta Half-lifen ensimmäisen konsoliversion julkaisu on pieni merkkitapaus.
Räiskintäklassikon päivityslevyjen, viimeksi Blue Shiftin, parissa tyylipuhdasta urakkaa antaumuksella huhkinut Gearbox ehti kertaalleen kääntää PC-kansan ikisuosikin Dreamcastille, mutta Dreamcastin tarun loppua säpsähtänyt julkaisija hyllytti koko roskan viittä vaille valmiina. Nyt ilmestynyt PS2-versio pysyy (toistaiseksi) Half-Lifen ainoana konsolivalloituksena, mutta laatu korvaa määrän. Lähes kaikin puolin onnistunut käännös kilpailee ärhäkästi mustan laatikon parhaan räiskinnän arvonimestä Red Factionin kanssa.
Tiedemies Gordon Freemanin rankka päivä Black Mesan tutkimuslaitoksessa alkaa arkirutiineilla (alkujakso yksiraiteisen kyydissä antaa hyvän kuvan laitoksen laajuudesta) ja muuttuu eloonjäämiskamppailuksi kun pahimman kerran puihin kolahtava rutiinikoe avaa ovet naapuriulottuvuuden pahansuoville vierailijoille. Välikohtauksen jälkeen laitos on raunioina, mutta tulipaloja, sortumia ja sähköiskuja vaarallisempia ovat tyhjästä siinneet oliot ja myöhemmin kiusallisen selkkauksen silminnäkijöitä metsästävä merijalkaväki. Kokonaan oman riesansa muodostavat haaverin turmelemat rakenteet ja laitoksen tiukat turvallisuusjärjestelyt — automaattiset puolustuslaitteet eivät tunne eroa hirviön ja ihmisen välillä ja suolaavat kylmästi kaiken liikkuvan.
Pakotietä etsiessä nuohotaan läpi viemärit, hissikuilut ja ilmastointihormit, joissa vaanivat omat vaaransa, sekä elolliset että elottomat. Hirviön hammasta keljumpi kohtalo on kuolema pään korkkaavassa jättituulettimessa tai surmansyöksy hissikuilun synkkiin syvyyksiin. Monia ongelmia ei ole pakko ratkaista ja kollegat voi jättää vaikka piruuttaan hirviönruoaksi. Yleensä ylimääräinen vaiva kuitenkin palkitaan, sillä ahdingosta vapautuva tutkija saattaa kiitokseksi johdattaa pelastajansa varustusta pullistelevaan varastohuoneeseen. Vastaavasti rakennuksen aseistetut vartijat antavat sankarille tulitukea. Kuolleina vahdeista ei ole apua, joten yhteistyön on oltava molemminpuolista.
Räiskinnän rinnalla kulkee hoksottimia vaativa seikkailu. Tärkeässä roolissa räiskinnän rinnalla ovat runsaat laatikkoleikit ja keljut kiipeilytehtävät, joissa työnnellään laatikoita korvikeportaiksi ja kiipeillään petollisissa korkeuksissa askeleen päässä game overista. Rakenteiden oivaltamista vaativat ongelmat ovat toki tervettä vaihtelua ammuskelulle, mutta eivät solju soolonäkymän kautta täysin vaivatta. Onneksi peli sallii tallentamisen missä vain kätevästi koneen muistiin väliaikatiedot tallentavalla quick save- ominaisuudella, jolloin rankaisu harha-askeleesta ei ole liian ankara — jos tallennuksen on muistanut. Automaattisten tarkistuspisteiden puute kiukutti suunnattomasti, sillä pelin imaistessa mukaansa tallentaminen on unohtua liiankin helposti.
FPS-perinteen mukaan siellä täällä lojuu lisävoimia ja muuta sälää, mutta kerrankin järkevissä paikoissa. Varustusta löytyy mistäpä muualtakaan kuin asekaapeista tai kohtalonsa kohdanneilta ja seinille pultatut lääkintäautomaatit piikittävät suoneen piristäviä mömmöjä. Puolensa sankarimme pitää ensin sorkkaraudalla, sitten asevarastoista ja vahtivainailta kertyvällä varustuksella. Käsiase on joka paikan tussari ja haulikko kellistää tukevankin vihulaisen yhdestä lähiosumasta. Toisilla aseilla on tehokkaampi kakkostoiminto, kuten kranaatteja tössäyttelevä konekivääri. Tukeva suojapuku varjelee Freemanin hipiää ja vasta sen menetettyä tehonsa osumapisteet alkavat huveta. Pukua �ladataan� lisävoimilla ja haavat paikkaa sieltä täältä löytyvä lääkärinlaukku.
Hiiri-näppis- kombon sujuvuuteen tattiohjaus ei tietenkään yllä, mutta käyttöliittymä on sovitettu padille mainiosti. Samalla viikolla ilmestynyttä Agent Under Firea vaivanneista ongelmista ei ole Half-Lifessa esillä karvan vertaa. Mahdollisten alkuvaikeuksien läpi opastaa kätevä koulutusrata ja napit voi säätää valikoista mieleisekseen. Aseiden selaaminen, varustaminen ja ampuminen on jokseenkin vaivatonta, ja näpsäkän automaattitähtäyksen avulla Freeman tanssahtelee lukitun kohteen ympärillä pitäen sen jatkuvasti näköpiirissä. Ominaisuus ei tee pelistä kohtuuttoman helppoa, mutta auttaa kunnialla läpi sitkeimmistä hirviösumpuista ja nopealiikkeisistä pikkupiruista, joiden sihtaaminen olisi hiirenkorvallakin keljua puuhaa.
Käännös pysyttee uskollisena alkuperäiselle pelille, eikä yksinpelistä löydy lainkaan pelillisiä muutoksia tai laajennettuja alueita. Konkareille porkkanaksi mukaan on ympätty Gearboxin tuore jatkoseikkailu Opposing Forcen ja Blue Shiftin merkeissä. Rankkaan räiskintään nojaava Decay kertaa turmapäivän vaiheet jälleen kerran tutulla rutiinilla, nyt kahden naistutkijan silmin. Decayn koukku piilee siinä, että sitä voi pelata kaksi pelaajaa keskenään, tai yksinään passiivisen (mutta liipaisinherkän) tietokoneapurin seurassa. Täysi nautinto Decaysta irtoaa co-op-pelissä, sillä sooloilussa ei ole puolisikaan samaa tarmoa.
Toimistojen, sokkeloiden ja kaikkia tieteenaloja edustavien tutkimusalueiden uskottavasti muodostama Black Mesa on yksi yhtäjaksoinen alue. Pakoretken katkaisevat säännöllisesti lyhyet latauskatkot. Etevällä ohjelmoinnilla nekin olisi voitu varmasti kiertää, mutta rytmin sotkevat paussit voi hyväksyä välttämättömänä pahana (tai �täydellinen käännös� -termin törkeänä tulkintavirheenä). Koko laitos on toteutettu lattiasta kattoon vakuuttavasti. Jokseenkin uskottavasti toimiva ja tarkasti esitetty Black Mesa on puolet pelinautinnosta.
Kuvanpäivitys pysyttelee enimmän ajan ihastuttavan sutjakassa kuudessakymmenessä ruudussa, mutta notkahtelee selvästi ja usein kun ruudulla on hiemankin enemmän säpinää tai tavallista laajempia maisemia. Hahmot ja hirviöt ovat selvästi saaneet pyöreyttä ja enemmän yksityiskohtia hipiäänsä, mutta kolho animaatio ja kirveellä veistetyn oloiset hahmot saavat pelin tuntumaan lähinnä grafiikkapäivityksellä pätsätyltä PC-versiolta. Sekin riittää, mutta joulun ajan laadukkaassa PS2-tarjonnassa Half-Life jättää viileähkön vaikutelman.
Juuri teknisestä toteutuksesta Half-Life sietääkin saada sangoittain kuraa niskaansa. Visuaalisesti se on käytännössä toisinto PC-originaalista. Paremmin ajan hammasta on kestänyt hyytävä äänimaailma, joka on nykystandardeinkin toimiva. Napakka tuntuma ja yksinkertaiset kontrollit kuitenkin tekevät pelistä iäkkään ensipainoksen veroisen kokemuksen. Valven PC-klassikon puoliintumisaika on selvästi pidempi kuin kolme vuotta, sillä hektisessä pelimaailmassa dinosauruksen ikään ehtinyt räiskintä ei ole menettänyt vuosien saatossa säteilyään.
Jos Half-lifen soihdunkantaja Red Faction jätti vatsan kurnimaan, on Marsin-eepoksen oppi-isä looginen jatke tavallista fiksumpaa räiskintää kaipaavan pelaajan kokoelman jatkeeksi.