Fairytale Fightsin perusideassa on jotain tavattoman herkullista. Kukapa meistä ei olisi halunnut nähdä mitä tapahtuu, kun klassisille satuhahmoille annetaan aimo annos murhanhimoa ja aseet käteen. Ne jotka eivät ole joskus unelmoineen Lumikista puukottamassa Punahilkkaa ovat selvästi menetettyjä tapauksia – ainakin Fairytale Fightsin kehittäjien mielestä.
Pelin kehittäjillä on niin vahva usko tähän peruskonseptiin, ettei pelistä juuri muuta tarinan tapaista löydykään. Lumikki, Punahilkka, Jaakko ja uusiin vaatteisiinsa pettynyt keisari juoksevat ympäriinsä ja puukottavat tai nuijivat kaikkea vastaantulevaa. Verta lentää litrakaupalla ennen kun he pääsevät päämääräänsä. Joku puurokulho pitäisi ilmeisesti palauttaa, mutta sen yhteys kenttien tapahtumiin tuntuu väkinäiseltä.
Valitettavasti niin hahmoista, aseista kuin verestäkin on vaikeaa saada selvää, sillä kamera pysyttelee itsepintaisesti kovin kaukana ruudulla vipeltävistä pikkuhahmoista. Ratkaisu puolustaisi vielä paikkaansa neljän pelaajan pelissä, mutta sama kaukainen näkökulma pysyy silloinkin, kun tasoja koluaa yksin, eikä siihen pääse vaikuttamaan mitenkään.
Pelin ohjauskin on tavattoman epätarkka, ja homma menee helposti sekavaksi. Hahmot pyörivät minne sattuu. Ohjaimen oikealla tatilla suoritettavat iskut heittävät hahmon alas rotkoon kuolemaan. Joskus hahmo joutuu hämmentävästi ulos ruudulta jumiin johonkin nurkan taakse. Estejuoksuja on piristetty äkkikuoleman aiheuttavilla, pyörivillä terillä ja kuopilla. Ne ovat erityisen turhauttavia kokemuksia, kun hahmot vipeltävät ja pomppivat ihan minne sattuu.
Liekö kyseessä viiraavan ohjauksen avuksi keksitty ratkaisu, mutta kuolemalla ei pelissä ole juuri väliä. Hahmo menettää vähän rahaa, jolla ei myöskään ole väliä, ja on pian taas valmis jatkamaan menoaan. Pelin suurin haaste onkin se, kuinka kauan pelaaja kestää itseään toistavia kenttiä, loputtomalta tuntuvia vihollislaumoja ja sietämättömiä pomotappeluita. Nekin joutuu vetämään läpi useampaan kertaan.
Fairytale Fightsin jokaisesta kohdasta paistaa laiskuus. Lupaavan ajatuksen ympärille on koottu surkeaa ohjausta, sielutonta grafiikkaa ja huonoa tasosuunnittelua. Lopuksi ohut keitos on venytetty pitkäveteiseksi maratoniksi. Välillä tasoissa tulee vastaan jopa tismalleen samanlaisia pätkiä kuin aiemmin. Kun kenttiä tehdessä on päätetty hoitaa homma copy-pastella, on aika heittää pelikiekko mäkeen.
PÄÄSTÖTODISTUS
PITKÄVETEINEN VERIRALLI
ARVOSTELIJA
HENRI HAKKARAINEN
