Kersantti Matt Bakerilla ei mene hyvin. Hän on vastentahtoinen joukkueenjohtaja keskellä Toista maailmansotaa ja jokainen tehty tai nähty raato jättää mieheen arvet. Vaan ei auta, eteenpäin on puskettava. Baker joukkoineen nakataan osaksi Operaatio Market Gardenia, josta on tuleva liittoutuneiden pahin selkäsauna. Tarinalle ei ole luvassa onnellista loppua.
Vaikka Bakerinkin käsissä on kivääri, parhaiten pärjää jos suoran toiminnan sijaan komentaa joukkojaan hoitamaan homman kotiin. Perustaktiikkana ryhmiä käytetään antamaan suojatulta, jotta sakemanni motivoituu pitämään päänsä piilossa. Seinän takana lymyävä saku ei vahdi sivustaansa, joten seuraava askel on tietysti siirtää toinen tuliryhmä koukkaamaan selustaan. Ja hop, niin on kaikki kaalinpäät pyssytetty hengiltä.
Käytännössä koko peli on tässä. Oltiin sitten rauniokaupungissa tai lammasaitojen arpeuttamalla pellolla, mekaniikka vihollisen eliminoimiseen on aina sama. Tässä yksioikoisuudessa ei sinänsä ole mitään vikaa. Peli vain on enemmän ongelmanratkontaa kuin sotastrategiaa, ja karttasuunnittelu tukee tätä vaikutelmaa. Parhailla paikoillakin olevan kookoon kyljessä on kuin sattumalta auki ammuttu seinä, josta pääsee kätevästi tappamaan kaikki.
Onneksi komentojen jakaminen on helppoa ja peli pysyykin jatkuvasti liikkeessä. Nappia painamalla vaihdetaan käskettävää tuliryhmää ja liipaisimesta kiskaisemalla komennetaan nurmiporat tähtäimen osoittamaan kohteeseen. Jos liipaisinta pitää pohjassa vihollisen kohdalla, ryhtyvät mosurit soirottamaan kohti. Turhauttavasti joukkoja voi käskeä vain kohteisiin jotka itse näkee, eli joukkoja ei voi käskeä pysyttelemään kulman takana. Äijiä ei voi myöskään käskeä nakkaamaan kranu oviaukosta sisään tai antamaan suojatulta johonkin tiettyyn suuntaan. Ei. Vihollinen on nähtävä, vasta sitten voi pyssy puhua. Ärsyttävää.
Myös Hell’s Highwayn tarina jää hataraksi kokemukseksi. Jos ei ole pelannut aiempia osia, pelaaja jää autuaan pihalle kertomuksen taustoista. Alkuvideo kertaa kahden edellisen pelin tapahtumat nopeina leikkauksina, jotka eivät kerro mitään. Hahmokavalkadi on poikkeuksellisen persoonallinen ja eläväinen, mutta koska tovereista näytetään vain vilahduksia sieltä täältä, minkäännäköistä tunnesidettä ei tovereihin pääse syntymään. Sääli, sillä pelillä olisi paljon potentiaalia rujoon tarinaan, jossa ei sankarikuville ole sijaa. Nyt käsissä on vain puolivillainen jatko-osa, josta niin kovasti haluaisi pitää.
PÄÄSTÖTODISTUS
Taktista taistelua toisessa maailmansodassa. Taas.
