Parhaimmillaan fiktiivisessä maailmassa on paljon todellisuuteen sidoksissa olevia asioita. Kun River End Gamesin debyyttiteoksessa Eriksholm: The Stolen Dream esitellään pandemian vuoksi karanteeniin asetettu skandinaavinen yhteiskunta sekä sen vihamielinen naapurivaltio, saattaa pelaaja jos toinenkin hymistellä hetken aikaa. Onneksi meidän maailmassamme näistä vain toinen – siis se idässä oleva – on pysyvä pirulainen.
Eriksholm: The Stolen Dream on isometrisestä kuvakulmasta tarkasteltava teos, joka yhdistelee hauskalla tavalla hiippailua, ongelmanratkaisua sekä teollistumisen aikakauden kuvastoa. Vakavasta sairaudestaan kuin ihmeen kaupalla pelastunut Hanna joutuu pakenemaan viranomaisia etsiessään kadonnutta Herman-veljeään, mikä johdattaakin uppiniskaisen neidin suurempien ongelmien äärelle. Alamaisiaan sortava kaupunginjohto pyrkii pitämään asukkaiden vapaudet minimissään, mutta apua on onneksi saatavissa muilta sorretuilta.
Teoksen pelimekaniikat tuovat mieleen monia takavuosien teoksia, joista yksi keskeisimmistä on poikkeavasta aikakaudestaan huolimatta Desperados. Tälläkin kertaa sankaritarta sekä tämän kylkeen lyöttäytyviä Alvaa ja Sebastiania pyritään ohjaamaan läpi vihollisten täyteisten ympäristöjen ilman kiinnijäämistä. Siinä missä vertailukohdan länkkärissä silminnäkijät saattoi ratsastuttaa elämänsä välittömään auringonlaskuun, tämän kolmikon kohdalla tilanne on yksioikoisempi. Hälytys tarkoittaa välitöntä epäonnistumista, joten näkökenttien väistely sekä poliisien hämääminen on kaiken keskiössä.
Turhankin pitkä osa teoksen alkupuolesta kuluu pelkän Hannan kanssa. Tämä on varmastikin tarinan kannalta tarpeen, mutta yhden hahmon rajallinen kykyvalikoima tekee menosta hiukan itseään toistavaa. Kun mukaan saadaan toinen ja lopulta kolmaskin matkakumppani, nousevat ongelmat sekä haasteet toiseen potenssiin. Sebastian voi uimataidollaan koukata lätäköiden toiselle puolelle, minkä lisäksi hän saa hellällä kuristusotteellaan nukutettua varomattoman vihulaisen. Alva taasen voi kiipeillä putkia pitkin ylätasangoille, joista saa viskottua kivillä elämää hankaloittavat valolamput tuhannen palasiksi. Hanna puolestaan ryömii ilmastointikanavia pitkin sekä passittaa vihulaiset tutimaan kaukoaseellaan.
Parhaimmillaan kaikkien kolmen hahmon taitoja täytyy käyttää oikeassa järjestyksessä, sopivasti ajoittaen ja varsin rivakkaan tahtiin, joten eteneminen on syytä suunnitella huolella. Epäonnistuminen tulee matkan varrella taatusti tutuksi, mutta onneksi välitallennuspisteet ovat erittäin avokätisiä. Yleensä takapakkia ei tarvitse ottaa kuin nimeksi. Pulmat ovat lisäksi hyvin suunniteltuja ja pääasiassa loogisia. Vasta aivan viimeisessä kappaleessa tahtoi tulla vastaan sen verran yllättäviä mekaniikkoja, että näitä varten joutui raapimaan harmaantuvaa hiuskuontaloa pidemmän aikaa.
Vaikka tarina itsessään esittelee ihan mielenkiintoisia ajatuksia, ennen kaikkea huomio kiinnittyy ohjastettavan trion kemioihin. Kolmikon välillä on sopivassa määrin kitkaa sekä näkemyseroa. Erityisesti Alvan ja Hannan välinen suhde nousee esiin, sillä naiset eivät – haluamatta siis tietenkään yleistää saati sortua stereotypiaan – ole välttämättä aina parhaita unohtamaan aiempia kaunojaan. Sebastian lähestyy tilanteita jäyhän miehen lailla tehden tarpeellisen mutta jäämättä asioihin vellomaan.
Lue myös: Indie-tutka: Constance, Dreamcore ja Retrace the Light
Teos olisi silti kaivannut hieman parempaa rytmitystä. Kahdeksaan kappaleeseen jakautuva seikkailu kestää kymmenisen tuntia, josta noin puolet menee pelkän Hannan kanssa ja muutama seuraavakin tunti pelkkänä duona. Kun koko orkesteri saadaan kasaan, lopputekstit ovatkin jo lähes käsillä. Pulmien taso kohenee loppua kohti niin paljon, että tätä osuutta olisi mielellään jatkanut aavistuksen pidempään.
Audiovisuaalinen toteutus on näyttävää ja tyylikästä. Skandinaaviset miljööt muistuttavat sopivassa määrin pohjoismaista kuvastoa, vaikka ainakaan mistään kotimaamme kaupungista nyt ei suoriltaan ole taidettu ottaa vaikutteita. Ainoat pienet marmatukset on annettava vihulaisten tunnistamisesta, sillä erilaisten solttujen erottaminen toisistaan saati ajoittain ympäristöstä ei ole aina täysin vaivatonta. Onneksi tämä ei jo mainittujen anteliaiden välitallennuspisteiden vuoksi ole liian iso miinus. Osa omasta Desperados-fanipojastani olisi myös halunnut nähdä vaihtoehtona pahisten visualisoidun näkökentän. Nykyisellään sen huomaa vasta siinä kohtaa, kun oma hahmo on vaarassa paljastua. Tällöinkin on silti hetken aikaa vielä mahdollista tehdä korjaava toimenpide – eli sännätä karkuun.
Eriksholm: The Stolen Dream on hauska välipala isompien AAA-teosten keskelle. Sen maailma on sympaattinen ja tunnelma viihdyttävä. Tarina konnineen sekä rytmityksineen ei ehkä pääse aivan toivotulle tasolle, mutta pelimekaniikat sekä sankariköörin keskinäinen nahistelu tekevät vaikutuksen. Kokonaisuus on isosti plussan puolella ja osoitus uuden studion kyvykkyydestä. Eriksholmin kaupungissa tuntuu olevan vielä lisää kerrottavaa, joten toivottavasti näihin tunnelmiin palataan uudelleen.
Saatavilla: PS5, PS5 Pro (testattu)
Ikäraja: PEGI 16 (väkivalta)
YHTEENVETO:
⭐⭐⭐⭐
Eriksholm: The Stolen Dream on skandinaavisesta estetiikasta sekä hiippailugenren perinteistä parhaat puolet yhdistävä seikkailu, joka vie mukanaan. Pienet rytmityshaasteet sekä etäiseksi jäävät viholliset karistavat arvosanasta yhden pykälän.
Lue myös: Avaruudessa kukaan ei kuule jippii-huutoasi – arvostelussa Super Mario Galaxy + Super Mario Galaxy 2
Lue myös: Aikahyppy nostalgiaan – arvostelussa Digimon Story: Time Stranger
Lue myös: Pölyhiukkasille kyytiä – arvostelussa Dreame Z30 Ultra
Lue myös: Viihteen pikkujättiläinen – arvostelussa realme GT 7