Maailma on saanut nauttia kymmenestä rauhan vuodesta sitten viimeisen suuren kataklysmin. Kaiken loppu uhkaa uudelleen, mutta tällä kertaa uhkana eivät ole demonit toisesta ulottuvuudesta vaan kaiken aineen läpi virtaava maaginen voima, mana. Miksi mana on repimässä kappaleiksi maailmaa jota se ylläpitää, on täysi mysteeri, mutta onneksi pelaajan ohjaama sankari on valmis komppaamaan läpi kymmenien luolastojen selvittääkseen asian.
Children of Mana on klassisen konsoliroolipelin kiteytymä. Sankari kulkee kaksiulotteisesta luolastosta toiseen ja tappaa kaikki tielle tulevat viholliset. Liiskatuista möröistä saadaan kokemusta, rahaa ja hyvässä lykyssä parempia varusteita, joiden avulla verikekkerit saavat uutta puhtia. Taistelutaitoa parannetaan tehokkaampien releiden lisäksi myös maagisilla jalokivillä. Timantteja voi kuitenkin olla käytössä vain tietty määrä.
Taistelupainotteisessa pelissä toiminnan olisi syytä olla kiinnostavaa, mutta Children of Mana ei tässä ihan onnistu. Ötököiden mättäminen on itseään toistavaa nappien hakkaamista – juostaan päin, lyödään muutaman kerran, sitten väistetään. Toistetaan kyllästymiseen asti. Mörököllejä on lukuisia erilaisia, mutta mättämistaktiikka ei siitä muuksi muutu. Vaikka tulisikin turpaan, aina voi kietaista huiviinsa parannusjuomia tai kutsua paikalle tehokkaan apuhengen. Pahinta on kuitenkin se, että jos kuolema kuitenkin koittaa, koko luolasto on aloitettava kokonaan alusta.
Children of Manan onneksi yksitoikkoinenkin luolastoissa melttoaminen on rentouttavaa puuhaa. Tästä suurin osa on pirteän ulkoasun ansiota – kauniit, yksityiskohtaiset ja värikylläiset grafiikat ovat huolella tehtyjä, ja vaikka taustamusiikki kertaakin itseään tiuhaan tahtiin, se on tunnelmallista ja miellyttävää kuunneltavaa. Tehotimanttien ansiosta pelissä on tervetullut mahdollisuus optimoida hahmoaan muutenkin kuin tylsällä varusterumballa, etenkin kun yhdistelemällä päästään joskus odottamattomiin ja tyylikkäisiinkin tuloksiin.
Children of Mana ei tuo pelimaailmaan mitään uutta. Se on kliseinen, suoraviivainen ja yksipuolinen napinhakkausfestivaali, mutta nätti ja viihdyttävä sellainen. Peli saa lisäbonuksia myös mahdollisuudesta vierailla kaverin pelissä, etenkin kun kumpikin voi käyttää omaa yksinpelin sankariaan myös moninpelissä. Jos pelityyppi on sydäntä lähellä ja bussimatkat pitkiä, CoM lunastaa lupauksensa.
Tuomio: Kliseinen japsiroolipeli, mutta nätti sellainen
