Acclaimin vajaa vuosi sitten julkaistu Burnout oli erittäin mielenkiintoinen kaahailupeli-tuttavuus. Valitettavasti sen PS2-versio kärsi parista merkittävästä ongelmasta, joista etenkin värisevä grafiikka söi peli-iloa huomattavasti.
Vauhdikkaalle autopelille oli kuitenkin tilausta, joten Acclaim ja Criterion Games päättivät jalostaa ideaa edelleen. Lopputulos on nyt nähtävissä kauppojen hyllyillä Burnout 2: Point of Impactin muodossa. Jatko-osa painaltaa edeltäjänsä ohi lähes jokaisella mahdollisella osa-alueella.
Pelin nopeatempoiset kilpa-ajot sijoittuvat kaupunkien kaduille ja maanteille tavallisen liikenteen sekaan. Toisten kuskien lisäksi osanottajien on siis kiinnitettävä huomiota myös muihin tienkäyttäjiin ja pyrittävä luovimaan mahdollisimman vauhdikkaasti henkilöautojen, bussien ja rekkojen välissä. Epäonnistumisista ja ohjausvirheistä on tavallisesti seurauksena varsin näyttäviä kolareita, kun 150 kilometrin tuntinopeudella kaahaava urheiluauto tekee
lähempää tuttavuutta muiden kulkuneuvojen kanssa. Vilkkaimmissa risteyksissä samaan kasaan voi päätyä parikin kilpailijaa.
Useimmissa kentissä tavoitteena on kuitenkin mahdollisimman hyvä kierrosaika, joten pellin ruttaaminen on varsin epäsuotavaa. Niinpä onkin onni, että jatko-osan pelituntuma on yhtä täydellinen kuin alkuperäisessä Burnoutissakin. Autot tottelevat ohjausta täydellisesti, eikä kaasun, jarrun, turbon ja vaihteiden löytäminen ohjaimesta vaadi yhtä harjoituskisaa enempää. Sen jälkeen ajopelit mahtuvat livahtamaan lähes mahdottomilta vaikuttavista paikoista, ja pysyvät hallinnassa pitkienkin sivuliukujen aikana. Pelattavuuden suhteen ainoa ongelman tapainen on autoa seuraava kamera, joka on tietyissä tilanteissa hieman liian matalalla. Tämän vuoksi pelaaja ei esimerkiksi alamäkien alkaessa näe lainkaan eteensä. Radoissa ei kuitenkaan esiinny kovin äkillisiä mutkia, joten haitta ei ole erityisen merkittävä.
Pelin alkaessa pelaaja joutuu ensimmäiseksi ajokouluun, jossa hänet tutustutetaan kisojen vaatimaan aggressiiviseen ajotyyliin. Suomennettuna tämä tarkoittaa vastaantulijoiden kaistalla ajamista, tiukkoja ohituksia, ilmavia hyppyjä ja kaarteiden ottamista hallitussa sivuliirrossa. Kukin näistä tempuista pumppaa tavaraa turbomittariin, jonka täyttyessä pelaaja voi halutessaan kytkeä päälle varsin tavanomaisen supernopeuden. Sitä on mahdollista jatkaa periaatteessa loputtomiin, sillä mittarin lukema kasvaa myös turbonopeuden ollessa käytössä. Mikäli se täyttyy ennen edellisen annoksen loppumista, tavallista nopeampi kiitäminen jatkuu keskeytyksettä.
Kun ajokoulu on käyty lävitse, pelaaja päästetään varsinaisten pelimoodien kimppuun. Niistä tärkein on mestaruussarja, joka käydään jatkuvasti pidentyvinä ja vaikeutuvina koitoksina. Kilpailuissa menestyminen avaa
vaikeampien sarjojen lisäksi myös erilaisia bonus-kenttiä, jotka läpäisemällä pelaaja saa käyttöönsä yhä uusia pelimoodeja ja ajoneuvoja. Burnout 2 onkin varsin palkitseva pelikokemus, sillä lähes jokaisesta voitosta ja saavutuksesta irtoaa jotakin uutta pelattavaa.
Kolmea tietokoneen ohjaamaa autoa vastaan käytävien kisojen lisäksi valikoimasta löytyvät myös mm. one-on-one-, pursuit- ja crash-pelimoodit. Näistä ensimmäinen on varsin perinteinen haastekilpailu, ja toisessa yritetään töniä pakeneva rikollinen poliisiautolla ulos tieltä. Pelin näyttäviä kolareita hyödyntävässä crash-moodissa on puolestaan tarkoituksena aiheuttaa mahdollisimman paljon aineellisia vahinkoja erilaisissa liikennetilanteissa. Pelaajan suoritus arvioidaan vääntyneen pellin ja kolhittujen ajoneuvojen määrän mukaan. Tieterrorismilta haiskahtavasta ideasta huolimatta kyse on ennen kaikkea oman tuloksen kehittämisestä, ei niinkään toisten autojen tietoisesta tuhoamisesta.
Useimpia pelimoodeja pääsee kokeilemaan myös moninpelissä. Erilaiset kilpa-ajot käydään perinteisesti jaetulla ruudulla, ja kolarointia harrastetaan vuorotellen kolmen eri skenaarion mittaisena kilpailuna. Vaihtoehdot tarjoavat
erittäin onnistunutta viihdettä muutaman pelikerran tarpeiksi. Pidemmän päälle ne alkavat kuitenkin hieman toistaa itseään, sillä moninpelistä puuttuu yksinpeli-moodien pitkäjännitteisyys. Yksittäiset suoritukset kestävät parhaimmillaankin vain muutaman minuutin, eivätkä ne liity toisiinsa oikeastaan mitenkään. Tästä pienestä kauneusvirheestä huolimatta peli tarjoaa kokonaisuutena erittäin paljon pelattavaa, ja sen parissa tulee helposti vietetyksi selvästi enemmän aikaa kuin alun perin oli tarkoitus.
Aivan kaikki ei kuitenkaan tässäkään julkaisussa ole kohdallaan. Lukuisista edistysaskeleista huolimatta tietokoneen ohjaamien autojen kuminauha-tekoälystä ei nimittäin ole päästy eroon. Ongelma ei ole aivan yhtä paha kuin alkuperäisessä pelissä, mutta ominaisuus on silti häiritsevä. Takaa-ajajia ei koskaan saa jätetyksi muutamaa sekuntia enempää, ja
tietokone-kilpailijat saapuvat aina maaliin samassa järjestyksessä. Tämä pitää kisat tiukkoina, mutta saa lähes täydellisetkin ajosuoritukset tuntumaan ikävän mitättömiltä. Toisaalta tekoäly-vastustajatkaan eivät ole täydellisiä kuskeja, vaan kolaroivat vastaantulevan liikenteen kanssa siinä missä pelaajakin.
Visuaalisesti peli asettaa uudet standardit nopeatempoisille kaahailuille. Sekä kenttien että ajoneuvojen mallintamiseen on uhrattu melkoinen määrä polygoneja, eikä heijastuksissa ja muissa erikoisefekteissäkään ole säästelty. Tästäkin huolimatta piirtoetäisyys on kiitettävä, pop-uppia ei esiinny käytännössä lainkaan, ja ruudunpäivitys pysyy jatkuvasti tasaisena. Äänipuolella tarjolla on erinomaisia efektejä ja toimivaa, mutta hieman mitäänsanomatonta adrenaliinijumputusta.
Kokonaisuutena paketista onkin hyvin vaikea löytää mitään todellista valittamisen aihetta, tekoäly-ongelmaa lukuun ottamatta. Loistavan pelattavuutensa, ukuisien onnistuneiden pelimoodiensa ja lähes loppumattomilta tuntuvien bonustensa ansiosta Burnout 2: Point of Impact nousee ehdottomasti yhdeksi kaikkien aikojen parhaista kaahailupeleistä.
