Die Hard -elokuvasarjasta on vuosien mittaan julkaistu monia erilaisia pelejä. Nyt kauppoihin on ilmestynyt Die Hard: Nakatomi Plaza, jonka tapahtumat pohjautuvat ensimmäiseen Die Hard -elokuvaan. Kyseessä on siis vahvasti lisenssiin nojaava peli. Kuten useasti olemme saaneet todeta, maineikas lisenssi ei automaattisesti tee pelistä hyvää. Tämä totuus pitää paikkansa myös Die Hard: Nakatomi Plazan kohdalla, joka osoittautuu aika kelvottomaksi tapaukseksi.
Pelin kehittänyt Piranha Games päätti vääntää Die Hardin 1st-person räiskinnän muotoon. Pelin päähenkilö on elokuvista tuttu John McClane, joka on normaalisti Bruce Willisin esittämä hahmo. Ilmeisesti herra Willis oli kuitenkin kiireinen pelastaessaan maailmaa tappaja-asteroideilta, joten Johnin ohjaaminen on päätetty jättää tietokoneen ääressä istuvan pelaajan harteille.
John on kutsuttu hänen vaimonsa työpaikalla järjestettäviin juhliin, Nakatomi Plaza pilvenpiirtäjään. No, yllättäen pieni terroristijoukko ottaa juhlijat panttivangikseen pyrkien saamaan Nakatomi Corporationin kassakaapin noin 600 miljoonan dollarin arvoisen sisällön itselleen. John McClane ei tietenkään jää katselemaan terroristien puuhasteluja ja hän pistää kovan kovaa vastaan. Tässä vaiheessa pelaaja hyppää mukaan kuvioihin ja operaatio terroristien teloitus voi alkaa.
Pelin tapahtumat seurailevat hyvin tarkasti elokuvan juonta, mutta silloin tällöin tehdään koukkauksia elokuvan tapahtumien ulkopuolellekin. Juonta ryhditetään pelienginellä toteutetuilla pätkillä, jotka ovat suoraan elokuvasta ripattuja kohtauksia. Alkuperäisen juonen ulkopuolelle jäävät tehtävät tuntuvat kuitenkin irtonaisilta. Ikään kuin ne kuuluisivat johonkin toiseen peliin. Tämä ei tietenkään ole kovin positiivista, sillä pelin kokonaisuus tuntuu repaleiselta ja näin ollen myös pääjuoneen liittyvien tehtävien suorittamisen suurin viehätys katoaa taivaan tuuliin.
Välinäytökset, ja puheet noin yleensäkin, on näytelty todella kehnosti. Pelissä ei siis käytetä elokuvan ääniä, vaan pelin tekijät ovat palkanneet joukon ääninäyttelijöitä, joiden palkkashekki ei toivottavasti ollut kovin iso, sillä heidän työnsä on rehellisesti sanoen onnetonta. Yhden tärkeän henkilön Piranha Games on kuitenkin onnistunut saamaan uusimaan elokuvasuorituksensa. Kyseessä on konstaapeli Powelia esittävä Reginald Vel Johnson, mutta hänenkään suoritus ei ole mikään korvia hivelevä. Elokuvasta tutut kommentit on saatu kuulostamaan todella väkinäisiltä eikä tunnetta ole mukana pätkääkään. Huonosti toteutettu ääninäyttely on omiaan laskemaan pelin tunnelmaa, joten tästä ropsahtaa pitkä miinus.
Pelillisesti Die Hard: Nakatomi Plaza on hädin tuskin tyydyttävää tasoa. Kentät ovat kärjistetysti sanottuna putkia, joista kyllä löytyy useampia ovia, jotka ovat kuitenkin lukittuja tai oven takana löytyvässä huoneessa ei muuten vain tee mitään. Etenemisreittejä on siis tasan yksi ja sekin on usein melko selvä. Muutamaan otteeseen joutui vähän miettimäänkin, mutta useimmiten nämä miettimissessiot johtuvat omasta huolimattomuudesta, kun esimerkiksi katon rajassa ollutta ilmanvaihtoventtiiliä ei tullut huomattua ensimmäisellä tutkimuskerralla.
Pelin asevalikoima on yllättävänkin pieni, aseita on nimittäin vain viisi erilaista. Johnin perusase on pistooli, mutta pian pistoolin rinnalle tarttuu MP5-konepistooli, Aug- ja M16-rynnäkkökiväärit sekä M-60 -konekivääri. Aseista kovimmassa käytössä on MP5, sillä siihen löytyy ammuksia miltei jokaisen nurkan takaa. Ampuminen on tehty realistiseksi laittamalla aseisiin rekyyliä. Sarjaa ammuttaessa tarkkuus siis laskee nopeasti. Lyhyet ja hallitut sarjat ovatkin kaikkein järkevimpiä, sillä ne tuottavat yksittäisiä laukauksia enemmän vahinkoa, mutta ampumistarkkuus pysyy silti hyvänä. Aseiden lisäksi pelaajan takataskusta löytyy zippo, poliisin virkamerkki sekä puhelin, jolla käydään silloin tällöin pieniä keskusteluja. Zippo puolestaan tuo valoa pimeyteen ja poliisimerkillä voi näyttää olevansa poliisi, eikä mikään pahainen terroristi. Esimerkiksi Swatit ovat liipaisinherkkää porukkaa ja he ampuvat ketä tahansa. Poliisimerkkiä heilauttamalla Swatit kuitenkin tajuavat lopettaa virkaveljensä kiusaamisen.
Pelin omaperäisimpiä asioita on kuntomittari (joskaan sekään ei ole täysin ennennäkemätön). Kunnon ollessa huipussaan John pystyy hyppimään pitkälle ja juoksemaan todella nopeasti. Kuntomittarin lähestyessä nollaa, alkaa askel painaa ja äsken niin ripeä meno muuttuu hitaaksi laahustamiseksi. Kuntomittarin idea ei kuitenkaan toimi, sillä kunnon laskeminen hidastaa juoksua paikasta toiseen ja siten kenttien koluamiseen menee huomattavan paljon kauemmin, kuin siihen normaalilla vauhdilla menisi. Olisikin ollut järkevämpää tehdä kuntomittarista ampumista vaikeuttava elementti. Hengästynyt John olisi voinut vaikka ampua epätarkemmin. Tällaisenaan hyvä idea menee hukkaan, sillä kuntomittari on vain hidastamassa pelin kulkua.
Vihollisten tekoäly on ihan kelvollista. He osaavat hakeutua suojaan ja pyöriä lattialla pyrkien väistämään pelaajan laukauksia. Vaikeustasoltaan peli on aika perinteisen 3D-räiskinnän tasolla, joten kovin haastavaa pelikokemusta on turha odottaa. Korkein vaikeustaso on kuitenkin asia erikseen, sillä se tarjoaa haastetta enemmän kuin tarpeeksi.
Die Hard: Nakatomi Plazan grafiikka on kultaista keskitasoa. Hahmoista löytyy jonkin verran yksityiskohtia, samoin kuin ympäristöistäkin. Animaatioissa olisi ollut hieman hiomista, sillä nyt pelihahmot liikkuvat hieman tönkösti. Pitää mainita myös aivan surkeat tuli-efektit. Jo sytyttimen liekki näyttää lähinnä 3-vuotiaan piirtämältä ja tulipalot on hoidettu heittämällä selkeästi kaksiulotteisia tulipalolta näyttäviä levyjä lattialle. Peli ansaitseekin erikoismaininnan huonoimmista tulipaloefekteistä miesmuistiin. Kun otetaan huomioon, että peli käyttää mm. Aliens Vs. Predator 2:sta tuttua Lithtechin grafiikkamoottoria, on rehellisyyden nimissä sanottava, että grafiikoista ja animaatioista olisi voinut tehdä parempia, paljon parempia.
Die Hard: Nakatomi Plaza tipahtaa auttamattomasti keskivertoa huonompien räiskintäpelien sarjaan. Hyvää lisenssiä raiskataan keskinkertaisella toteutuksella ja viimeistelyn vähäisyydellä. Pelin puutteisiin lukeutuu myös vähä pelattavuus, sillä peli on tahkottu läpi alle kymmenessä tunnissa. Koska moninpeliäkään ei löydy, jää Die Hardin pelaaminen yhden läpipeluukerran mittaiseksi. Tämän pelin ostoa ei voi suositella muille kuin kaikkein suurimmille räiskintäpelien ystäville.