Vuosi on 1978, kaupunki New York, ja disco on voimissaan. Leveät lahkeet ja julmetun kokoiset afrot peittävät horisonttia. Tähän soppaan heitetään mukaan nuori, lain väärällä puolella operoiva autokuskin poikanen ja käsketään selviytyä.
Driver: Parallel Linesissa on paljon hyvää. Musiikki on aitoa 70-luvun lopun funkia, discoa ja R’n’B:tä, ja New York näyttää itseltään. Grafiikka on yleisesti ottaen todella hyvää tasoa, joskin 70-luvun ruskeansävyisyys alkaa välillä tympiä. Pelialue on myös käsittämättömän laaja. Koko New York on mallinnettu, ja jopa niin hyvin, että kaupunkituntemuksesta on ihan oikeasti hyötyä. Juonikin toimii mukavasti, ja lopuksi pelaaja siirretään juonikuvioiden kautta myös 2000-luvulle, joskaan maisemat eivät juuri muutu.
Ajofysiikka on päällisin puolin kunnossa, mutta käsijarrun hipaisukin lähettää auton loputtomaan spiraaliin. Pahinta pelissä ovat kuitenkin poliisit. Onhan oikeassa elämässäkin toteltava liikennevaloja ja nopeusrajoituksia, mutta jos pelimaailmassa joutuu viettämään aikaansa liikenneruuhkassa, jotain on pielessä. Pahimmillaan punaisia päin ajamisesta seuraa massiivinen ajojahti jonka lopuksi pelaaja listitään.
Pelin tehtävätkään eivät vakuuta. Uusia ideoita ei juuri ole, toteutuksen kanssa on vähän niin ja näin, eikä huumoriakaan ole mahtunut mukaan, ei edes pientä itseironista viittausta. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, tämä kaikki on nähty jo monta kertaa. Ja yleensä paremmin toteutettuna.
Driver oli aikoinaan se peli, joka aloitti ”vapaan autoilun” genren, mutta sittemmin eräs GTA-lyhennettä käyttävä pelisarja vei lajityypin äärimmilleen. Parallel Linesin pahin ongelma onkin se että se on vain heikko kopio genren nykyisistä mestareista.
Päästötodistus: Tylsä GTA-klooni