Itävaltalainen julkaisija JoWood on tähän mennessä tuottanut markkinoille runsaasti erittäin keskinkertaisia tekeleitä. Toisinaan niiden joukkoon on kuitenkin eksynyt myös todellisia helmiä, kuten syksyllä ilmestynyt Industry Giant 2. Samaan sarjaan kuuluu myös tuore Arx Fatalis, josta on vastuussa ranskalainen Arkane Studios. Varsin vähin äänin markkinoille ilmaantunut peli tarttuu rooliseikkailujen lajityyppiin täysin uudella otteella ja houkuttelee pelaajan hetkessä syvälle omaperäiseen fantasiamaailmaansa.
Pelin alkaessa pelaajan alter egona toimiva soturi heitetään goblineiden vartioimaan tyrmään. Hänellä ei ole minkäänlaista muistikuvaa itsestään, asemastaan tai maailmastaan. Pakoreissun jälkeen sankarilla onkin edessään pitkä seikkailu, jonka kuluessa hänen pitäisi löytää kadonnut identiteettinsä. Urakka ei ole aivan vähäpätöinen, sillä pelin tapahtumat sijoittuvat maailmaan, jonka aurinko lakkasi paistamasta joitakin vuosia sitten. Suojaa etsineet älykkäät rodut piiloutuivat maan uumeniin rakennettuihin kaupunkeihin ja jättivät vanhan ylämaailman peittymään paksuun ikijäähän. Jotakin outoa on kuitenkin tapahtumassa, sillä lisääntyneistä maanjäristyksistä päätellen uusi suojapaikkakaan ei ole enää turvallinen.
Näiden elementtien ympärille kiedottu tarina ei ole järin omaperäinen tai yllättävä kokonaisuus. Sen sijaan runsaat ja mielenkiintoiset yksityiskohdat sekä taidokas kerronta ovat juonen valttikortteja. Tapahtumia kuljetetaan eteenpäin pääasiassa hyvin kirjoitetun dialogin ja vaikuttavien välimaalausten avulla. Molemmat hoitavat tehtävänsä erinomaisesti ja ennen kaikkea tunnelmallisesti. Tarinan huonoin puoli on sen lineaarisuus. Pelaajalle ei anneta minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa esimerkiksi keskustelujen kulkuun tai sankarin hyväksymiin tehtäviin, vaan hänen on edettävä täsmällisesti pelintekijöiden suunnittelemalla tavalla. Hetkittäin tämä alkaa hieman ärsyttää. Suurin osa pelistä on kuitenkin rakennettu niin taitavasti, että pelaaja kulkee onnellisena kuin pässi narussa.
Sisällön suhteen Arx Fataliksessa on turvauduttu enimmäkseen tuttuihin ja turvallisiin aineksiin. Tarjolla on taisteluja, taikuutta, outojen paikkojen tutkimista, hahmonkehitystä sekä ihmisten ja muiden olentojen kanssa keskustelemista. Eri osaset on tasapainotettu harvinaisen hyvin. Pelaajaa ei tukahduteta loppumattomien hirviölaumojen alle, vaan vastaan tulee säännöllisin väliajoin tilanteita, joissa miekkaan tarttuminen olisi joko typerää tai vaarallista. Luolastoista löytyy pitkiä jaksoja, joiden aikana sankarin ei tarvitse taistella lainkaan. Sen sijaan tunnelmaa ja jännitystä pidetään yllä äänien, outojen merkkien ja uhkaavien näkyjen, kuten surmattujen ihmisten, avulla. Hieman epätavallinen lähestymistapa toimii hyvin ja sen ansiosta koko peli erottuu kilpailijoistaan mukavasti.
Käyttöliittymä vaikuttaa ensisilmäyksellä tarpeettoman monimutkaiselta ja hankalalta kokonaisuudelta. Pelaaja liikuttaa hahmoaan oletusarvoisesti räiskintäpeleistä tutulla hiiren ja näppäimistön yhdistelmällä. Tiettyjä nappeja painamalla siirrytään taistelu-, hiiviskely- ja loitsimismoodeihin, jolloin sankari voi toimia tilanteen edellyttämällä tavalla. Esineiden poimimista ja käyttämistä varten hiiren oikean napin takaa löytyy erityinen inventaariomoodi, jossa hahmon selkärepun sisältö valtaa ruudun alalaidan. Tällöin hiiri ei enää ohjaa päähenkilön katsetta, vaan muuttuu vapaasti liikkuvaksi kursoriksi, jolla esineitä voi käsitellä.
Pelin alkupuolella monimutkainen systeemi tuntuu lähinnä tuskastuttavalta, mutta siihen tottuu yllättävän nopeasti. Ensimmäisten kohtaamisten jälkeen eri moodien välillä liikkuu jo tottuneesti eikä tavaroiden siirteleminenkään aiheuta enää ongelmia. Täysin virheetön käyttöliittymä ei tästäkään huolimatta ole. Esimerkiksi hahmon päällä olevien tavaroiden tutkiminen ja vaihtaminen on sangen hankalaa eikä epämääräisesti päivittyvästä päiväkirjastakaan ole niin paljon apua kuin pitäisi.
Taistelut on toteutettu jo Ultima Underworldista tutuksi tulleella systeemillä, jossa hiiren napin painaminen saa sankarin nostamaan aseensa ja sen vapauttaminen lähettää iskun matkaan. Koska hyökkääminen on näinkin yksinkertaista, taktisuus on kohtaamisista kaukana. Suurin osa taisteluista koostuukin yksinomaan ympäriinsä juoksemisesta ja hiiren naksuttelusta. Onneksi miekkamittelöt eivät ole kokonaisuuden kannalta kovin merkittävässä roolissa, sillä ne ovat paketin ehdottomasti heikoin lenkki.
Taikuus sen sijaan kuuluu pelin vahvuuksiin. Sankarin käytettävissä olevat loitsut määräytyvät hänen löytämiensä ja hankkimiensa riimujen mukaan. Niitä yhdistelemällä syntyy kohtuullisen laaja valikoima erilaisia taikoja, osa enemmän ja osa vähemmän hyödyllisiä. Mielenkiintoiseksi systeemin tekee itse loitsiminen. Riimujen kerääminen ei nimittäin yksistään riitä taikojen tekemiseen, vaan pelaajan on itse piirrettävä ne ruudulle Black & Whiten hengessä. Tämä luonnollisesti tekee loitsimisesta suhteellisen hidasta. Taistelutilanteiden helpottamiseksi pelaaja voi varastoida kolme loitsua pikanäppäinten taakse, joten sankari ei pääse kuolemaan kesken riimujen piirtelemisen.
Graafisesti peli on hieman karu, mutta mielenkiintoinen kokonaisuus. Sen poikkeuksellisen maanläheistä tyyliä voisi kuvailla lähinnä eurooppalaiseksi. Esimerkiksi sankari ei, pelien yleisestä tyylistä poiketen, ole mikään komistus, vaan harvinaisen inhimillisen ja uskottavan näköinen mies. Sama pätee myös kenttiin, jotka ovat sekä arkkitehtuurinsa että tekstuuriensa puolesta rapistuneita, mutta vaikuttavia. Rehellisyyden nimissä on tosin sanottava, että jälki ei ole aivan nykystandardien mukaista. Varsinkin hahmomallit ja useimmat erikoisefektit näyttävät olevan perintöä muutaman vuoden takaa. Upeiden tekstuuriensa ansiosta ne kuitenkin sopivat pelin dekadenttiin yleisilmeeseen erinomaisesti eivätkä pistä silmään kuin satunnaisesti.
Myös äänimaailma on rakennettu tunnelmalliseksi. Musiikkia käytetään säästeliäästi ja sen sijaan kaiuttimista tulvii esimerkiksi huutoja, matalaa puhetta, askeleita ja muita taustaääniä. Eniten huomiota kiinnittävät kuitenkin pelimaailman asukkaat, jotka keskustelevat keskenään ja esittävät erilaisia lyhyitä kommentteja pelaajan kulkiessa heidän ohitseen. Kun suurin osa näistä äänimaailman elementeistä on toteutettu hyvällä maulla ja ammattitaidolla, lopputulos saa peliympäristön kuulostamaan harvinaisen elävältä.
Arx Fatalis on erittäin mielenkiintoinen julkaisu. Se on sekä ideansa että toteutuksensa suhteen paljon velkaa yhdelle kaikkien aikojen parhaista tietokoneroolipeleistä, Ultima Underworldille. Niinpä muutamat tekniset murheetkaan eivät pysty himmentämään tulokkaan arvoa. Aivan kuluvan vuoden parhaiden roolipelien tasolle Arx Fatalis ei yllä. Se kuitenkin puolustaa paikkaansa kovassa seurassa tarmokkaasti ja on ehdottomasti katsastamisen arvoinen julkaisu kaikille pelityypin ystäville.
