Dante’s Inferno on God of War -tyylinen videopeli, joka perustuu Danten klassiseen runoteokseen Helvetti. Tulkinta Danten tekstistä on taattua videopelihömppää: päähenkilö Dante ei olekaan runoilija, vaan ritari, joka taistelee tiensä Helvetin syvyyksiin pelastaakseen rakastettunsa. Pelissä repostellaan veriroiskeilla, groteskeilla yksityiskohdilla ja huvittavalla goottierotiikalla. K-18 -ikäraja kannattaa tällä kertaa ottaa vakavasti. Tämä on varmasti markkinoiden tämän hetken verisin peli.
Pelin tasot ovat peräisin Danten runosta: limbo, himo, ylensyönti, ahneus, viha, vääräuskoisuus, väkivalta, väärennös ja petos. Kun viimeinenkin arkkidemoni on päihitetty, loppuvihollisena odottaa tietenkin itse Lucifer. Vaikka pelin paatos menee usein pelleilyn puolelle, eri tasojen maisemat on toteutettu hienosti. Helvettiin sijoittuvassa pelissä on aina vaarana, että koko peli on tylsää laavavirtaa alusta loppuun asti, mutta Dante’s Infernossa on selkeästi tähdätty siihen, että jokaisesta tapahtumapaikasta saisi goottibändille levynkannen.
Tarina alkaa siitä kun ristiretkellä sikaileva Dante saa surmansa, ja kohtaa itsensä Kuoleman. Kuolema on nössö häviäjä, joka ei Dantelle pitkään pärjää. Taistelussa demoneita vastaan Dantella on kaksi asetta: Kuolemalta pöllitty viikate ja rintakehän ihoon ommeltu valtava risti, joka ampuu ilmaan eteerisiä valoristejä. Perusöttiäisiä vastaan riittää, että hakkaa ohjaimen viikatenappulaa kunnes kaikki viholliset on tapettu. Jos vihollinen lentää, täytyy välillä painaa myös ristinappulaa. Vasta isompien pahisten ja loppuhirviöiden kohdalla joutuu tarkemmin miettimään, mitä on tekemässä.
Tavallisesti viholliset vain tapetaan, mutta viitseliäs pelaaja voi myös napata ne viikatteeseen kiinni. Silloin pelaajan täytyy päättää haluaako hän tuomita vai armahtaa vihollisensa. Tuomituista vihollisista saa pahispisteitä, armahdetuista hyvispisteitä. Molemmilla voi ostaa erilaisia lisävoimia, mutta pelin kannalta ei ole paljoakaan väliä, mihin ne nakkulat käyttää.
Dante’s Inferno on kaikessa suurellisuudessaan viihdyttävä peli, vaikka pelaamisesta tuleekin syyllinen olo samalla tavalla kuin silloin kun syö kokonaisen suklaalevyn kerralla. Valitettavasti peli alkaa toistaa itseään pahasti, eikä taisteluun koskaan tule tarpeeksi moniuloitteisuutta ja taktiikkaa mielenkiinnon ylläpitämiseksi. Toisto on pahimmillaan pelin loppupuolella, juuri kun toiminnan pitäisi kohota huippuunsa.
PÄÄSTÖTODISTUS
Itseään toistava God of War -klooni huvittaa mauttomuuksillaan.
– JUHANA PETTERSSON