Uusimman Crashin pelin erikoinen lisänimi XS, extra small, selittyy viimeistään sarjakuvatyyliin kerrotuissa alkukuvissa. Maata kiertävälle avaruusasemalleen vetäytynyt arkkikonnuuksien tohtori Neo Cortex kutistaa kuolemansäteellään maapallomme greippihedelmän (kertoo manuaali) mittoihin. Hillitön taustajuoni vie Crashin metsästämään jälleen kerran Cortexin konetta ohjaavia kristalleja, jotta kosmiset mittakaavat saadaan palautettua ennalleen.
Kuten kaikki Crashit toisesta osasta lähtien, peli avautuu viiden kentän rykelminä. Pelaaminen on vapaamuotoista, eli hankalat kentät voi jättää väliin myöhemmäksi. Kun yhden huoneen kaikki viisi kristallia on koottu, ennen siirtymistä seuraavalle tasolle vastaan asettuu välipomo. Aiemmasta pelikokemuksesta on apua tuttuja kasvoja kohdatessa, mutta varsin ilmeiset taktiikat tuskin nousevat aloittelijoillekaan suuremmaksi murheeksi. Pomon nujertamisen peli palkitsee uudella taidolla, joiden kautta ennen tavoittamattomat alueet ovat vapaita tutkittaviksi. Hyppy vaihtuu pidemmälle kantavaksi tuplahypyksi, jolle nostetta antava hyrräliike antaa myöhemmin lisäpituutta.
Crashien perusratkaisut ovat säilyneet alkuajoista alkaen jokseenkin muuttumattomina. Tuttuun tapaan puulaatikoissa tai missä milloinkin lojuvien Wumpa- hedelmien uuttera poiminta palkitaan lisäelämillä. Kosketuksesta räjähtävien nitrokollien ja viiveellä remahtavien TNT- laatikoiden varaan on ideoitu erinäisiä ovelia hyppelypulmia, mutta muuten peli etenee suoraviivaisen toiminnallisissa merkeissä. Vaaroja edustavat reittiään ikuisesti sahaavat vihulaiset ja sveitsiläisen käkikellon tarkkuudella toimivat ansat. Kelluvat ja liikkuvat tasot muine tasoloikkien perusratkaisuineen ovat esillä siististi ja huolitellusti kuin suoraan oppikirjan sivuilta. Turvana uhkatilanteissa toimivat vanhaan tapaan maagiset poppamiesnaamiot. Kolme maskia poimimalla pussihukalle suodaan hetkellinen tuhoutumattomuus. Sujuvassa pelattavuudessa suurimmaksi vastarannan kiiskeksi nousee kamera. Pikkutarkoissa hyppelyosuuksissa ei voisi kuvitella kiusallisempaa tilannetta kuin tyhjyyden yllä kelluvan tason katoaminen ruudulta kuvakulman paetessa yläilmoihin ponnistavan hukan perään.
Crashien vahvuutena on aina ollut enemmän tai vähemmän monipuolinen kenttäsuunnittelu ja niiden mukana vaihtelevat pelityylit. GBA:llakin peli on sillisalaattimainen sekoitus pelimuotoja, mutta viimeisimpien tasoloikka-Crashien monipuolisuuteen uutukainen ei yllä. Game Boy- raudan puolesta Crash on vangittu sivuttain vieriviin kenttiin. Tieteiskliseillä herkuttelevat avaruusmaisemat, tunkkaiset likaviemärit ja rauniokaupunkeja lehvästöönsä kätkevät sademetsät alkavat loppua kohden puuduttaa. Kulkusuuntakin vaihtuu harvoin, jos koskaan. Hieman erikoisempaa pelattavaa on syvänmeren sukeltelu vihamielisten merenelävien ja miinojen keskellä. Välillä singahdetaan taivaalle ilmataisteluun Cortexin kätyreitä vastaan. Nämä raiteillaan rullaavat lentelyosiot yhdessä jääkenttien jääkarhuratsastuksen kanssa ovat piristävinä toimintapaloina yksipuolisesta pompiskelusta. Ainoana poissaolevana pelimuotona Crashin GBA- painos jää kaipaamaan kolmos-Crashin letkeitä kilpa-ajoja.
Kuten aiemmissakin Crasheissa, kristallien kerääminen on vasta puoli ruokaa. Tuttuun tapaan kentän laatikkopaljouden murskaaminen palkitaan timantilla. Ensimmäisen pelikerran jälkeen kentän alkuun ilmestyvän aikaraudan poimimalla siirrytään time trial-moodiin, jossa kisataan ennätysaikaa vastaan keräten laatikoista tuiki tärkeät sekuntibonukset. Kussakin kentässä on kolme aikahaastetta, joista jälkimmäisten lyömisestä ei kannata haaveillakaan ennen juoksutaidon oppimista. Yksin palkintoreliikkejä haaliessa on helppo tuhlata lukemattomia pelitunteja. Harvinaisimpia ovat etevästi kenttiin kätketyt värilliset timantit, jotka avaavat vanhempiin kenttiin avautuu uusia reittejä.
Tony Hawkin laadukkaasta GBA- käännöksestä vastannut pelipaja Vicarious Visions on selvästi tutkinut Crashinsa huolella. Peli lusikoi vaikutteensa niin kenttäsuunnittelussa kuin toteutuksessakin suoraan Naughty Dogin lautaselta. Tutut hahmot ja kenttien teemat musiikista ja äänitehosteista lähtien on orjallisesti jäljitelty kaksiulotteiseen pelimaailmaan. Hahmojen animaatio on tinkimätöntä työtä nimihahmon rennosta jolkuttelusta vihollisten liikuskeluun. Tuttuja piirteitä niin kenttien yleisilmeen, vihollisten kuin musiikkiteemojenkin osalta vilisevät kentät ovat omiaan nostattamaan nostalgiamuisteloita. Vanhat Crashit palasivat allekirjoittaneen pleikkariin pitkästä aikaa.
Mitään uutta Naughty Dogin hurttauniversumi ei tässäkään versiossa näe. Fanien kannattaa jäädä miettimään kannattaako samasta pelistä pulittaa täyden pelikasetin hinta. Hyperaktiiviset hurtan pitkäaikaiset seuraajat uutukainen jättää melko varmasti haukottelemaan väsähtäneitä kaavoja. Vaikeustasoltaan se peli muita osia alhaisempi, mutta eritoten loppuvaiheissaan riittävän vauhdikas tuottamaan muutamia harmaita hiuksia sanonnan positiivisemmassa mielessä.
GBA-ominaisuuksista käytössä on linkkikaapeli, jolla tallennuksia voi vaihtaa kasetilta toiselle. Avokätisesti pelitallennuksille on varattu neljä paikkaa. Mitä vähemmän rahastusmittoihin turvonneeseen Crash -saagaan on aiemmin tutustunut, sitä enemmän kaikin puolin huolellisesti suunniteltu ja toteutettu hyppelyviihde varmasti viehättää. Jatko-osana peli on Playstation2:n (ja myös Xboxille 26. huhtikuuta ilmestyvää) Wrath of Cortexiakin innottomampi ja kaavamaisempi, mutta kieltämättä hyppelymaratonien ehdotonta eliittiä Nintendon uudella käsikonsolilla.