Toimintapelien sankassa joukossa on vaikea erottua, ellei kyse ole todellisesta mestariteoksesta. Black on ehdottomasti alkuvuoden pelitapaus. Se palauttaa toimintapelien lajityypin takaisin alkulähteille eli puhtaaseen toimintaan. Suunnittelijatiimi halusi peliin paljon räjähdyksiä, luotisadetta ja tärisyttäviä äänitehosteita. Tässä on onnistuttu erinomaisesti.
Black näyttää upealta ja mikä parasta, korean ulkokuoren alta löytyy onnistunut peli.
Juoni on tällä kertaa lapsipuolen asemassa, mutta se ei menoa haittaa. Sen verran koukuttavaa toimintaa peli tarjoaa. Vihollisia riittää, luodeista ei ole puutetta ja lähes kaikki on tuhottavissa: ovia ei avata, vaan ne ammutaan hajalle.
Pelaaja etenee melkoisessa putkessa, sillä vaihtoehtoisia reittejä ei juuri ole. Taktikointikin rajoittuu lähinnä suojaisan tähtäyspaikan valitsemiseen, vaikka suoraviivainen ramboilu koituukin yleensä kuolemaksi. Mielenkiintoa lisää se, että kenttiin on piilotettu useita alatehtäviä. Niiden suorittaminen vaatii kenttien perusteellista koluamista, mikä pitkittää pelinautintoa. Tämä onkin tarpeen, sillä nopeimmillaan pelin tehtävät kahlaa läpi parissa päivässä.
Blackin äänimaailma ansaitsee erityismaininnan. Massiivisilla räjähdyksillä on helppo suututtaa seinänaapuri, mutta onneksi äänimaailma tarjoaa muutakin. Sinfoniaorkesterilla ryyditetty taustamusiikki jaksottaa peliä erinomaisesti.
Blackin harvoja heikkouksia on rajallinen tallennusmahdollisuus. Pelitilanne säästetään kovalevylle vain tehtävien välissä. Häiritsevää on myös se, että joissakin kentissä vihollisia riittää lähes loputtomiin kunnes tehtävä on suoritettu. Pahimmillaan vihulaisia ilmestyy tyhjästä pelaajan eteen.
Räiskintäfriikeille Black on pakko-ostos siitäkin huolimatta, ettei se tarjoa muuta kuin yksinpelin. Moninpeli odottanee itseään jatko-osaan.
Päästötodistus: Henkeäsalpaava toimintapeli.