Breath of Fire

09.02.2002

Game Boy Advancen pelivalikoimassa on alusta alkaen ollut tyhjiötä hyville roolipeleille. Nintendon ja Brownie Brownin Golden Sun näyttää ennakkotietojen valossa olevan sen verran tanakka pakkaus, että ongelma tulee pelin ilmestyessä oikaistua joksikin aikaa. Alkupaloiksi ehti ilmestyä Capcomin Breath of Fire, joka on paranneltu uusintapainos vuonna �93 Super Nintendolla ilmestyneestä rooliseikkailusta. Lohikäärmepoika Ruyn seikkailut ovat sittemmin jatkuneet kolmessa jatko-osassa, joista viimeisin ilmestyi viime syksynä Playstationille.

Breath of Fire on melkeinpä oppikirjaesimerkki japanilaisesta rooliseikkailusta. Kotikaupunkinsa jättävä sankari (sarjan sinihapsinen vakiohahmo Ryu, jonka tosin saa itse nimetä) kokoaa ympärilleen sekalaisen seurakunnan taistelijoista, joilla on omat syynsä lyöttäytyä matkaajan seuraa. Kahdeksikoksi kasvavan joukkion jatkoksi liittyy siivekkään kansan prinsessa, petorodun lihaskimppu ja myöhemmin joukko muita roolipelien peruskummajaisia. Seikkailut kulkevat rutinoituneesti kaupungista toiseen kaupunkilaisten murheita ratkoen ja luolastojen läpi, tavoitteena pysäyttää maailman kansoja uhkaava pahuus.

Suuremman luokan jäynää hautoo tällä kertaa pahuuteen langennut Musta Lohikäärmeheimo, jota ammoisina aikoina vangitun jumalan taikavoimat viekoittelevat. Pelaajalle asia käy henkilökohtaiseksi, kun muinaisia reliikkejä pahoihin tarkoituksiinsa metsästävä klaani polttaa sankarin kotikylän maan tasalle. Tästä alkaa pitkä matka, jonka aikana sankarit ajautuvat maailman pelastajiksi. Sitä ennen nujakoidaan vähäpätöisempiä hulttioita, sekä luonnollisesti taukoamatonta villipetojen ja hirviöiden leegiota vastaan. Tarina etenee kaavamaisissa merkeissä ja yllätyksettömästi, mutta vauhdilla. Maisemat ja tehtävät vaihtuvat tasaista tahtia, eivätkä tapahtumat pysähdy kovinkaan usein junnaamaan turhan päiten.

Kymmenen vuoden ikä ei kuitenkaan paina, päinvastoin. Itse asiassa peli on merkillisen ajankohtainen juonikuvioissa ohimennen vilahtavine ruttokirjeineen(!) ja mahtisormuksineen. Vakavasti ottaen, takavuosien tiivis tarinankerronta on virkistävää vaihtelua rasittavissa määrin yleistyneeseen jahkailuun ja venyttämiseen. Vähäisten jutustelujen varjopuolena hahmojen persoonallisuudet tuntuivat jäävän huteriksi, mutta se jääköön kunkin itsensä tuomittavaksi.

Yksinkertaisen ja suoraviivaisesti raiteillaan puuskuttavan seikkailun syvyys löytyy hyvin perinteisestä taistelusysteemistä (mikä ei tarkemmin ajatellen ole suurikaan yllätys, kun muistetaan että Capcom on paremmin toimintapeleistä kuin hyvistä tarinoista tunnettu), joka pintaraapaisun jälkeen saattaa vaikuttaa hyvin pelkistetyltä. Pelimekaniikka laajenee miellyttävän verkkaisesti uusilla, hienovaraisemmilla ominaisuuksilla; sankari aloittaa lohikäärmesoturin koulutuksensa ja muut matkaajat oppivat erikoishyökkäyksiä maailman eri kolkilla oppejaan jakavilta mestareilta.

Lähes jokaisella hahmolla on erikoistaitonsa, joiden käyttöä vaaditaan jossakin vaiheessa tarinaa tai viimeistään sivuseikkailujen pariin palatessa. Läpitunkemattomien metsien samoaminen ja lentäminen oikaisevat matkantekoa pelin myöhemmissä vaiheissa. Seurueeseen liittyvä varas ja haurastuneet seinät kaatava lihaskimppu puolestaan takaavat, ettei yksikään lukittu tai kätköön muurattu aarrekirstu jää tyhjentämättä. Sarjan tavaramerkinomainen kalastusminipeli ja villieläinten metsästys poikivat luontoäidin antimia, joilla voi tienata muutaman lisäkolikon matkakassaan.

Capcomille tyypilliseen tapaan ahdas reppu pääsee hieman sotkemaan matkasuunnitelmia, joskaan ei yhtä ikävästi kuin Resident Evilissä. Jotta kaikki aarteet tarttuisivat sankareiden matkaan, vaatii peli ylimääräisen roinan trokaamista tai varastoimista säännöllisin välein. Rajoitettu kantokyky ei koskaan hidasta häiritsevästi, mutta palaa kerta kerran jälkeen kummittelemaan jos varusteitaan ei muista järjestellä säännöllisesti. Linkkikaapelin omistajille Breath of Fire tarjoaa mahdollisuuden vaihtaa aarresaaliita kahden pelikasetin kesken.

Ytimessään Breath of Firen sisältämä pelikokemus vastaa hyvin pitkälti vasta ilmestynyttä Breath of Fire IV:ää. Puoli vuotta vanhan Pleikkari -seikkailun rinnalla 16-bittisen ajan esi-isä kalpenee vain grafiikaltaan. Taistelukeskeisyydestä, aavistuksen verran liian alhaisesta vaikeustasosta ja hampaattomasta juonenkehittelystä huolimatta Breath of Fire on pikkutarkasti koottu pelikokemus, joka keskiverron GBA- julkaisun elinkaareen nähden tarjoaa erittäin riittoisan seikkailun.