Assassin’s Creed on kolmannen ristiretken aikaan sijoittuva toimintahiippailu, joka vie pelaajan Altair-nimisen salamurhaajan rooliin. Tarinaan liittyy yllättävä käänne, joka paljastetaan valitettavasti jo ensimmäisten peliminuuttien aikana. Altair liikkuu kolmessa huolellisesti mallinnetussa kaupungissa, joissa hänen tulee päästää päiviltä joukko korkean profiilin kohteita. Hahmo pääsee kiipeämään ja loikkimaan lähes kaikkialle mihin pelaaja näkee. Pelimaailman asukkaat reagoivat hahmon käytökseen, joten salamurhaajan tulee osata piiloutua väkijoukkoihin.
Ensimmäiset pari tuntia tuntuu siltä, että käsissä on täyden kympin peli. Näin kauniisti mallinnettuja kaupunkeja peleissä ei ole aiemmin nähty, ja Altair liikkuu uskomattoman kauniisti ja ketterästi. Kun alkuhuuma on ohi, ja pelistä alkaa etsiä sisältöä, edessä on pettymys.
Assassin’s Creedin tehtävämekaniikka on päälle liimattu, liian yksinkertainen ja itseään toistava. Ennen salamurhaa Altairin pitää tutkia kohdettaan, mikä tapahtuu salakuuntelemalla, kuulustelemalla ja varastamalla tietoa. Salakuunteleminen hoidetaan istumalla penkille ja painamalla Y-nappia, varastaminen onnistuu menemällä kohteen taakse ja painamalla B:tä, ja kuulustelu koostuu lyhyestä nyrkkitappelusta. Muut salamurhaajat antavat pelaajalle tietoa, jonka vastineeksi hän joutuu murhaamaan joukon kohteita tai käsittämättömänä tunnelmantappajana keräämään muutaman minuutin aikarajassa salamurhaajan hukkaamat viirit. Onneksi kaikkia tutkimustehtäviä ei tarvitse suorittaa. Löydetyllä tiedolla ei varsinaisesti tee yhtään mitään, sillä suunnitelmallisuutta salamurhissa ei juuri tarvita.
Assassin’s Creedin pelimaailma kumisee onttouttaan, eivätkä hienot kaupungit ole loppujen lopuksi kuin kulissi ja temppurata. Hiipiminen tuntuu teennäiseltä, sillä Altair ei osaa piiloutua kuin kattopuutarhoihin, penkeille, heinäkasoihin ja siistissä muodostelmassa kävelevien oppineiden keskelle. Pahimmillaan nämä oppineet seistä töröttävät pusikossa ja odottavat, että saisivat kuljettaa hahmon vartijarivin ohi. Pelihahmot toistavat kyllästymiseen asti samoja repliikkejä, eikä äänimaisema luo kuvaa suurkaupungista. Iskujen rytmiin perustuva taistelu mahdollistaa tyylikkäät lyöntisarjat ja vastaiskut. Taistelu on kuitenkin hieman turhan helppoa, eikä kunnollista vaaran tunnetta pääse syntymään.
Jos todella tyylikkäästi toteutettu vauhdikas loikkiminen, maisemien ihailu ja yleisestä silmäkarkista nauttiminen riittää, Assassin’s Creed on hankkimisen arvoinen. Jos etsii mukaansatempaavaa tarinankerrontaa, uusien asioiden löytämisen iloa ja toimintaa, joka rasittaa peukaloiden lisäksi myös aivoja, peli kannattaa jättää hyllyyn.
PÄÄSTÖTODISTUS
Huimaavan kaunis, mutta sisältököyhä toimintaseikkailu.
