Aikoinaan Nintendon GameCubelle julkaistu Pikmin oli aliarvostettu peli, jossa söpöt pikmin-hahmot seikkailivat karkinvärisissä maisemissa. Army Corps of Hellissä on sama perusidea, mutta söpöilystä on luovuttu: helvetillisen aihepiirinsä peli lainaa noin viiden vuoden takaisesta Overlordista. Taistelusta edetään toiseen, ja pelissä on kyllä tarinakin, mutta siitä ei oikein saa selvää missään vaiheessa. Toiminta on tärkeintä.
Koko peli tapahtuu helvetissä, jossa käskytetään apureita hyökkäämään erilaisten demonien ja muiden otusten joukkoon. Apureita on kolmea lajia. Alussa operoidaan ainoastaan perinteisillä tykinruokasotilailla, joita heitetään vihollisten kimppuun. Myöhemmin saadaan käyttöön myös keihäsolioita sekä maageja, joilla on omat erikoiskykynsä.
Japanilaisten pelien tyyliin pelialueet ovat pienimuotoisia saarekkeita, joilla sitten tahkotaan ilkimyksiä turpaan niin kauan, kunnes ne ovat kaikki kuolleet. Ja siinäpä oikeastaan se, koko peli pähkinänkuoressa. Joskus vastaan tulee välipomoja ja loppupahiksia joilla on omat heikot kohtansa, mutta vaihtelua ei pääse muodostumaan vahingossakaan. Peli alkaa toistaa itseään pahasti jo tunnin jälkeen, ja muutaman tunnin tahkoaminen tuntuu urheilusuoritukselta.
Audiovisuaalisestikin peli on pettymys. Pelialueet ovat aakeita laakeita, joilla ei vaihtelua pääse näkemään tai kokemaan. Äänipuolella Army Corps of Hell taitaa nauttia kulttimainetta muutaman vuoden kuluttua: sen death metallia, muuta raskaampaa musiikkia sekä apureiden outoa ääntelyä sekoittava äänimaisema tuo mieleen betonimyllyn tai lentokoneen turbiinin. Peliä ei kannata pelata julkisessa kulkuvälineessä ilman kuulokkeita, ellei halua vetää kanssamatkustajien vihaisia katseita puoleensa.
Vitan julkaisupeliksi Army Corps of Hell on omituinen paketti. Se ei oikein millään tavoin hyödynnä mitään Vitan erikoisominaisuuksia, ja on muutenkin kovin vajavainen ja sekava kokoelma kehityskelpoisia ideoita ja heikompaa toteutusta.
TESTATTU
PSVita
ARVOSTELIJA
Jarkko Fräntilä
PÄÄSTÖTODISTUS
Tylsä reaaliaikainen toimintastrategia, joka toistaa itseään