Onko salamurhaaminen OK? Salamurhaajahan on katala tappaja, ja perinteisesti sellainen on pahisten hommaa. Toisaalta, salamurhaajat ovat cooleja ja ihmiset haluavat pelata hyviksiä. Sankari-salamurhaajalle on kysyntää, vaikkei yhdistelmä historiallisesti tarkasteltuna olekaan aivan ilmeinen.
Assassin’s Creed II -pelissä ongelma ratkaistaan tekemällä päähenkilö Eziosta Batmania muistuttava hahmo, joka ottaa oikeuden omiin käsiinsä surmatessaan pahoja ihmisiä renessanssi-Italian ahtailla kujilla. Ezio on varakkaan perheen poika, jonka isä joutuu hirteen salamurhaajien ja temppeliritareiden välisessä poliittisessa kahnauksessa. Ezio pukee päälleen isänsä salamurhaajan univormun ja ryhtyy siinä sivussa tilalliseksi ja matkailualan yrittäjäksi.
Pelin hienous piilee sen loputtoman tuntuisessa runsaudessa. Vielä silloinkin kun peliä on tahkonnut jo kymmenen tuntia, eteen tulee uusia aseita, taisteluliikkeitä ja toimintoja. Useista erillisistä avoimista alueista koostuva maailma on tupaten täynnä toimintaa. Alun tehtävät ovat yksinkertaisia. Mies on loukannut Ezion siskoa. Hänet täytyy piestä. Pelin edetessä eteen tulee yhä monimutkaisempia salamurhaustehtäviä, menneiden aikojen ylväiden murhaajien haudoissa hyppelyä, puzzleja ja tukikohtana toimivan kartanon tiluksien tuottavuuden optimointia.
Pelissä on jopa sivistävä ulottuvuus: Ezio on luonnollisesti taiteen ystävä, ja parempien aseiden ja haarniskojen ohella rahansa voi törsätä myös klassisiin aikakauden maalauksiin.
Vaikka sivupolkuja riittää, peli vetää eteenpäin reipasta tahtia. Kehystarinana on scifi-viritelmä, jossa Desmond-niminen baarimikko pistetään laitteeseen, joka sallii hänen kokea uudelleen ”geneettisiä muistikuviaan”. Pelin alussa Desmond on nykypäivän temppeliritareiden kynsissä. Pian salamurhaajat pelastavat hänet ja kytkevät hänet esi-isänsä Ezion muistoihin Dan Brown -tasoisen pelleilyn nimissä. Kehystarina on pelin heikoin osa, mutta onneksi suurin osa toiminnasta tapahtuu historiallisessa Italiassa, jossa siitä ei tarvitse välittää. Pelaajalta vaaditaan vahvaa italialaisten aksenttien sietokykyä, sillä pelin lähes jokainen hahmo puhuu jonkinlaisella korostuksella.
Assassin’s Creed II on se peli, joka ykkösosa olisi halunnut olla. Ekalla kierroksella rahkeet eivät aivan riittäneet, mutta tällä kertaa Assassin’s Creed on varsinkin pelillisiltä ominaisuuksiltaan erinomainen suoritus. Aikaisemmin heikko taistelu on nyt monipuolista ja kiinnostavaa, ja tehtävissä on tarpeeksi vaihtelua, ettei homma mene vanhan toistoksi.
PÄÄSTÖTODISTUS
Historiallinen salamurhauspeli lunastaa ykkösosan lupauksen.
ARVOSTELIJA
JUHANA PETTERSSON
