Grand Theft Auto: Vice City

15.11.2002

Grand Theft Auto -sarja on aiheuttanut pahennusta ja innostusta pelaajissa aina ensimmäisestä osasta lähtien. Kun GTA3:n ilmestyi ja lintuperspektiivi muuttui kolmanneksi persoonaksi, räjäytti Rockstar lopullisesti pankin. Niinpä ei ole ihme, että GTA-sarjan uusin antikristus Vice City on myynyt pelkästään täällä Suomessa ennakkoon enemmän kuin mikään muu PS2-peli aikaisemmin. Täytyy sanoa, että arvostelijakin kuuluu niihin, jotka odottivat peliä kuin kuuta nousevaa.

Ensimmäisenä pelissä huomaa hivenen vanhentuneet grafiikat, mutta pian tämä unohtuu Vice Cityn imaistessa pelaajan mukaansa. Ensimmäiset tunnit vierähtävät helposti uusia autoja ja varsinkin moottoripyöriä kokeillessa. Oli alla sitten motocross-pyörä, skootteri, harlikkakopio tai kunnon katupyörä, näillä kaksipyöräisillä bensahirmuilla ajaminen ja keuliminen on jo itsessään erittäin viihdyttävää puuhaa. Niillä saa myös aikaan uskomattomia ilmalentoja käyttämällä esim. pitkiä portaita ramppina.

Pelin tarina lähtee liikkeelle siitä, kun sankarimme Tommy Vercetti pitkän vankilareissun jälkeen lähtee Vice Cityyn bisneksiä hoitamaan. Kaikki menee kuitenkin pieleen, ja Tommy huomaa jääneensä loukkuun hänelle täysin tuntemattomaan Vice Cityyn. Pian alkaakin sankarimme matka kaupungin rikollishierarkiassa ylöspäin, ihmisten kuollessa ja Tommyn pankkitilin saldon saadessa yhä uusia nollia peräänsä.

Tehtävät ovat todella monipuolisia, ja tuttuun tapaan peli etenee epälineaarisesti. Jos esimerkiksi joku tehtävä ei ota onnistuakseen, voi mennä välillä suorittamaan toista. Enää ei ajella kohtuuttomia matkoja autolla, vaan nyt pääsee liikkeelle niin veneellä, helikopterilla kuin lentokoneellakin. Mikäs siinä, kun voi omistamansa huvilan katolta nousta kopterilla ihastelemaan Vice Cityä ylhäältä päin. Moottoripyörät ovat varsin käteviä, sillä samalla kun niitä ajaa, voi paukutella konetuliaseella niin sivulle kuin eteenpäinkin. Kuten arvata saattaa, tehtävät sisältävät uskomattoman määrän lahtaamista, räjäyttelyä, kilpa-ajoja, pelastustehtäviä, helikopterista ampumista, rc-lennokin lentämistä, huumeiden hakemista rock-bändille jne.

Yksi mielenkiintoisimpia uudistuksia on mahdollisuus ostaa kiinteistöjä aina kartanoista strippiklubiin. Nämä toimivat lähinnä pelin tallennuspaikkoina, vaatteidenvaihtopaikkoina, ja onhan niistä autotalleista ja helikopterien laskeutumispaikoistakin hyötyä. Moniin rakennuksiin voi myös mennä sisään, mutta siitä sakotetaan usein pienellä lataustauolla. Peli latailee välillä myös kaupungin siltoja ylittäessä. Tämän voi kuitenkin antaa anteeksi, koska Vice Cityssä on yksityiskohtia niin pelottavan paljon. Kaikkea on tuplaten enemmän GTA3:een verrattuna – niin kaupungin pinta-alaa, kulkuneuvoja kuin aseitakin. Uusista aseista voisi mainita moottorisahan, golfmailan ja katanan.

Siinä missä golf-mailalla tai vastaavalla lyömäaseella voi moukaroida jonkun auton lunastuskuntoon, niin katanalla voi viiltää pään irti. Tällaisesta dekapitaatioista tai headshotista vastustajan kaulasta roiskahtaa SOF2-tyyppinen suihkulähde-efekti. Kranaatilla saa taas räjäytettyä ihmiset kirjaimellisesti kappaleiksi. GTA: Vice Cityn ikäraja on 18 ja sen materiaali onkin sen verran rankkaa, ettei se todellakaan sovi alaikäisille.

Siinä missä autoilla ja prätkillä ajaminen on yhtä juhlaa, veneillä ja jalkaisin meneminen ansaitsee vähän risuja. Veneet ovat jotenkin luonnottomia ohjata ja törmäilevät kummallisesti. Käveleminen on edelleen vähän kankeaa, mutta pahinta pelissä on kuitenkin kamera, joka saattaa ahtaissa paikoissa saada hepulin. Vaikka kameran saa olkanappia painamalla siirretyksi taakseen, pelissä menettää välillä henkensä, kun ei näe Tommya vaan esim. pakettiauton, jonka takana Tommya tikataan 20 jengiläisen avuin autuaammille metsästysmaille. Niin, ja edellenkään Tommy- boy ei osaa uida, eli valmistaudu hukkumaan pelissä moneen kertaan. Peli kärsii myös pienistä bugeista, sillä sankarimme mm. tepastelee joskus tennarit asfaltin sisällä.

Koska peli sijoittuu 80-luvulle, Vice Cityssä voi monin paikoin bongata tämän mauttoman vuosikymmenen juttuja aina räikeistä neon-kylteistä lähtien. Hymy nousee pelaajan huulille, kun ajelee rantabulevardilla aikakauden avoautolla, ja radiosta tulee biisejä sellaisilta bändeiltä / artisteilta kuin Toto, Michael Jackson, Tears For Fears, Judas Priest, Megadeth, Blondie, INXS, Twisted Sister, Iron Maiden, David Lee Roth, Bryan Adams, Run DMC. Pelistä löytyy yli 100 eri kappaletta, ja eri musiikkityypit ovat varsin hyvin edustettuina. Vaikka yleisesti ottaen vihaan 80-luvun musiikkia, Vice Cityssä on mielestäni paras soundtrack, mitä pelimaailmassa on koskaan kuultu. Musiikin lisäksi mukana ovat hulvattomat radioasemien keskusteluohjelmat ja muut dj-läpät, mm. hiuslakan käytöstä ja siitä miten tunnistaa kommunismin oireet lapsessaan.

Usein jopa ison budjettiluokan peleissä ääninäytteleminen on parhaimmillaankin keskinkertaista. Vice Cityssä asiat ovat toisin. Loistavan ääninäyttelemisen takia pelaaja ei halua ohittaa välipätkiä ainakaan ensimmäistä kertaa katsellessaan. Vice Cityä varten on palkattu mukaan paljon Hollywood-näyttelijöitä ja tämä antaakin juonelle huomattavasti enemmän mielenkiintoa. Näistä kaikille ”tuntemattomista” näyttelijöistä voisin mainita vaikka Dennis Hopperin, Burt Reynoldsin ja Blondien laulajan Deborah Harryn. Päähenkilö Tommyn äänenä toimii Ray Liotta, joka muistetaan ainakin elokuvista Mafiaveljet, Cop Land ja Hannibal.

GTA: Vice City on enemmän kuin osiensa summa. Se on myös helposti vuoden parhaimpiin ja vangitsevimpiin PS2-peleihin kuuluva tapaus. Siitä löytyy huomattava määrä laadukasta ja vaihtelevaa pelattavaa näin syysiltojen ratoksi. Vice Cityssä on lähes kaikki kohdallaan ja se on pelikokemuksena erittäin palkitseva. Pelistä voisi vielä kertoa vaikka mitä, mutta suosittelen kuitenkin arvostelujen lukemisen sijaan kipittämään heti lähimpään pelikauppaan, sillä GTA: Vice City on se peli, jota kenenkään täysi-ikäisen PS2:n omistajan ei tulisi missata!