Guitar Hero -sarja potkaisi käytännössä musapelien buumin käyntiin. Muovikitaralla klassisten rokkikappaleiden tiluttaminen muodostui suosituksi ajankuluksi, ja pelisarja poiki useamman jatko-osan lyhyen ajan sisällä. Sarjan uusin osa, World Tour, tarjoaa pelkän skitan lisäksin myös basson, rummut ja mikrofonin rokkistaran elämästä haaveileville. On sanomattakin selvää, että taistelu Rock Bandin kanssa käydään viimeiseen riitasointuun asti.
Pelin soittimet ovat erinomaista tekoa, ja mikrofonia lukuunottamatta vieläpä langattomia. Rummut koostuvat kolmesta peruslevystä sekä kahdesta lautasesta. Niiden kasaaminen on helppoa, ja soittotuntuma osoittautuu tukevaksi ja miellyttäväksi paukutukseksi. Kitara on raskas, jämäkkä ja muotoilultaan kohtuullisen uskottava. Kaulassa on erillinen kosketuspinta, jolla on tarkoitus soittaa tietyissä kohdissa olevia liukuvia sointuja, mutta sen käyttö on hankalaa. Onneksi osuudet voi soittaa perinteisinkin keinoin.
Pelimekaniikka on helppo oppia. Ruudun ylälaidasta sataa värikkäitä palloja, joita vastaa soittimessa samanvärinen painike. Nuotti soitetaan lyömällä kyseistä namiskaa oikealla hetkellä. Laulaja puolestaan seuraa äänellään äänen korkeutta kuvaavaa pötköä. Helppoa ja yksinkertaista.
Siinä missä Rock Band keskittyy mukanasoittamisen fiilikseen ja vähän sinne päin olevaan soittoon, World Tour vaatii tarkkaa otetta. Soinnut on ajoitettava tasan oikein, jottei virheitä syntyisi. Vaikka vaikeustasoja on viisi, on selvää, että World Tour keskittyy enemmän tekniseen suoritukseen kuin tunnelmointiin.
On ihan pelaajasta kiinni, pitääkö tarkasta kepittämisestä vai ei. Sen sijaan kappalevalikoimassa mieltymyksillä ei ole paljon sanan sijaa. Biisejä on hirveä määrä, mutta ne poukkoilevat genrestä ja aikakaudesta toiseen täysin holtittomasti. Pelaaja voi hyvin joutua samassa setissä soittamaan ensin Motörheadia, sitten Jimi Hendrixia ja lopuksi Oasista. Tunnelma tiukasta metallibändistä katoaa viimeistään siinä vaiheessa, kun hevarikolmikko laulaa Willie Nelsonin naukuvaa kantriballadia samaan mikrofoniin.
Vaikka biisivalinnat ihmetyttävätkin, ja tunnelma on kliinisen tekninen, pelin ydin on silti kohdallaan. Soittaminen on kivaa ja rentoa puuhaa etenkin isommalla porukalla, ja kyllä näin isosta valikoimasta aina jotain soittamisen arvoista löytyy. Yritteliäämmille muusikoille pelistä löytyy myös sävellysosio, jolla voi väsätä suosikeistaan omia tulkintoja. Fanien säveltämien kappaleiden ansiosta soitettava ei koskaan lopu kesken.
PÄÄSTÖTODISTUS
Rock Bandin kompasteleva haastaja