Konamin pitkäikäinen Castlevania-sarja on kokenut uuden kevään Game Boy Advancen myötä. Käsikonsolin julkaisupelien joukossa ilmestynyt Circle of the Moon on yhä yksi GBA:n parhaista toimintapeleistä ja nyt samaa menestystä haetaan uudella Harmony of Dissonancella. Tulokas on saapunut markkinoille varsin vähin äänin, mutta kunniakkaan pelisarjan tuoreimpana jäsenenä siihen kohdistuu väistämättä suuria odotuksia. Siispä onkin jälleen aika tarttua maagiseen ruoskaan ja ottaa selvää, pystyykö uutuus nousemaan esi-isiensä veroiseksi kauhuseikkailuksi.
Tapahtumat saavat alkunsa lähes viisikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Simon Belmont pelasti maan Draculan kiroukselta. Pelin päähenkilönä nähdään Belmontin suvun tuorein vesa Juste, joka saa kuulla vanhan lapsuudenystävänsä Lydien joutuneen kidnapatuksi. Tiedon tapahtuneesta tuo kaksi vuotta kadoksissa ollut Maxim, joka pystyy muistamaan matkoistaan ainoastaan Lydien kaappauksen. Tämän vähintäänkin epämääräisen vihjeen perusteella Juste suuntaa kohden sumun keskellä kohoavaa vanhaa linnaa ja alkaa selvitellä sen salaisuuksia perinteisellä Castlevania-tyylillä.
Edessä on siis laaja käytävien ja huoneiden muodostama sokkelo, jonka ympärille on kasattu eräänlainen tasohyppelyn ja toimintapelin yhdistelmä. Loikkimis-elementit rajoittuvat tosin vain monikerroksisissa tiloissa liikkumiseen eli pelaajan ei tarvitse kestää tarkkuushyppelyä tai muita vastaavia sivuoireita. Sen sijaan pääosassa on linnan tutkiminen ja siinä sivussa lukuisten erilaisten hirviöiden surmaaminen.
Tämän simppelin perusrakenteen päälle on kasattu yhtä helposti lähestyttävä, mutta kuitenkin varsin monipuolinen pelisysteemi. GBA:n napit on varattu hyppimistä, ruoskahyökkäystä sekä oikealle ja vasemmalle tehtäviä nopeita syöksähdyksiä varten. Lisäksi sankari pystyy hyödyntämään kakkosasetta, loitsuja, lukuisia erilaisia esineitä ja kohtuullista valikoimaa seikkailun aikana opittavia erikoiskykyjä. Näitä käytetään joko ristiohjaimen ja perusnappien yhdistelmillä tai Start-napin takaa löytyvästä inventaariovalikosta. Esimerkiksi taikomista varten pelaajan on ensin valittava käyttöön haluttu loitsukirja, jonka jälkeen magiaan voi turvautua painamalla B- ja ylös-nappeja. Kullan arvoiseen automaattikarttaan yhdistettynä systeemi toimii kuin tauti ja pelaaminen on erittäin luontevaa ja sujuvaa.
Kokonaisuutena peli ei kuitenkaan ole yhtä elegantisti suunniteltu paketti kuin edeltäjänsä. Suoraviivaisempi ote näkyy ennen kaikkea taikasysteemissä ja linnojen arkkitehtuurissa. Circle of the Moonin korttipohjainen magia on saanut lähteä. Sen sijaan sankarin loitsuvalikoima on riippuvainen käytössä olevasta kakkosaseesta ja löydetyistä maagisista kirjoista. Näiden yhdistelmillä saadaan aikaiseksi kolmekymmentä erilaista taikaa. Valikoima on siis selvästi suppeampi kuin edellisessä pelissä ja sitä pienentää entisestään se, että sankari kykenee kantamaan kerralla mukanaan vain yhtä kakkosasetta. Tämä johtaa siihen, ettei käytössä olevaa loitsua voi vaihtaa aina halutessaan, vaan se vaatii joskus hyvinkin pitkällistä etsintäreissua.
Edellisessä Castlevaniassa pelialue oli suunniteltu suorastaan nerokkaasti. Se oli tiukka, yhtenäinen pakkaus, jossa uusille alueille pääsyn mahdollistivat erilaiset maagisten esineiden antamat erikoiskyvyt, kuten liukuminen ja tuplahyppääminen. Samat taidot ovat yhä mukana, mutta niiden merkitys on selvästi vähentynyt. Nokkelan tasoarkkitehtuurin sijaan pelintekijät ovat nimittäin turvautuneet suurempiin varsin yhtenäisiin kokonaisuuksiin, jotka on yhdistetty toisiinsa teleporttien kautta. Erikoiskykyjä käytetäänkin lähinnä erinäisten bonusesineiden metsästämiseen uusien pelialueiden sijaan. Vaikka uudenlainen kenttäsuunnittelu onkin vähentänyt Circle of the Moonia vaivannutta päämäärätöntä vaeltelua huomattavasti, se on samalla tehnyt seikkailusta sen verran suoraviivaisen, että vanhaa tyyliä tulee väistämättä hieman ikävä.
Syystä tai toisesta Harmony of Dissonancesta ei siis ole tehty aivan yhtä monipuolista peliä kuin edeltäjästään. Castlevania-sarjan viehätysvoima siinä on kuitenkin edelleen tallella. Laajan käytäväverkoston tutkiminen, yli 80 erilaisen hirviön muodostama viholliskaarti ja erinomainen pelattavuus tempaavat pelaajan tälläkin kertaa hetkessä mukaansa. Yksinkertaisesta ja suorasukaisesta perusideasta huolimatta peli on sen verran vaihteleva, että se pysyy koko ajan mielenkiintoisena. Reilun kymmenen tunnin mittainen seikkailu jättääkin armotta jälkeensä halun saada lisää vastaavaa pelattavaa.
Teknisistä uudistuksista ehdottomasti merkittävin on Quick Save -systeemi, jonka ansiosta tilanteen voi tallentaa milloin tahansa. Pelin pariin palattaessa seikkailu jatkuu edellisestä tallennus-huoneesta, mutta ilman kokemus- tai esine-menetyksiä. Epärehelliset pelaajat voivat käyttää tätä ominaisuutta myös hyväkseen pelastautumalla sen avulla tiukoista tilanteista, mutta joka tapauksessa uudistus on erittäin tervetullut. Se nimittäin säästää monelta tuskalliselta hetkeltä, kun kiireen yllättäessä ei tarvitse lähteä hakeutumaan kohden lähintä tallennuspistettä.
Graafisesti peli on yksityiskohtaisine hahmoineen ja monikerroksisine taustoineen varsin näyttävä kokonaisuus. Edellisen osan virheistä on otettu oppia eikä ulkoasu ole enää yhtä tumma kuin ennen. Tuttu gootti-vaikutteita hyödyntävä tyyli on kuitenkin edelleen tallella jylhiä maisemia, kuoleman enteitä ja samettitakkista sankaria myöten. Äänipuolella kuulokkeiden käyttäminen on erittäin suositeltavaa, sillä GBA:n pienikokoinen kaiutin ei yksinkertaisesti tee oikeutta pelin komeille musiikeille.
Muutamista pienistä valituksen aiheista huolimatta Castlevania on kuitenkin aina Castlevania eikä Harmony of Dissonancen tarvitse hävetä esi-isiensä rinnalla. Suoraviivaisuutensa ja hieman epäonnistuneen loitsusysteeminsä vuoksi se ei kuitenkaan yllä aivan edeltäjänsä tasolle. Hyvää toimintaseikkailua kaipaaville peli on silti erittäin suositeltava vaihtoehto.
