Valtaosa autopeleistä luottaa kilpa-ajoon joko aikaa tai toisia autoja vastaan, mutta perinteisen kilpa-ajon kaavasta poikkeavia pelejäkin ilmestyy markkinoille aina silloin tällöin. Yksi näistä erilaisista autopeleistä on Rage Softwaren julkaisema Crash, jonka esikuvana voidaan pitää Playstationilta tuttua Destruction Derbyä. Kyseessä on siis autojen tuhoamista romurallin merkeissä.
Crash ei ole mikään simulaatioon pyrkivä autopeli, vaan puhdas arcade-rämistely. Pelistä löytyy laaja valikoima erilaisia autoja aina 60-luvun hot rodeista nykypäivän urheiluautoihin. Pelaaja voi myös valita autonsa maalaukset ennalta määrätyistä vaihtoehdoista. Autojen ominaisuudet jaetaan viiteen osa-alueeseen, jotka ovat kiihtyvyys, huippunopeus, pito, kestävyys sekä paino. Ominaisuudet vaikuttavat pelattavuuteen kiitettävästi. Esimerkiksi linjakkaalla urheiluautolla ei ole kovin järkevää lähteä puhtaaseen romuralliin, joissa raskaammat ja useimmiten vähän vanhempaa autokantaa edustavat ajokit ovat omimmillaan juuri niiden kestävyyden takia. Menopeleihin on pultattu myös nitrotankki, josta voi repiä hieman lisäpotkua, kun tilanne niin vaatii. Koska kyseessä on arcade-kaahailu, on luonnollista, että autojen käyttäytyminenkään ei ole täysin realistista. Tiukat käännökset onnistuvat helposti kovassakin vauhdissa, käsijarru on ylitehokas ja näin poispäin. Auton kontrolloinnissa olisi ollut parantamisen varaa, mutta tällaisenaankin se menettelee.
Autojen vahingonmallinnus on toteutettu erittäin yksityiskohtaisesti. Kolareiden vauriot näkyvät tarkasti oikeassa kohdassa ja miltei jokainen auton osa voi mennä rikki. Vahingot eivät juurikaan vaikuta auton ajettavuuteen, eli ne toimivat vain kosmeettisena haittana. Autot kestävät myös epätavallisen paljon rankaisua. Heikoimpiakin autoja saa murjoa ainakin kymmenen nokkakolarin verran ennen kuin ne menevät lunastuskuntoon.
Pelin pääpelimuotoina ovat arcade-, career- ja moninpeli-moodit. Crashissä käytetään monista peleistä tutuksi tullutta systeemiä, joka pakottaa pelaamaan career-moodia ennen kuin arcadeen ja moninpeliin pääsee kunnolla sisään. Career-moodia on tahkottava siksi, että sen avulla saa avattua lukitut radat sekä autot, joita voi myöhemmin käyttää arcade-moodissa sekä moninpelissä. Pelattavakaan ei Crashistä lopu kesken, sillä mukana on kahdeksan areenaa, joista jokaisella pelaajaa odottaa kolme eri haastetta. Peruskentät sisältävät paljon vaihtelua, tästä saadaan kiittää todella runsasta pelimuotovalikoimaa. Pelistä löytyy peräti 19 erilaista pelimuotoa, joiden joukosta löytyy mm. deathmatch-tyylistä autojen romuttamista tietyn aika- tai pisterajan sisällä; mahdollisimman tyylikkäiden stunttien tekemistä edellyttävä stuntman-moodi; vastustajan ohjaamien autojen välttelyä ja oman auton suojelua sisältävä defensive driving ja löytyypä listalta ”last man standing” -moodikin, jossa pyritään olemaan viimeinen ehjä auto romuralliareenalla. Peruskenttien lisäksi mukana on myös erikoiskenttiä, joissa pelaajalle tarjotaan vähän erilaisia haasteita. Näihin haasteisiin lukeutuu mm. mahdollisimman monen rekan yli hyppääminen ja kentälle jätettyjen tynnyreiden kuskaaminen maalialueille.
Yksinpelin vaikeustaso on kohdallaan. Ensimmäiset haasteetkaan eivät ole mitään läpihuutojuttuja ja pelin edetessä homma hankaloituu entisestään. Yksikään kenttä ei kuitenkaan ole ylivoimaisen vaikea, joten suomalaisella sisulla ja apinan raivolla pääsee kyllä etenemään ilman suurempia jumiutumisia. Yksinpeli on muutenkin mukavaa puuhaa, sillä tekoälyn ohjastamat autot toimivat areenoilla ihan järkevästi. Career-moodin tahkoamisen jälkeen yksinpelin viehätys kuitenkin katoaa nopeasti ja ellei kaveriporukasta löydy romurallin ystäviä, häviää peli helposti pelikaapin kätköihin pölyttymään.
Moninpeliä voi pelata maksimissaan neljä pelaajaa samanaikaisesti. Moninpeli onkin parhaimmillaan, kun Xboxin ääressä istuu neljä pelaajaa. Kaksinpelinäkin homma toimii hyvin, sillä useisiin moninpelimuotoihin voi lisätä myös tekoälyn ohjastamia autoja, jolloin kaksinpeleistäkin saadaan helposti järjestettyä oikein kunnon autonmurjomissessioita.
Pelin tekniikkaosaston suurin ongelma on pitkät latausajat. Jokaisen pelin välissä ehtii käymään jääkaapilla tekemässä pari voileipää sillä aikaa, kun Xbox valmistelee peliä. Pitkä odotus on luvassa aina, kun pelataan uusi peli. Myös silloin, kun samaa kenttää pelataan useasti peräkkäin. Muilta osin pelin tekniikka onkin kunnossa. Grafiikka on kaikilta osin hyvää ja frameratet pysyvät korkealla, tapahtui pelissä mitä tahansa. Autot on tehty noin 15000 polygonista, joten yksityiskohtiakin löytyy. Ajoympäristöt eivät sen sijaan ole kovin yksityiskohtaisia, mutta se ei pelin tuoksinnassa häiritse.
Autojen moottoreiden äänet ovat aika vaisuja ja ne jäävät pelin musiikkien alle todella tehokkaasti. Törmäyksiä ja muita tapahtumia hehkuttava selostaja tuntuu olevan täysin unessa, eikä hänen kommenteissa ei ole yhtään intoa. Törmäyksistä ja auton hajoamisista lähtevät äänet sen sijaan toimivat hyvin. Pelin musiikkianti on pääosin punkkia ja suurimmaksi osaksi hyvää sellaista. Mikäli pelin omat musiikit eivät kuitenkaan miellytä, voi pelin aikana kuunnella Xboxin kovalevylle tallennettuja biisejä.
Crash on keskivertotason peli. Maailman pitkäikäisimpiin peleihin se ei kuitenkaan lukeudu. Uramoodin parissa kuluu leppoisasti muutama ilta, mutta sen jälkeen yksinpelin viehätys katoaa nopeasti. Arcade-kaahailuista pitäville Crash tarjoaa kuitenkin mukavaa ajanvietettä ja sen runsaat moninpeliominaisuudet tekevät siitä yhden Xboxin hauskimmista moninpeleistä.
