Playstation2:n pelikirjastossa musiikki- ja rytmipeleistä alkaa pikku hiljaa olla ylitarjontaa. Alkuvuodesta ilmestyivät Segan mahtava Rez ja Space Channel, jolle on tulossa jatkoa. Rappi soi PaRappan tahtiin muusikkohurtan nimipelissä ja kapellimestarin tahtipuikko ohjasi pelikansaa klassisen musiikin pariin vasta ilmestyneessä Mad Maestrossa. Tähän saumaan ilmestyy Sonyn Frequency, joka lähtöidealtaan pirullisen yksinkertainen ja vangitseva.
Pelaaja kiitää tulevaisuuden tiskijukkana kahdeksankulmaisessa tunnelissa, jonka sisäpinnan seinämät edustavat kappaleiden eri raitoja. Valitsintaan siirtämällä pelaaja vuorottelee raitojen välillä tavoitteenaan aktivoida koko kappale pala kerrallaan. Tämä tapahtuu seuraamalla instrumenttiraidan laidoilla ja keskiosissa risteilevän käyrän osoittamia rytmejä oikea-aikaisilla nappisarjoilla, jolloin aktivoituvat sävelet liittyvät yksi kerrallaan täydentämään musiikkitaustaa. Lisäkoukkuna kukin biisi on jaettu eri osiin, joten yhdessäkään kentässä ei ehdi jäädä lepäilemään laakereilleen. Yhden putsatun alueen jälkeen vastassa on jo uusi. Peruspainikkeita on vain kolme, mutta rytmien mutkistuessa ja tahdin kiihtyessä kahdessakin olisi tarpeeksi saamaan vikkelimmätkin sormet umpisolmulle.
Onnistumista seuraava mittari ei jätä paljonkaan sijaa nuotin vierestä pelaamiselle. Muutamalla epäonnistuneella yrityksellä muusikko saa osakseen nakkisormelle taivaan merkit näyttävän virtuaaliyleisön vihellyskonsertin. Vastaavasti onnistunut musisointi palauttaa kriittisiin mittoihin huvennutta mittaria takaisin kohti täyttä mittaansa. Tietyistä radan kohdissa musisoimalla poimittava lisävoima voi kertalaakista tyhjätä kokonaisen raidan, jolloin eteneminen ei kaadu yhteen mahdottomaan nappiyhdistelmään. Kerroinlisävoimat auttavat moninkertaistamaan kentän pistesaldoa ja sitä kautta aktivoimaan lisää pelattavaa.
Kentät on jaettu viiteen viiden kappaleen ryhmään ja kolmeen vaikeustasoon. Kaksi jälkimmäistä musiikkirykelmää avautuvat vasta korkeammalla vaikeustasoilla. Lisähaasteena kunkin ryhmän viimeiset kappaleet avautuvat vasta suoriutumalla kiitettävästi ryhmän muista kappaleista – vasta riittävän korkea yhteissaldo avaa viidennen kappaleen. Loppusilauksena paketista löytyy kilpailumielialaa lietsova moninpeli maksimissaan neljän muusikon yhteenottoihin.
Yksinpelissä etenemällä valittavaksi ilmestyy pisaroittain erilaisia valmiita taustoja, joilla sinänsä ei ole mitään merkitystä pelin etenemiselle. Huimat virtuaalitodellisuusnäkymät tuovat mieleen Segan Rezin, vaikkakaan yhtä vankka teknisen tai taiteellisen osaamisen opinnäyte Frequency ei ole. Ääniraidalle on lisensoitu yhteen 25 kappaletta sähköisen musiikin ammattilaisilta. Edustettuna on tyylilajeja laidasta laitaan varsin laadukkaassa paketissa. Tylsää raitaa pelistä tahdo löytyä etsimälläkään. Kiintoisassa remix- moodissa vaikuttavien miksausten luominen on vaivaton askare jopa täydellisen epämusikaaliselle peliarvostelijalle.
Kun esimerkiksi Space Channel ja PaRappa ovat yhden illan puristuksia, Frequency kestää pelaamista väsymättä. Peli on yksinkertaisesti monipuolisempi ja laajempi kuin yksikään Playstation2:lla tai muulla konsolilla aeimmin julkaistu musiikkipeli. Frequency on paitsi vahva ehdokas vuoden parhaaksi rytmipeliksi, myös alkuvuoden kiinnostavimpia pelijulkaisuja millä tahansa mittapuulla.