Castlevania: Lords of Shadow alkaa vakavamielisen paatoksen hengessä. Sankari Gabriel Belmontin vaimo on kuollut. Ihmissusia ja muita mörköjäkin pitäisi tappaa. Jumala on hylännyt ihmiskunnan. Tilanne on siis kurja. Koska Belmont on keskiaikaisen ritariveljeskunnan jäsen, hän lähestyy ongelmaa meditoimalla erilaisissa raunioissa ja metsämaisemissa.
Peli on kaunis, ja siinä on hieno, surumielisen aavemainen tunnelma. Lisäbonareita keräillään veljeskunnan kuolleilta ritareilta, joita löytyy joka paikasta. Pelatessa ei aluksi huomaa, kuinka meininki muuttuu hiljalleen yhä päättömämmäksi. Sävy on aina yhtä vakava, mutta pelin fiilis muuttuu sitä mukaan, kun mukaan tulee Japani-pelien ominaisia sekopääloppuhirviöitä.
Lords of Shadow on pitkäikäisen Castlevania-pelisarjan uusin osa. Ensimmäinen Castlevania ilmestyi jo vuonna 1986. Sen myötä pelit ovat perinteisesti olleet sivusuunnasta kuvattuja tasohyppelyitä, joissa pääsee kurmottamaan Draculaa. Lords of Shadow tekee selvän pesäeron edeltäjiinsä. Pelillisesti yhteistä on enemmän God of Warin kuin sarjan aiempien osien kanssa, ja Draculaankin viitataan vasta ihan lopussa.
Mukana on taistelua, kiipeilyä ja arvoitusten ratkomista. Peikkojen tappamisessa auttaa Belmontin sotaristi. Siinä on mukana piikkikettinkiä ja muita uskonsoturin perusvarusteita. Lisäksi käytössä on parantavaa hyvää taikuutta ja haavoittavaa pahaa taikuutta. Niitä yhdistelemällä voi optimoida omaa taistelusuoritustaan. Kaksiuloittinen klassikko-Castlevania tulee mieleen eniten pelin sivusta kuvatuissa kiipeilyosuuksissa. Niissä on oma retrofiiliksensä.
Pelattavuutensa puolesta Lords of Shadow on toimiva, mutta kuiva. Lähes kaikki on nähty ennenkin muissa, paremmissa peleissä. Taisteluun ei oikein jaksa keskittyä, kiipeily on helppoa ja puzzlet rasittavia. Edetessään Belmont kerää lisävoimia, joilla pääsee käsiksi uusiin pelialueisiin. Siksi vanhoja kenttiä voisi pelata uudestaan siinä toivossa, että niistä löytyisi jotain uutta ja hauskaa. Puiseva pelattavuus ei kuitenkaan houkuttele sellaiseen.
Pelin kertojana toimii Star Trekistä ja X-Men-elokuvista tuttu Patrick Stewart. Hän on paatoksen kanssa kuin kotonaan, mutta pelin käsikirjoittajat ovat valinneet tyylilajikseen niin tasapaksun klisepuuron, että sitä ei pelasta mikään. Latausten aikana kuultavista välijorinoista ei jää mieleen muuta kuin Stewartin lausunnan miellyttävä poljento. Se ei välttämättä ole huono asia. Castlevania on parhaimmillaan silloin, kun keskittyy tunnelmaan eikä siihen, mitä pelissä oikeasti tapahtuu.
ARVOSTELIJA
JUHANA PETTERSSON
PÄÄSTÖTODISTUS
Klassikkopelisarjan uudelleentulkinta on tunnelmallinen mutta ontto.
