Synkän talven kynnyksellä ilmestyvä Eternal Darkness on sopivan tummasävyistä pelattavaa pimenevien syysiltojen ajanvietteeksi.
Gamecuben odotetun kauhuseikkailun episodimuotoinen tarina kattaa kahden vuosituhannen ajanjakson. Kehystarinana toimii nykypäivään sijoitettu murhamysteeri, johon joukko yliluonnollisia kauhukertomuksia punoutuu mielenkiintoisella tavalla. Pelaajan tehtäväksi nousee pitää kieroilevat pahat voimat poissa tästä maailmasta tai hukka perii. Kehittäjä Silicon Knights kertoo tarinansa yhtä taidokkaasti kuin ne on kirjoitettu: tylysti päättyvät tarinat pakottavat ahmimaan taidolla toteutettua pakettia samaan tapaan kuin hyvää kirjaa. Ansioitunut näyttelijäkaarti suoriutuu urakastaan kunnialla, samoin ilmeikkäät virtuaalinäyttelijät. Ääninäytteleminen kuuluu vuoden parhaisiin Metal Gear Solidin jälkeen.
Eternal Darkness oli työn alla N64-pelinä ennen kuin Gamecubesta oli vielä kuultukaan juoruja enempää. Pitkä kehitysaika selittyy alustan vaihtamisen lisäksi sillä, että tarinan jokainen episodi on itsenäinen pienoisseikkailu. Aikakaudesta ja maanosasta toiseen hyppivät minitarinat on toteutettu laadusta tinkimättä. Muutamissa paikoissa vieraillaan useampaan kertaan, mutta paikat eivät ole vuosisatojen jälkeen entisellään. Juoni etenee jouhevasti pudotellen uusia käänteitä nopealla tahdilla. Pitkittämisen maku tuntuu vain niinä hetkinä, jolloin pelaaja pakotetaan tuhoamaan laumoittain tyhjästä aineellistuvia hirviöitä ennen uuden reitin avautumista. Ikävän teennäistä on myös tallentamisen estäminen ajoittain.
Omaperäisestä rakenteesta huolimatta kyseessä on perinteinen kauhuseikkailupeli. Yksinkertaisia pulmia ratkotaan ja hirviöitä tuhotaan, mutta Resident Evilin jäljittelystä ei ole kyse. Osumakohtiin perustuva taistelusysteemi toimii yllättävän sulavasti. Painamalla oikeaa liipaisinta ja valitsemalla osumakohdan ristiohjaimella voi napsaista raajat ja pään laiskasti vaappuvilta hirviöiltä. Tarinoiden päähenkilöt taistelevat ajalleen ja kansallisuudelleen tyypillisillä aseilla. Muinaisen Lähi-idän miekkamies tuplasapeleineen on sulavaliikkeinen silppuri, pistoolejaan lyhyen ikuisuuden lataava 1700-luvun aatelisherra hidas mutta tehokas.
Varsinainen seikkailu kulkee perinteisellä tyylillä. Pulmissa etsitään enimmäkseen milloin minkin näköisiä avaimen vastineita. Ruudulla vilkkuva B-nappi osoittaa kaiken kiinnostavan, ja ainoastaan sokkona pelaava voi missata kimaltelevat esineet. Lisämausteeksi seikkailuun on lisätty taikuus, jonka merkitys kasvaa loitsuarsenaalin karttuessa. Aluksi loitsuilla parannetaan, myöhemmin murretaan sinettejä ja paljastetaan kätkettyjä oviaukkoja. Taisteluissa suojakseen voi loitsia hyökkääjiä vahingoittavan taikaseinämän, ja myöhemmin jopa kutsua demoniapureita. Pienimmät niistä voi ohjata sankarin ulottumattomissa oleviin piilopaikkoihin.
Aluksi pökerryttävän monimutkaiselta vaikuttava taikasysteemi vaatii totuttelua, mutta toimii lopulta mainiosti. Magian lähteenä toimivat riimut, joita voi löytää hirviöiden hallusta ja tarkastamalla joka nurkan. Voidakseen luoda riimuista loitsuja sankarin on löydettävä myös riimukivet, joihin riimujen merkitykset on tallennettu. Siellä täällä lojuvat loitsukääröt puolestaan opettavat uusia loitsuja. Magiaa voi tutkia myös yhdistelemällä riimuja omin päin. Myöhemmissä vaiheissa systeemiä hämmennetään entisestään toisensa kumoavilla taikaelementeillä. Matkan varrella opittu taikuus periytyy eteenpäin myöhemmissä seikkailuissa käytettäväksi. Loitsuille on varattu ruhtinaalliset viisi pikavalintaa ristiohjaimen ja Y-napin alla.
Eternal Darknessin kohutuin ominaisuus on mielenterveysmittari – tai tarkemmin sanoen sen vaikutus pelitapahtumiin. Pelihahmojen epätodelliset kokemukset johtavat aistiharhoihin, jotka säikäyttävät, ahdistavat ja hämmästyttävät. Alkuvaiheissa kamera alkaa käyttäytyä epänormaalisti, ja äänimaailma täyttyy selittämättömistä koputuksista ja kuiskauksista. Myöhemmin seuraavat astetta rankemmat hallusinaatiot. Kummastus on melkoinen, kun peli on sulkevinaan television kesken pelin tai täyttää ruudun ötököillä. Kiitettävän monilukuiset efektit luovat onnistuneesti levottoman ja arvaamattoman ilmapiirin. Harvat perinteiset säikähdysefektit ovat yllättäviä ja aidosti järkyttäviä.
Niin monien kauhupelien tapaan myös Eternal Darknessin ongelmana on seikkailun suoraviivaisuus. Tarinat on pelattava läpi tietyssä järjestyksessä, eikä juonenkäänteisiin pääse vaikuttamaan. Pelaaminen on usein kuin valmiilla reitillä ravaamista, harvoin edes joutuu miettimään vaihtoehtoja. Pitkä kesto kuitenkin hyvittää paljon, sillä pelattavaa riittää kiitettävät parikymmentä tuntia, eikä aikakausien halki rönsyilevästä tarinasta puutu käänteitä. N64-alkuperä paistaa läpi muutamina karkeuksina toteutuksessa, mutta kokonaisuutena ED on kiitettävän persoonallinen kauhuseikkailu lukuisilla omaperäisillä piirteillä.
Eternal Darkness on mullistavin ja vangitsevin kauhuseikkailu sitten PlayStationin Silent Hillin, eikä se ole vähän sanottu.