Kun kärsineen pikkutytön kostonhimoinen haamu riivaa kloonisotilaspataljoonan komentajan, seuraukset ovat vähemmän kaunista katseltavaa. Kloonisoltut panevat kunnolla ranttaliksi ja uhkaavat polttaa koko kaupungin. Vain yksi mies voi estää aaveen aikeet – paranormaaleja uhkia neutraloivan erikoisjoukon paras sotilas.
FEAR:in aseet ovat perusmalliston haulikoita ja hiukkastykkejä. Ammuskelu on silti mielekästä puuhaa, kiitos bullet time –tyylisten hidastusten. Kohteisiin on tällöin tietysti helppo osua, mutta ennen kaikkea hidastettu toiminta näyttää hyvältä. Räiskyttelyä piristää myös tekoälyn kekseliäisyys. Se osaa kiertää selustaan, suojata tiimitovereiden etenemistä ja kyyristellä suojissa.
Pelin pelotteluarsenaaliin kuuluu mm. palasiksi hajoavia kummituksia, äkillisiä hallusinaatioita ja näkökentän rajalla heilahtavia hahmoja, kaikki asiaankuuluvan riipivillä äänillä säestettynä. Yllättävää kyllä, halvat säikyt toimivat tehokkaasti, sillä niitä viljellään sopivan säästeliäästi. Juuri kun on tottunut suoraviivaiseen ammuskeluun, silmille nakataan pieni annos pelkoa, ja taas ovat karvat pystyssä.
Kauhuelementit eivät ole K18-merkinnän ainoa syy. FEAR:issa veri lentää metrin kaarissa ja leviää seinille isoina läiskinä, minkä lisäksi vihollisilta voi ampua raajoja irti.
Peli nojaa ehkä turhankin vahvasti vereen ja säikyttelyyn. Putkimaiset kentät on paikoitellen kolhosti ja itseään toistavasti suunniteltu, kliseinen juoni ei jaksa kiinnostaa ja moninpeli on tylsää deathmatchia. Hyvien säikkyjen ansiosta pelin jauhaa mielellään kerran läpi, aivot tukevasti narikassa, mutta toistamiseen tekeleeseen tuskin jaksaa tarttua.
Päästötodistus: Verta ja kauhua tyhjäpäisessä mutta pelattavassa muotissa.
