Pelit

Tom Clancy's Ghost Recon

Kirjailija Tom Clancyn nimi on tullut pelaajille tutuksi lähinnä Rainbow Six sarjan peleistä. Nyt herra Clancyn nimeä kantaa Ghost Recon -peli, joka Rainbow Sixien tapaan on Red Stormin käsialaa. Alan mediassa Ghost Reconia onkin pidetty Rainbow Sixin epävirallisena jatko-osana, mutta totuus on kuitenkin se, että peli ei liity mitenkään Rainbow Sixeihin, vaan on täysin oma kokonaisuutensa.Ghost Reconin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2008, jolloin Venäjällä on tapahtunut vallankaappaus. Vallassa olevat nationalistit ovat päättäneet tehdä Venäjästä Neuvostoliiton kaltaisen supervaltion ja he ovatkin hyökänneet Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja muutamaan muuhun ennen Neuvostoliittoon kuuluneeseen valtioon. Nyt Venäjän sotajoukot ovat rynnimässä Georgiaan ja NATOkin näyttää voimattomalta. Täten jenkit lähettävät matkaan heidän erikoisyksikkönsä, Ghost Reconin, jossa taistelevat parhaista parhaat. Ghost Reconin sotilailla on varusteinaan sotateknologian viimeisimmät saavutukset ja heidän taistelukoulutuksensa on huippuluokkaa. Aaveiksi kutsuttu erikoisryhmä toimii NATO-joukkojen etulinjassa sekä vihollisen selustassa, suorittaen erilaisia tuhoamis- ja tiedustelutehtäviä.Pelin mekaniikka on kopioitu miltei suoraan Rainbow Sixistä, mutta Rainbow Sixistä tuttua tehtävästrategian suunnittelua ei ole. Tämä on periaatteessa hyvä, sillä nyt peliin pääsee sisään paljon nopeammin ja tehtävästrategioiden vaivalloinen suunnittelu ei tuota enää ongelmia niille, jotka eivät siitä pitäneet. Ei peli aivan pelkkää räiskintääkään ole, sillä ennen tehtävää, pelaajan on luotava yhdestä kolmeen ryhmää, joita pelin aikana voi käskyttää helppokäyttöistä karttaa apuna käyttäen. Peliin on upotettu myös todella hyviä roolipelielementtejä, jotka tekevät menestyksekkäistä sotilaista kultaakin kalliimpia. Sotilailla on nimittäin neljä taitoa, ampuminen, hiipiminen, kestävyys sekä johtajuus. Tehtävästä elossa selvinneet sotilaat saavat aina yhden pisteen, jonka pelaaja voi laittaa haluamaansa taitoon. Taidon kasvaessa hahmosta tulee entistä tärkeämpi ja tehokkaampi. Monia tehtäviä suorittaneiden sotilaiden ja pelaajan välille muodostuukin helposti hatara tunneside, joka estää sotilaan lähettämisen pahimpiin paikkoihin ja välillä sotilasta tulee suojeltua vähän turhankin intensiivisesti. Normaaliyksiköiden lisäksi pelaaja voi saada käyttöönsä ns. spesialisteja, jotka ovat parhaista parhaita parempia. Spesialisteja saa käyttöönsä suorittamalla tehtävissä bonus-tavoitteita. Spesialistit ovat todella hyviä yksiköitä, joten heidän tapattaminen ei ole kovin järkevää. Normaalit sotilaat ovat jaettu neljään ryhmään, kiväärimiehet, tarkka-ampujat, räjähde-ekspertit sekä tukisotilaat. Jokaisella yksiköllä on omat aseensa, joita voi muokata melko tiukkojen rajojen puitteissa. Käytännössä jokaisella ryhmällä on muutama erilainen taisteluvarustus, joista aseistukset voi valita. Usein varusteisiin ei tarvitse sen kummemmin koskea, mutta paikoitellen varusteiden vaihtaminen on ihan suositeltavaa, joskus jopa pakollista. Ghost Reconin kamppanja on viidentoista tehtävän mittainen. Tehtävien tavoitteet vaihtelevat kiitettävästi aina pudonneen lentokoneen pilotin pelastamisesta tankkikolonnan suojelemiseen ja venäläisten hyökkäyksen torjumiseen. Kampanja ensimmäiset tehtävät ovat suhteellisen helppoja, mutta mitä pidemmälle mennään, sitä vaikeammiksi tehtävät tulevat. Usein ensimmäiset pelikerrat kuluvatkin tapahtumapaikkaa kartoittaessa ja vihollisyksiköiden sijainteja etsiskellessä. Pelin tehtävät sijoittuvat ulkoilmaan, joko metsiin tai kaupunkiin. Vihollisia on paljon ja heidän tekoäly on pääosin hyvää. Pelaajalta vaaditaankin tarkkaa silmää sekä nopeaa hiirikättä, sillä puiden ja puskien kätköissä olevia vihollissotilaita on suhteellisen vaikea havaita. Mikäli vihollinen havaitaan, on syytä toimia nopeasti, sillä tässä pelissä nopeat syövät (tai pitäisikö sanoa tappavat) hitaat. Vihollisten tarkkuuskin on kovaa luokkaa ja kovin montaa hutia he eivät ammu. Viivyttelyyn ei tosiaankaan ole aikaa. Kaikeksi onneksi myös omat sotilaat hoitavat hommansa mallikkaasti ja he ovatkin korvaamaton apu tehtävää suorittaessa. Yksinäinen Ramboilu ei kannata, sillä tällöin pienikin virhe saattaa maksaa pelaajan hengen. Tehtäväalueet eivät ole mitään kymmenen neliömetrin länttejä, vaan maastoa riittää todella paljon, tosin alueet ovat rajattuja, joten Operation Flashpointin tasolle ei päästä. Pelihahmon näkökenttä on muutaman sadan metrin luokkaa, jonka jälkeen tausta peittyy sumuun. Maastosta löytyy myös yksi pelin suurimmista valittamisen aiheista. Maastossa on nimittäin paikkoja, joihin aavetiedustelijat eivät pääse, vaikka edessä on vain kolmen sentin korkuinen koroke. Tällöin pelaajan on etsittävä kohta, josta paikkaan pääsee kävelemään tasaista maankamaraa pitkin. Ehkä tähän voisi keksiä �hassun hauskan� tekosyyn, että Ghost Reconin jäsenet eivät nosta jalkojaan maasta, jotteivät askelten äänet kuuluisi, mutta todellisuudessa kierrettävät matkat ovat paikoitellen niin pitkiä, että hermot kiristyvät kuin viulun kielet.Kuten edellä mainitsin, suoritetaan Ghost Reconin tehtävät pääosin ulkoilmassa ja tämä asettaa kovat vaatimukset pelin grafiikkamoottorille. Ensinnäkin pelin laajat alueet vaativat melkoisesti piirtotehoa, mutta kun tähän lisätään vielä runsas puusto ja erilaiset pensaat, jotka kaiken lisäksi heiluvat tuulessa, on ymmärrettävää, että peli vaatii melkoisen tehomyllyn, jottei ruudunpäivitys laske liian alas. Maastot ovat muutenkin todella upeasti tehtyjä ja yksityiskohtiakin on mukavasti. Samalla linjalla jatketaan pelin hahmojen kanssa, jotka nekin ovat tyylikkään näköisiä ja ammattitaitoisesti animoituja. Jos pelin grafiikka on kunnossa, voidaan samaa sanoa myös audiopuolesta. Metsissä linnut laulavat ja tuuli humisee puissa. Lisäksi aseiden äänet kuulostavat aidoilta, ovathan ne nauhoitettu ampumaradalla. Sotilaatkin höpisevät uskottavilla äänienpainoilla ja näin ollen pelin tunnelmaa ei onnistu pilaamaan mikään.Pelattavuuden osalta voisi sanoa vielä sen verran, että pelin käyttöliittymä vastaa pitkälti Rainbow Sixin vastaavaa, mutta eroavaisuuksiakin on runsaasti. Kaiken oppii kuitenkin helposti ja harjoitustehtävän tahkoamalla, käy homma leikiten heti ensimmäisestä tehtävästä alkaen. Ghost Reconin vaikeustaso on kieltämättä melko korkea, sillä yksikin laukaus on usein kohtalokas. Pientä helpotusta tuo loputtomat tallennusmahdollisuudet sekä uhkamittari, joka paljastaa pelaajalle vihollisten sijainnit. Vaikka uhkamittari onkin epärealistinen, tuo se silti huomattavaa helpotusta pelattavuuteen myös siinä mielessä, että vihollisia ei tarvitse etsiä kissojen ja koirien kanssa, vaan kontaktit syntyvät suhteellisen pienellä etsimisellä. Loppu peleissä Ghost Recon on erittäin antoisa ja viihdyttävä peli. Korkea vaikeustaso pitää huolen, että yksinpelikampanjakin kestää pitkään ja uudelleen peluutakin voi harkita vaikka nostamalla vaikeustasoa. Moninpelikin löytyy, mutta ajan puutteen vuoksi en ehtinyt tutustua siihen sen enempää. Ghost Reconia tulee helposti verratuksi Operation Flashpointtiin, onhan niillä paljon yhteneväisyyksiä, mutta toisaalta eroavaisuuksiakin löytyy runsaasti. Ghost Recon onnistuu vangitsemaan pienen sotilasjoukon luotsaamisen tunteen hienosti ja tunnelmaa pelistä ei tosiaankaan puutu. Ghost Reconin miinuksiin voidaan lukea maaston näkymättömillä seinillä estetyt kulkureitit, jotka vauvakin pääsisi ylittämään. Koska tämä on pelin suurimpia todellisia ongelmia, on Ghost Reconille pakko antaa kiitettävä arvosana. Sen se todella ansaitsee.

    Stronghold

    Vuosien varrella on ehtinyt ilmestyä lukemattomia erilaisia rakentelupelejä ja pelityyppi on tuntunut kiinnostavan kansaa kerta toisensa jälkeen. Jumalan hommista kiinnostuneet pelaajat ovat päässeet luomaan niin virtuaalikaupunkeja, -vuoristoratoja, -avaruusasemia kuin -muurahaispesiäkin. Jostakin syystä niinkin ilmeinen aihe kuin keskiaikaiset linnat ovat kuitenkin jääneet suhteellisen vähälle huomiolle. Itse en ainakaan muista nähneeni yhtään linnoihin keskittynyttä peliä kymmenisen vuotta sitten kaupoissa pyörähtäneen Castlesin jälkeen. Niinpä Firefly Studiosin kehittämä Stronghold tuntuukin iskevän hyvään markkinarakoon. Hyvin tehdyille rakentelupeleille on aina tilausta ja tällä kertaa aihekaan ei ole puhki kaluttua mallia.Strongholdissa pelaajan perustavoite on hyvin selkeä. Hänen hallittavakseen annetaan tietty maa-alue, jolle pitäisi rakentaa toimiva linna. Koska linnojen tarkoitus on ensisijaisesti olla helposti puolustettavia, sotilaallisiin näkökulmiin on syytä kiinnittää huomiota. Muurien ja tornien lisäksi hyvä linna on omavarainen laitos, joka pystyy tuottamaan kaiken tarvitsemansa ruoan ja tarpeelliset aseet. Sotilaiden ylläpitoa varten muurien sisäpuolelle täytyykin mahduttaa suuri joukko rahvasta tekemään kaiken likaisen työn. Tämä työväki on puolestaan pidettävä tyytyväisenä kirkon, lahjonnan, päivittäisen leivän, huvitusten ja tarvittaessa väkivallankin keinoin. Tekemistä Strongholdiin ääreen istuvalla kotikuninkaalla siis riittää.Tavallisesti ensimmäiseksi on huolehdittava erilaisten tuotantoketjujen pystyttämisestä. Suurin osa rakennuksista tehdään puusta, jota onneksi kasvaa lähimetsissä runsaasti. Kunhan parille maalaistollolle on annettu kirveet käteen ja heidän on käsketty ryhtyä puunhakkaajiksi, on aluksi syytä pitää huolta ruoantuotannosta. Mahan täytettä nälkäisille sotilaille (ja maalaisille, mikäli näiden ruokkiminen sattuu pelaajaa kiinnostamaan) saa neljällä eri tavalla. Metsästäjät kantavat ruokavarastoon lihaa, omenatarhat tuottavat omenoita, maitotilalta saa juustoa ja viljasta syntyy parin mutkan kautta leipää. Leipään panostaminen on yleensä tehokkain tapa ruokkia nälkäiset alamaiset, mutta pelkkien peltojen lisäksi tähän vaaditaan sekä myllyn että leipureiden pystyttämistä. Näihin varsin paljon raaka-aineita syöviin rakennuksiin ei pelin alkuvaiheessa aina olekaan varaa.Kun ruokaa on alkanut linnan varastoihin kertyä riittävän nopeasti, voi kotikuningas kääntää armollisen katseensa muihin asioihin. Hieman tehtävästä riippuen tässä vaiheessa on syytä laittaa muutama alamainen töihin kivilouhoksille, jotta varastoista löytyy myöhemmin tarpeeksi raaka-aineita jykevämpiä rakennuksia varten. Samalla kannattaa alkaa miettiä myös linnan puolustusta ja palkata muutama käsityöläinen tekemään aseita ja haarniskoita. Miekkoja ja ritarien levyhaarniskoita varten tarvitaan tietysti rautaa, jota saa joko pystyttämällä oman kaivoksensa tai ostamalla paikalliselta kauppiaalta. Molempien hankkiminen linnan kupeeseen vaatii sekä resursseja että hieman aikaa.Linnan puolustuksen järjestelemiseen kuluukin puun ja kiven lisäksi myös rahaa, jota kirstuihin kertyy lähinnä verojen myötä. Korkeat verot laskevat kuitenkin linnanherran suosiota alamaisten silmissä nopeasti ja epäsuositun valtiaan voi olla mahdoton saada valtakuntaansa myöhemmin uutta työvoimaa. Liian innokas verokarhu voi lopulta ajaa vanhatkin työläiset etsimään mukavampia linnanherroja. Siispä ”uskollisille” alamaisille on tarjottava verojen vastapainoksi jotakin mukavaa, jotta nämä pysyvät tyytyväisinä ja paiskivat töitä nurkumatta.Strongholdin tekijöiden käsitys ihmisluonnosta on hieman kyyninen, mutta varsin osuva. Tie kansalaisten sydämeen käy nimittäin heidän vatsojensa kautta. Runsas ja monipuolinen ruoka pitää ihmiset onnellisina kovienkin verojen paineessa ja sapuskan lisäksi kansalaisten suosiota voi tavoitella myös oluen avulla. Ruumiillisten nautintojen rinnalla alamaisilleen voi tarjoilla hengellistä johdatusta kirkkojen ja näiden mukana tulevien pappien muodossa.Ennemmin tai myöhemmin hiiren päässä huhkiva linnanherra joutuu puolustamaan alueitaan vihamielisiä hyökkääjiä vastaan. Strongholdissa on saatavilla monipuolinen valikoima erilaisia sotilasyksiköitä, aina erilaisista jousimiehistä ja keihäsjoukoista ritareihin ja tikapuumiehiin saakka. Helpoimmissa taisteluissa linnan puolustaminen onnistuu pelkillä jousiampujilla, mutta vaikeammissa koitoksissa ja hyökkäykseen ryhdyttäessä onnistunut taistelusuunnitelma vaatii monien erilaisten yksiköiden yhteistyötä. Sotilaiden lisäksi taistelun kulkuun vaikuttavat myös erilaiset sotakoneet ja piikkikuopat sekä tietysti se kuuluisa kiehuva öljy.Strongholdin taistelusysteemi on hieman kankea, mutta kuitenkin suhteellisen toimiva. Joukot valitaan tuttuun tapaan hiirellä. Tämän jälkeen valituille yksiköille voi antaa yksinkertaisia komentoja, joiden mukaan ne liikkuvat ja hyökkäävät haluttuun suuntaan. Kovin monimutkaisiin taktisiin liikkeisiin systeemi ei anna mahdollisuuksia, mutta peruskomennot toimivat hyvin. Joukot on myös varustettu kohtuullisella tekoälyllä, jonka ansiosta esimerkiksi jousiampujat voi yleensä jättää huolehtimaan itse itsestään. Jokaiselle sotilaalle tai suuremmalle porukalle voi antaa myös ohjeita sen mukaan, pitääkö näiden pysyä paikoillaan vai hyökätä lähellä tai kaukana olevien vihollisten kimppuun. Tämän option ansiosta pelaaja voi keskittyä taisteluiden pieniin ajoitusta vaativiin hienouksiin, kuten kiehuvan öljyn kaatamisen tai tervahautojen sytyttämiseen jousiampujien avulla.Kokonaisuutena Strongholdin pelisysteemistä on onnistuttu tekemään mukavan tasapainoinen. Pelaajan on nähtävä vaivaa saadakseen valtakuntansa pysymään taloudellisesti tasapainossa, mutta toisaalta peli ei sorru liian monimutkaiseen tuotantojärjestelmään. Erilaisia vaihtoehtoja ja rakennettavaakin löytyy mukavasti, joten puuhailtavaa riittää pitkäksi aikaa. Erittäin itsenäisten joukkojen ansiosta kankeahko taistelusysteemikään ei pääse häiritsemään pelikokemusta, vaan jokaiselle joukko-osastolle voi antaa tarvittavat ohjeet jo hyvissä ajoin ennen taistelun alkamista.Erilaista pelattavaa Firefly Studios on vääntänyt Strongholdiin kiitettävän paljon. Pelissä on kolme erilaista pelityyppiä: sotilaalliset ja taloudelliset tehtävät sekä moninpeli. Sotilaallisten tehtävien puolelta löytyy kymmenkunta yksittäistä tehtävää, laaja 21 taistelun mittainen kampanja sekä joukko erilaisia historiallisia piiritystaisteluita, joissa pääsee kokeilemaan oikeiden linnojen puolustamista tai valtaamista. Kampanja heittää pelaajan erehdyttävästi Englantia (ja Walesia) muistuttavaan valtakuntaan. Tehtävänä olisi valloittaa maa takaisin neljältä sitä hallitsevalta sotaherralta, joilla on ihastuttavat lempinimet Rat, Snake, Wolf ja Pig. Miesten luonteet ovat heidän nimiensä mukaiset, joten kumppanusten välisiä keskusteluita kampanjan edetessä on varsin hilpeä seurailla.Linnojen talouteen keskittyneeltä puolelta löytyy selvästi lyhyempi ja irrallisempi kampanja, muutamia yksittäisiä tehtäviä sekä sokerina pohjalla aina yhtä viihdyttävä hiekkalaatikko-moodi, jossa ei tarvitse välittää muiden tehtävien asettamista rajoituksista tai vaatimuksista. Suurin osa tehtävistä on hieman lyhyitä ja varsinkin kampanjoiden ensimmäiset rutistukset ovat lähes naurettavan helppoja, mutta kokonaisuutena tehtäväsuunnittelu on onnistunutta ja eri kenttien päämäärät mukavan vaihtelevia.Moninpeli eri pelaajien välillä onnistuu niin lähiverkossa kuin internetin kauttakin. Peliseuraa voi hakea esimerkiksi GameSpyn avulla. Lisäksi Stronghold sisältää karttaeditorin, jolla voi suunnitella omia moninpeli-karttoja ja rakentaa massiivisia linnoja muiden pelaajien va
    lloitettavaksi. Varsinkin jälkimmäinen mahdollisuus vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta ja uskoisinkin, että lähitulevaisuudessa netistä alkaa löytyä runsaasti lisää pelattavaa pelin faneille.Strongholdin pelimoottori on varsin vakuuttava esitys. Vaikka taistelusysteemi onkin hieman kankea, muuten käyttöliittymä on erittäin selkeä ja helppokäyttöinen. Näppäimistöön ei pelin aikana tarvitse kajota, vaan kaikki toiminnot onnistuvat parilla hiiren naksautuksella. Pelimoottori vakuuttaa myös sulavuudellaan. Varsinkin hiekkalaatikko-moodissa ja suurien taisteluiden aikana ruudulla voi käydä melkoinen vilske, mutta mitään huomattavaa hidastumissa pelissä ei silti esiinny.Fireflyn graafikot ovat hoitaneet työnsä ihailtavan hyvin, sillä Strongholdin grafiikka on erittäin kaunista katsottavaa. Pohjimmiltaan peli näyttää varsin perinteiseltä rakentelupeliltä isometrisine grafiikkoineen, mutta yksityiskohtien runsaus ja persoonallinen animaatiojälki nostavat sen keskiverto-kilpailijansa yläpuolelle. Lapset leikkivät hippaa, peruslaikat jousimiehet heittäytyvät loikoilemaan aina tilaisuuden koittaessa ja kokit paistavat leipiä yhden kerrallaan kunnes niitä on pinossa riittävästi varastoon vietäväksi. Jopa metsästäjän ajokoiran työskentelyyn, omenapuiden kukkimiseen ja vauhdikkaiden kyläläisten jalkoihin jääviin kanoihin on kiinnitetty huomiota. Etenkin ensimmäisten pelikertojen aikana virtuaali-alamaisten puuhia on helppo jäädä seurailemaan pitkäksi aikaa.Kuten arvostelun pituudestakin voi päätellä, Strongholdista on helppo innostua. Se on rakennettu erinomaisesti toimivan pelimoottorin päälle, mukana on runsaasti erityyppistä pelattavaa ja yksityiskohtia täynnä oleva grafiikka pitää huolen siitä, että pelin ääressä viihtyy hiljaisinakin hetkinä. Rakentelupeleistä pitävien kannattaa ehdottomasti poimia paketti kaupasta mukaan. Tarjolla on nimittäin yksi syksyn mielenkiintoisimmista peliuutuuksista.

      Spy Hunter

      Spy Hunter lienee yksi 80-luvun legendaarisimpia pelejä. Ylhäältä päin kuvattu agenttikaahailu veti alan harrastajia pelikoneiden ääreen niin kotona kuin pelihalleissakin. Vaikka suurin osa nykyisestä pelaajakaartista taitaakin olla 90-luvun kasvatteja, vanhoista klassikoista kiinnostuneita tuntuu aina riittävän. Ainakin nostalgiaan taipuvaiselle peliarvostelijalle on jäänyt Spy Hunterista niin paljon lämpimiä muistoja, että tieto pelin modernisoidusta versiosta kuulosti ennakkoon erittäin mielenkiintoiselta tulokkaalta.Täytyy kuitenkin tunnustaa, että kiinnostuksesta huolimatta ajatus pelin henkiinherättämisestä tuntui hiukan arveluttavalta. Klassikkopelien uusintaversiot kun ovat usein olleet yhtä vesitettyjä kuin elokuvien uudelleenfilmatisoinnitkin. Ilo olikin ylimmillään, kun ennakkoepäilykset osoittautuivat turhiksi. Spy Hunterin PS2-paketista löytyy nimittäin erittäin laadukas kaahailupeli, joka siirtää vanhan Spy Hunter -tunnelman onnistuneesti 3d-ympäristöön.Spy Hunter heittää pelaajan International Espionage Section -järjestön huippumodernin ja krominkiiltoisen Interceptor-auton ohjaimiin. Tehtävänä on estää maailman sähkönjakeluverkon tuhoamista aikovan Nostra-järjestön suunnitelmat ennen kuin länsimainen sivistys päätyy takaisin kivikaudelle. Käytännössä tämä tarkoittaa 14 pitkän tehtävän läpäisemistä ennalta määrättyjen tavoitteiden mukaisesti.Ensituntuma Spy Hunteriin on loistava. Kunhan selkäydin on saanut totutella eri nappien käyttötarkoituksiin pari minuuttia, pelattavuuteen ei tarvitse kiinnittää enää oikeastaan minkäänlaista huomiota. Auto tottelee käskyjä erittäin hyvin ja ajotuntuma tuntuu heti luontevalta. Mukana on riittävästi realismia, jotta ajoneuvo käyttäytyy johdonmukaisesti, mutta pääpaino on kevyellä arcade-kaahailulla. Mistään maallisesta IES:n superauton ohjaimissa ei tarvitse huolehtia, vaan pelaaja voi keskittyä tieuran seuraamiseen, vihollisten tuhoamiseen ja tehtäviensä suorittamiseen.Sama laatupelin särmä näkyy myös tehtäväsuunnittelussa. Jokainen pelin neljästätoista tehtävästä on pitkä ja tarjoaa runsaasti vaihtelevia tilanteita ja maisemia. Samantapaisia ideoita ei juurikaan sorruta toistamaan, vaan jokaisessa kentässä tulee vastaan jotakin täysin uutta. Monet tilanteet ja tapahtumaympäristöt muistuttavat elokuvista ja etenkin Bond-filmeistä tuttuja takaa-ajokohtauksia eli peliin on tietoisesti rakennettu varsin elokuvamaista tunnelmaa. Yllättäen eteen ajavat kuorma-autot, konepellin ylitse lentelevät kahvilapöydät ja vauhdikkaat hypyt onnistuvatkin tehtävässään erittäin hyvin ja pitävät sinänsä irralliset tehtävät uskomattoman hyvin kasassa.Vaihtelua tuovat myös autoihin asennettavat lisälaitteet, joita saa lisää jokaisen läpäistyn tehtävän jälkeen. Mukana ovat klassiset Spy Hunter -varusteet eli konekivääri, ohjukset ja auton taakse jäävät öljyläikät. Uuden vuosituhannen kunniaksi varustelistaa on myös täydennetty uusilla aseilla ja hilavitkuttimilla, kuten emp-tykillä, savuverholla, liekinheittimellä ja infrapuna-sensoreilla.Jokainen tehtävä on jaettu neljään tai useampaan alatavoitteeseen. Näistä tärkein on aina pakko täyttää, mikäli tehtävän mielii päästä läpi. Muut toimivat eräänlaisina lisäporkkanoina, joilla peliin on saatu selvästi enemmän pitkäjännitteisyyttä. Useimpia kenttiä joutuu nimittäin hiomaan ja yrittämään moneen otteeseen ennen kuin kaikki sen tavoitteet tulee täytettyä. Alatavoitteet toimivat pelissä myös eräänlaisena etenemisen mittarina, sillä uudet tehtävät aukeavat pelattavaksi vasta sitten, kun tietty määrä aiempien tehtävien tavoitteista on täytetty. Lisäksi tehtävien suorittamisesta täydellisesti saa erilaisia lisäbonuksia, kuten mahdollisuuden käyttää kyseistä kenttää kaksinpeli-moodissa.Myös tehtävien vaikeustaso on saatu erittäin hyvin kohdalleen. Niiden perustavoitteet on helppo täyttää, mutta monet lisätavoitteista vaativat huolellisuutta, tarkkuutta ja toisinaan hieman onneakin. Varsinkin loppupään kentissä on sen verran paljon pelattavaa, että niiden parissa nousee hiki pintaan jo kovemmallakin pelimiehellä. Mikään kentistä ei ole niin vaikea, että sen pelaaminen aiheuttaisi turhautumista, mutta rima on sen verran korkealla, että pelin parissa vierähtää taatusti monta iltaa.Pelin elinikää on pyritty lisäämään myös kaksinpeli-moodilla ja erilaisilla bonuksilla. Kaksinpeli tarkoittaa lähinnä kilpa-ajoa pelin eri kentissä, joten sen kiinnostavuus on hieman kyseenalainen. Joksikin aikaa tiettyä sairasta hupia irtoaa kuitenkin ainakin kilpailusta, jonka voittaja ratkaistaan tappamalla auton avulla mahdollisimman monta kanaa. Lisäksi kenttien läpäiseminen tietyssä ajassa avaa kenttäkohtaisia bonuksia, joista en ainakaan itse jaksanut juuri innostua. Tiukat aikarajat tarjoavat hyvän lisätavoitteen, mutta palkinnot ovat varsin tylsänpuoleisia. Tarjolla on nimittäin lähinnä peliin etäisesti liittyviä musiikkivideoita.Usein erinomaiset ja hyvät pelit eroavat toisistaan yksityiskohtiin paneutumisen vuoksi. Spy Hunterin tekijätiimi on jaksanut panostaa peliinsä sen verran paljon, että siitä löytyy runsaasti pieniä pelillisesti epäoleellisia elementtejä, jotka kuitenkin parantavat tunnelmaa selvästi. Esimerkiksi IES:n harjoitusradalla ajettavissa tehtävissä vastaantulevat siviiliajoneuvot ovat vain kiskoilla liikkuvia pahvilevyjä eivätkä aitoja autoja tai veneitä. Menevä Blues Brothers -henkinen musiikki on myös omiaan vahvistamaan pelin rentoa, mutta vauhdikasta fiilistä.Graafisesti Spy Hunter on erittäin tyylikäs paketti. Etenkin pelin ”päähenkilönä” toimiva auto on mallinnettu heijastuksiaan myöten kauniisti ja ympäristöidenkin suunnitteluun on jaksettu panostaa. Eri puolille maailmaa sijoittuvat kentät eivät edes yritä olla maisemiltaan täysin autenttisia. Sen sijaan ne vastaavat erinomaisesti sitä mielikuvaa, jonka elokuvat ovat eri paikoista antaneet. Graafista ulkoasua täydennetään myös näppärästi erilaisilla pienillä yksityiskohdilla, kuten auton aiheuttaman ilmavirran kieputtamilla lehdillä. Oikeastaan ainoa valituksen aihe Spy Hunterin grafiikassa on sen piirtoetäisyys, joka olisi näin vauhdikkaassa pelissä saanut olla hieman pidempi. Useimmissa kentissä tämä ei pääse häiritsemään, mutta muutamassa kohdassa ympäristö ilmestyy näkyviin varsin töksähdellen.Midwayn uusi Spy Hunter -versio on erinomainen paketti. Modernisoitu versio pysyy uskollisena alkuperäiselle pelille ja sen tunnelmalle, mutta tuo vanhaan konseptiin samalla myös riittävästi uudistuksia. Loistava kenttäsuunnittelu takaa, että peli pysyy jatkuvasti mielenkiintoisena ja tarjoaa haastetta kohtuullisen pitkäksi ajaksi. Kenttien loppuessa mielenkiinto peliin luultavasti laskee nopeasti, mutta sopivan korkealle asetettu vaikeustaso takaa, että sen parissa vierähtää monta iltaa. Alkuperäiseen Spy Hunteriin tutustumattomienkaan ei kannata Playstation 2 -versiota pelätä. Spy Hunter on nimittäin räiskintävetoista arcade-kaahailua parhaimmillaan.

        Splashdown

        Splashdown on Rainbow Studiosin tuorein Playstation 2 -peli. Poppoon edellinen tuotos ATV Offroad muodostui yllätyshitiksi etenkin Yhdysvalloissa etenkin letkeän tunnelmansa, komeiden grafiikkojensa ja erinomaisen pelattavuutensa ansiosta. Splashdownissa on siirrytty nelipyöräisten mönkijöiden maailmasta pyörättömiin vesiskoottereihin, mutta pelin perusidea on säilynyt ennallaan elementin vaihtumisesta huolimatta. Luvassa on siis viihdyttävää arcade-henkistä kaahailua upeissa ja ennen kaikkea erittäin luovissa maisemissa.Splashdownin perusidea seurailee kaahailupeleistä tuttuja ratoja. Tehtävänä on kiertää pitkähkö rata tavallisesti kolme kertaa neljää muuta kilpailijaa vastaan ja ensimmäisenä maalilinjan ylittänyt selviytyy kisan voittajaksi. Tätä hupia voi pelissä harrastaa yksittäisten kisojen ja pitkän sarjan muodossa eikä kahden hengen moninpeliäkään ole unohdettu. Lisäksi soppaan on heitetty pari vapaamuotoisempaa pelimoodia, joista kannattanee mainita ainakin eräänlainen pallohippa. Sen alkaessa pelaajalla on käytettävissään tietty määrä aikaa ja edessään rata täynnä vedessä (ja välillä ilmassakin) kelluvia palloja. Jokaisesta pallosta rapsahtaa pari sekuntia lisäaikaa ja tavoitteena on jatkaa pelaamista niin kauan kuin mahdollista.Pelattavuuteen panostaminen näyttää olevan yksi Rainbow Studiosin valttikortteja, sillä Splashdownissakin kaikki on kohdallaan. Itse en ole koskaan ajanut vesiskootterilla, mutta pelin kontrollit tuntuvat olevan yhtä aikaa sekä realistiset, loogiset että riittävän yksinkertaiset peli-ilon säilyttämiseksi.Laitteen ohjaamiseen ja kilpailuiden voittamiseen ei riitä pelkkä kaasun painaminen ja mutkissa kääntäminen. Skootterin käyttäytymiseen vaikuttaa nimittäin myös sen kuljettajan asento. Kuljettajan nojatessa taaksepäin skootterin keula nousee vedenpinnan yläpuolelle, jolloin veden aiheuttama vastus pienenee ja laitteen vauhti lisääntyy selvästi. Mutkissa puolestaan on syytä nojata eteenpäin, jotta skootterin keula painuu veden alle ja mahdollistaa nopeampien ja terävämpien käännösten tekemisen. Näiden tekniikoiden hallitsemiseen menee oma aikansa, mutta niiden opetteleminen on oikeastaan välttämätöntä, mikäli mielii menestyä kilpailuissa muutenkin kuin helpoimmalla vaikeusasteella. Tämänkään jälkeen menestys tosin ei ole taattua, sillä veden pinnalla pomppivien skoottereiden hallitseminen voi olla ajoittain erittäin vaativaa puuhaa.Näiden peruskikkojen lisäksi myös erilaisilla stunteilla on oma tärkeä osansa pelissä. Erittäin lennokkaiden hyppyjen aikana pelaaja voi tehdä erilaisia temppuja yksinkertaisesti painamalla yhtä kolmesta stunttinapista ja vääntämällä DualShockin ohjainta johonkin suuntaan. Onnistuneet temput täyttävät ruudun alaraidassa oleva stunttimittaria, jonka ylittäessä tietyn rajan pelaajan skootteri muuttuu joksikin aikaa tavallista tehokkaammaksi. Stunttimittarin lukemaan vaikuttavat myös radalle asetetut poijut, jotka on aina kierrettävä tietyltä puolelta. Mikäli poijun ohittaa väärin, peli imaisee pois suurimman osan pelaajan stunttipisteistä ja yleensä sammuttaa ajokin moottorin hetkeksi. Oikaista siis voi aina halutessaan, mutta useimmiten se ei ole vaivan arvoista.Erilaisia kenttiä pelistä löytyy yhteensä 18 kappaletta. Ne on sijoitettu eri puolille maailmaa aina yhdysvaltalaisista jokimaisemista Soulissa sijaitsevalle suurelle areenalle saakka. Ympäristöt ovat siis erittäin vaihtelevia ja niitä on paikoitellen hyödynnetty erinomaisesti. Esimerkiksi Reinin vesille sijoitetussa radassa kiihdytetään ensin täyttä vauhtia goottilaisen kirkon ohitse ja hieman myöhemmin navigoidaan kivisten raunioiden välissä. Kenttäsuunnittelussa on myös käytetty mukavasti mielikuvitusta eikä niiden arkkitehtuurissa ole turvauduttu aina yksinkertaisimpiin mahdollisiin ratkaisuihin. Tasoeroja on paljon ja useissa kentissä on tarjolla vaihtoehtoisia reittejä, joista toinen on yleensä nopeampi, mutta hieman vaikeampi.Runsaista ja monipuolisista kentistä huolimatta kyllästyminen iskee Splashdownin parissa yllättävän pian. Kaikki kisat jaksaa kyllä käydä läpi useampaankin otteeseen, mutta loppujen lopuksi radat alkavat toistaa itseään eikä erilaisia pelimoodeja ole riittävästi pitämässä mielenkiintoa yllä. Toisaalta lyhytaikaisempana viihteenä peli hoitaa tehtävänsä erinomaisesti, sillä vaikeustaso on hyvin kohdallaan ja radat jaksavat vetää takaisin konsolin ääreen.Teknisesti Rainbow Studios on osannut loihtia PS2:sta ulos erinomaista jälkeä. Kuten todettua, pelin pelattavuus on kohdallaan eikä grafiikassakaan ole moitteen sijaa. Vesi laineineen, roiskeineen ja kääntyvien skoottereiden heittämine kaarineen on erittäin realistisen näköistä. Radat puolestaan on toteutettu siistillä otteella eikä pieni yksityiskohtien puuttuminen ratojen reunamilla pääse paljon pelikokemusta häiritsemään. Kisat ovat nimittäin sen verran vauhdikkaita, ettei moiseen yksityiskohtaan ehdi kiinnittämään huomiota. Skoottereiden kuljettajat ovat ehkä hieman kulmikkaita, mutta toisaalta heitä näytetään yleensä sen verran paljon kauempaa, että tätä ei juuri huomaa.Pelin pelimoottori on niin ikään hiottu kuntoon eikä television ruudulla näy minkäänlaista hidastumista tai muita grafiikkabugeja. Yksinpelissä maisemat piirtyvät tasaisesti horisonttiin asti eikä pelaajan tarvitse tapella yhtäkkiä silmien eteen ilmestyvien esteiden kanssa. Kaksinpelissä piirtoetäisyys on valitettavasti selvästi lyhyempi ja kummankin pelaajan näkökenttä katkeaa hieman liian nopeasti sumuseinämään. Kun molemmat pelaajat ovat tutustuneet pelin ratoihin, tämä ei aiheuta ongelmia, mutta ensikertalainen voi lyhyehkön piirtoetäisyyden vuoksi päätyä vauhdikkaisiin kolareihin.Äänipuoli on hoidettu hieman kummallisesti. Toisaalta pelin ääniefektit ovat erittäin hyviä ja esimerkiksi veden loiske kuulostaa erittäin hyvältä, sikäli kun sitä voi pitää saavutuksena. Toisaalta kuljettajat heittävät ajon aikana hauskoiksi ja jännittäviksi tarkoitettuja kommentteja, jotka kuulostavat yleensä lähinnä typeriltä ja rasittavilta. Sama kaksijakoisuus vaivaa myös musiikkivalikoimaa. Smash Mouthin, Blink 182:n ja parin muun bändin tarjoilema reipas rock sopii pelin taustalle erittäin hyvin, mutta reggae-tyylisempi osasto ei tehnyt ainakaan minuun kummoista vaikutusta. Joka tapauksessa Splashdownin musiikkitarjonta alkaa käydä puuduttavaksi nopeammin kuin itse peli.Kokonaisuutena Splashdownista jää käteen hyvin samantapainen tunnelma kuin ATV Offroadistakin. Sen kontrollit vaativat hieman totuttelua, mutta toimivat muuten hyvin. Monipuoliset radat ovat vauhdikkaita, kekseliäitä ja yksinkertaisesti hauskoja ajaa. Graafisesti varsin komean pelin parissa viihtyykin erinomaisesti aikansa, mutta kyllästymisen iskiessä Splashdownin pariin ei tule kovin helposti palattua. Hyvää peliviihdettä eliniältään hieman rajoitetussa pakkauksessa.

          Flight Simulator 2002

          Miehen ikään ehtineestä Microsoft Flight Simulator �pelisarjasta on julkaistu jälleen uusi painos. Pelisarjaa on julkaistu Microsoftin toimesta peräti 20-vuoden ajan. Microsoftin pyrkimyksenä on ollut luoda mahdollisimman realistinen lentosimulaattori eikä tuloksista ole voinut valittaa. Lentäminen on tuntunut aidolta ja jopa ammattipilotit ovat kehuneet Flight Simulatoreiden luomaa illuusiota hyvin realistiseksi ja totuudenmukaiseksi. New Yorkin terrori-isku vaikutti myös Flight Simulatoriin, sillä tapahtuman jälkeen Microsoft poisti pelistä WTC:n kaksoistornit ja pelin julkaisua siirrettiin muutamalla kuukaudella. Nyt peli on kuitenkin kaupoissa ja on aika testata mitä uutuuksia vuoden 2002 painos pitää sisällään.Ensi näkemältä Flight Simulator 2002 muistuttaa hyvin paljon edeltäjiään, mutta on peliin lisätty muutama hieman suurempikin uudistus. Ensimmäisenä näistä vastaan tulee ”täydellisesti” toimiva lennonjohto, jonka kanssa pelaajan on tehtävä yhteistyötä. Kiitoradalle ei enää rullata miten sattuu, vaan pelaajan on noudatettava lennonjohdon antamia ohjeita. Mikäli ohjeita ei kuuntele, saattaa pelaaja huomata kiihdyttävänsä kohti laskeutuvaa jumbojettiä. Lennonjohdon kanssa kommunikointi ei rajoitu vain nousuihin ja laskuihin, vaan lennon aikanakin lennonjohdon pojat ja tytöt tulevat hyvinkin tutuiksi. Kaikki lennonjohdon viestit eivät myöskään koske pelaajan konetta, sillä pelaaja saattaa kuulla myös muiden lähistöllä lentävien koneiden ohjeistuksia. Radioviestintä luokin aimo annoksen lisätunnelmaa muutenkin hyvin tunnelmarikkaaseen kokonaisuuteen.Tunnelma ei tässä tapauksessa tarkoita menoa ja meininkiä, vaan pelin luomaa illuusiota lentokoneen ohjaamisesta. Ainakin allekirjoittanut piti illuusiota todella realistisena. Lentokoneet käyttäytyvät niin kuin niiden olettaisi käyttäytyvän ja lennonjohto sekä muut lentokoneet luovat lisätunnelmaa. Unohtaa ei sovi myöskään muuta äänimaailmaa, joka sekin hoitaa hommansa tyylillä. Graafisella puolella Microsoftin Flight Simulator -työryhmä on onnistunut parantamaan pelin grafiikkamoottoria niin paljon, että grafiikka on parantunut ja samalla peli tuntuu jopa kevyemmältä kuin edeltäjänsä. Maailman suurimmat ja tunnetuimmat paikat ja kaupungit ovat kartoitettu melko tarkasti, mutta nyt myös Helsinki näyttää edes vähän siltä miltä sen pitääkin. Tästä pitää huolen dynaaminen maastonluonti, joka laittaa kaupunkialueille kerrostaloja, asuinalueita ja muita pieniä yksityiskohtia. Hyvän perusgrafiikan lisäksi myös sade- sekä valaistusefektit ovat kokeneet pientä parannusta. Vähänkään mielenkiintoisemmissa paikoissa maisemat ovatkin todella upeita. Miltä kuulostaisi esimerkiksi näköalalento Havaijin kauniissa maisemissa tai tutustuminen New Yorkiin iltahämärässä kevyen vesisateen rummuttaessa Cessnan runkoa. Kuten edellä jo lyhyesti mainitsin, on pelin lentomallinnus juuri sellainen kuin sen pitääkin. Itse asiassa muutoksia edelliseen versioon nähden ei tunnu olevan juuri nimeksikään, mutta ei kai sitä toimivaa järjestelmää tarvitse pahemmin muutellakaan. Pääasia on kuitenkin kunnossa, lentokoneen ohjaaminen nimittäin tuntuu ja näyttää realistiselta. Realismiasetuksia löytyy vaikka kuinka paljon ja niitä säätämällä jokainen löytänee itselleen sopivimman vaikeustason. Helpoimmillaan lentäminen on kuin autolla ajoa, mutta vaikeimmillaan se on kuin lentokoneella lentämistä. Peliä voi siis pelata niin virtuaalitaivaan keltanokka kuin paikallinen lentäjä-ässäkin.Lienee turha edes mainita, että Flight Simulatoria on ehdottomasti pelattava joystickin ja näppäimistön(/hiiren) yhdistelmällä. Pelistä kun löytyy sen verran monta komentoa, että pelkkä joystickin vatkaaminen ei kovin pitkälle riitä. Nykypelien tapaan myös Flight Simulator 2002:sta löytyy Force Feedback -tuki, joka tuo lentokoneen ohjaimiin annoksen lisärealismia tärinöiden ja muiden kouriin tuntuvien efektien kautta. Aloittelija pääsee parhaiten kärryille käyttämällä pelin kattavaa opetusmoodia, joka opettaa lentokoneen kontrolloinnin perusteet hyvin yksityiskohtaisesti. Perusteiden jälkeen siirrytään vaikeampiin asioihin, kuten suunnistamiseen, lennonjohdon kanssa kommunikointiin ja niin edelleen. Miinuksen peli saa vain bittimuodossa olevasta ohjekirjastaan, joka on kyllä todella kattava, mutta sen käytännöllisyyden kanssa on vähän niin ja näin. Yleensäkin arvostan enemmän pelipakettiin pakattua paksua paperiläpyskää kuin cd:llä olevaa ohje-tiedostoa. Lentokoneita Flight Simulator 2002 Professionalista löytyy yhteensä 16 kappaletta (perusversiossa muutama vähemmän) ja täysin uusia koneita on viisi. Taivaita pääsee valloittamaan mm. Boeing 747-400:n, Cessna 182S:n sekä Bellin Jetranger -helikopterin kanssa. Mielenkiintoinen uutuus on myös Cessna Caravan -vesitaso, jonka avulla järvet ja meret muuttuvat kelvollisiksi laskeutumispaikoiksi. Pelattavankaan ei pitäisi loppua heti kesken, sillä Flight Simulator 2002 tarjoaa pitkän listan erilaisia tehtäviä sekä tietysti vapaaseen lentelyyn tarkoitetun moodin. Mikäli intoa riittää voi pelaaja käydä tutustumassa maailman jokaiseen kolkkaan. Pelin tehtävät vaihtelevat ihan mukavasti aina tärkeän henkilön kuskailusta maisema- ja matkustajalentojen suorittamiseen. Mieleen jäi myös Boeingin rahtikoneen luotsaaminen Hong Kongista San Franciscoon, tehtävän arvioitu kesto on vaivaiset 12 tuntia. Pelaamiseen onkin varattava aikaa, sillä todella harvat tehtävät saa suoritettua alle tunnissa. Jotain pelimaailman laajuudesta kertoo se, että pelistä löytyy miltei 23000 lentokenttää, jotka sijoittuvat 216:ta eri maahan. Jos pelipaketin sisältämät tuotokset alkavat käymään tylsiksi voi netin omistava pelaaja hakea lukuisilta Flight Simulator -fanisaiteilta uusia koneita, tehtäviä sekä muuta pikkukivaa, joiden ansiosta pelin muutenkin pitkä elinkaari kasvaa entisestään. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin pakko sanoa, että jos pelityyppi ei kiinnosta niin ei myöskään Flight Simulatorista irtoa minkäänlaista iloa, sillä eihän tässä voi edes ampua. Microsoftin Flight Simulator 2002 on jälleen astetta parempi kuin edeltäjänsä. Upea grafiikka, toimiva lennonjohto sekä muu äänimaailma luovat upean illuusion lentokoneen ohjaamisesta ja illuusiota vahvistaa upeasti toteutettu lentomallinnus sekä toimivat kontrollit. Loistavan toteutuksen ansiosta peli myös sopii kaikille siviililentelystä kiinnostuneille, sillä realismiasetuksia saa säädettyä vapaasti ja pelin opetusohjelma on erittäin käytännöllinen. Ainoa suurempi miinus tuleekin paperille präntätyn manuaalin puutteesta. Joka tapauksessa Flight Simulator 2002 on parasta mitä siviililentelypeli voi tarjota, joten jos pelityyppi miellyttää, ota suunta kohti lähimpää pelikauppaa.

            Soul Reaver 2

            Crystal Dynamicsin kehittämä Legacy of Kain -pelisarja on osoittautunut yllättävän kestäväksi pelikonseptiksi. Sen ensimmäinen osa Blood Omen: Legacy of Kain nähtiin Playstationilla jo viitisen vuotta takaperin ja sen jälkeen vereviä vampyyriseikkailuita on ilmestynyt kauppoihin sangen rauhallisella julkaisutahdilla. Sarjan tuorein edustaja Soul Reaver 2 on juuri julkaistu suuren ennakkokohun saattelemana Playstation 2:lle ja PC:lle. Varsinkin komeilla kuvankaappauksillaan huomiota herättänyt peli osoittautuu lähemmässä tarkastelussa kiehtovaksi, joskin paikoitellen hieman raskaaksi toimintaseikkailuksi.Sarjan maailmaa tuntemattomille kerrottakoon, että pelissä seuraillaan Raziel-nimisen vampyyrin maanpäällistä vaellusta. Tarinan liikkeelle panevana voimana toimii Razielin vendetta Kainia, erittäin voimakasta vampyyriä kohtaan. Perinteisestä vampyyrimyytistä poiketen Raziel ei tarvitse elääkseen toisten olentojen verta, vaan hän on riippuvainen näiden elinvoimasta. Jokainen surmattu olento jättää jälkeensä valopallona näkyvän sielun, jonka Raziel voi imeä itseensä ja ravita siten jatkuvasti kuluvaa ruumistaan.Pelin nimi viittaa myyttiseen aseeseen, joka tunnetaan nimellä Soul Reaver. Razielin kanssa eräänlaisessa symbioottisessa suhteessa elävä miekka on erittäin tuhovoimainen ase, jonka käyttämiseen liittyy kuitenkin omat vaaransa. Jokainen tuhottu sielu saa Soul Reaverin villiintymään. Sen raivon ylittäessä Razielin elinvoiman määrän miekka kääntyy myös kantajaansa vastaan. Pelaajan onkin tarkkaan harkittava, milloin tilanne vaatii Soul Reaverin käyttöä ja milloin vastustajista voi selvitä vähäisempien aseiden avulla.Olennainen osa pelin maailmaa on myös fyysisen todellisuuden rinnalla oleva henkimaailma, johon Raziel voi siirtyä aina halutessaan. Henkimaailmassa Raziel voi esimerkiksi parannella vammojaan imemällä itseensä siellä eläviä henkiä ja kulkea tiettyjen kiinteiden esteiden lävitse. Toisaalta monien asioiden tekeminen on henkimaailmassa mahdotonta ja Raziel voi palata fyysiseen maailmaan ainoastaan erityisten portaalien kautta. Tämä rinnakkaistodellisuus on myös paikka, johon Razielin henki vetäytyy, mikäli hänen fyysinen ruumiinsa tuhoutuu. Varsinaista kuolemaa tämä ei kuitenkaan tarkoita, sillä Raziel voi palata henkimaailmasta takaisin fyysiseen heti kerättyään energiansa täyteen ja löydettyään sopivan portaalin.Soul Reaver 2:n tarina on käytännössä täysin suoraa jatkoa ensimmäisen Soul Reaver -pelin tapahtumille. Edelliseen osaan tutustumattomille pelin alkutilanne ja jotkin juonen yksityiskohdat voivatkin vaikuttaa hieman oudoilta. Itsenikin piti parin tunnin pelisession jälkeen kaivaa esille vanhan Dreamcast-pelin tallennukset ja palauttaa Razielin tarinan edelliset vaiheet paremmin mieleeni.Peli jatkaa Razielin matkaa Nosgothin maailmassa. Tapahtumien keskipisteenä on jälleen Kainin, Moebiuksen ja Razielin välinen outo kamppailu voimasta ja henkiinjäämisestä. Pelin kuluessa paneudutaan etenkin Nosgothin historiaan ja sitä hallinneisiin olentoihin, jotka joutuivat sittemmin luovuttamaan mahtinsa Kainille. Tapahtumien seuraaminen ei aina ole aivan helppoa, sillä juonenkäänteet ovat melkoisen monimutkaisia ajassa liikkumista ja monia vastausta vaille jääviä kysymyksiä myöten. Peli ei tarjoa helppoja ja valmiiksi pureskeltuja vastauksia esittämiinsä ongelmiin, vaan erittäin paljon jätetään pelaajan oman tulkinnan varaan. Tai odottelemaan seuraavaa Legacy of Kain -peliä.Soul Reaver 2 päättyy samalla tavalla kuin edeltäjänsäkin: yllättäen ja ilman selkeää loppukliimaksia. Crystal Dynamics on selvästi tehnyt tietoisen valinnan rakentaessaan pelinsä siten, ettei niissä ole yhtä yksittäistä selkeää juonta, jonka päättyessä pelikin on luontevaa lopettaa. Ratkaisu on mielenkiintoinen ja mielikuvitusta innoittava, mutta kaikessa kokeellisuudessaan myös hieman ärsyttävä. Soul Reaver 2 nimittäin loppuu melkoiseen anti-kliimaksiin ja koko hommasta jää käteen jotenkin sellainen olo, että pelaaja-parkaa on nyt huijattu pahemman kerran. Vaikka peli kokonaisuudessaan melkoisen tunnelmallinen olikin.Pelillisesti Soul Reaver 2 on eräänlainen sekoitus toiminta- ja seikkailupeliä. Pelaajan pääasiallinen tehtävä on kulkea paikasta toiseen ratkomassa erilaisia pulmia, joiden kautta pelin tarina alkaa vähitellen avautua. Ongelmatilanteiden lisäksi vastassa on kuitenkin säännöllisin väliajoin myös sarafaaneja, demoneita, vampyyrinmetsästäjiä ja muuta epäsosiaalista faunaa. Nämä olennot ovat sen verran heikkoja, että yleensä ne eivät pysty aiheuttamaan Razielille varsinaista vaaraa. Väkivaltaan turvautuminen on kuitenkin usein pakollista esimerkiksi tiettyjen esineiden tai elinvoiman saamiseksi.Verisistä taistelukohtauksista huolimatta Soul Reaver 2:n pääpaino on selvästi ongelmien ratkomisessa. Suurin osa pelin tapahtumapaikoista on valtavia, monimutkaisia komplekseja, joista kukin muodostaa yhden yhtenäisen pulman pelaajan ratkottavaksi. Erityisen vaikeina näitä pulmia ei kuitenkaan voi pitää, etenkään sen jälkeen kun niiden logiikka on käynyt tutuksi. Mitään väärää tai typerää ongelmia ratkoessaan ei voi tehdä, joten hämmennyksen iskiessä tehokkain tapa on yleensä vain kokeilla kaikkea mahdollista. Tavallisesti tämä tarkoittaa peilien kääntelemistä, pylväiden työntelemistä ja muuta seikkailupelien perustavaraa.Yksi Soul Reaver 2:n mielenkiintoisimmista piirteistä on sen epätavallinen rytmitys. Peli tuntuu liikkuvan jatkuvasti eteenpäin samalla, rauhallisella tahdilla ilman erityisiä suvantokohtia tai dramaattisia huipennuksia. Tämä johtuu osittain Soul Reaver 2:n seikkailupelimäisestä luonteesta ja osittain sen teknisestä rakenteesta. Koska päähenkilö ei taistelukohtauksista huolimatta voi kuolla, peli tuntuu liikkuvan jatkuvasti eteenpäin, vaikka Raziel joutuisikin välillä parantelemaan itseään henkimaailmassa.Toisaalta peli etenee myös pelitapahtumiensa puolesta eteenpäin täysin saumattomasti. Paikasta toiseen siirtyminen ei aiheuta minkäänlaisia latausruutuja tai muita elementtejä, jotka katkaisisivat tarinan etenemisen. Uudet ympäristöt latautuvat laitteen muistiin dynaamisesti pelaajan etenemisen mukaan. Systeemi muistuttaa esimerkiksi tapaa, jolla Crazy Taxi lataa laajat ympäristönsä pelaajan silmien eteen. Tämä yhtenäisyys vaikuttaa yllättävän paljon pelin tunnelmaan, kun pelaajan ei pääse lataustaukojen aikana ajattelemaan peliin liittymättömiä asioita.Rehellisyyden nimissä on kuitenkin todettava, että Soul Reaver 2:n rauhallinen tempo ei aina jaksa pitää pelaajan kiinnostusta yllä. Lipsumista tapahtuu etenkin muutamien ylipitkiksi venyneiden dialogien aikana, jolloin pelin henkilöt eivät kaikesta jaarittelemisestaan huolimatta tunnu tulevan hullua hurskaammiksi. Omalta osaltaan tähän pieneen kyllästymiseen vaikuttaa myös dialogien kirjoitustyyli, joka on hyvin paljon velkaa 1800-luvun kauhuromantikoille. Ahdistusta, suuria sanoja ja mahtipontisia sanankäänteitä riittää jokaiseen lauseeseen niin paljon, että vuoropuhelut alkavat väistämättä tuntua hieman laahaavilta. Onneksi erinomaiset ääninäyttelijät pitävät huolta siitä, että sen kummempaa henkistä tuskaa puheen voimalla eteenpäin kulkevien välipätkien seuraaminen ei aiheuta.Pelattavuuden suhteen Soul Reaver 2 on varsin keskinkertainen tapaus. Raziel voi reagoida ympäristöönsä niin hyppimällä, kyyristymällä, kiipeilemällä, uimalla kuin liitämälläkin. Lisäksi epäkuollut päähenkilö osaa poimia itselleen uusia aseita niin seiniltä kuin maastakin ja hätätilanteessa kättä pidemmäksi kelpaavat soihdutkin. Erilaiset toiminnot on toteutettu yksinkertaisesti ja toimivasti, joskin taisteluihin olisi kaivannut hieman enemmän syvyyttä. Tyylikkäiltä vaikuttavien ensi-tappojen jälkeen käy nimittäin varsin
            pian selväksi, että Raziel toistaa samoja hyökkäys- ja tappoliikkeitä kerta toisensa jälkeen eivätkä taistelut sisällä käytännössä mitään muuta kuin sopivan hyökkäysnapin rämpytystä.Eniten pelikokemusta häiritsee kuitenkin epämääräisesti pyörähtelevä kamera, joka on vain harvoin sellaisessa asennossa kuin pelaaja toivoisi sen olevan. Tavallisesti kuvakulma kääntyy Razielin mukana liian hitaasti ja pelaaja joutuu siirtämään sitä itse tai liikkumaan näkemättä eteensä. Kapeissa tiloissa kameralla on kuitenkin paha taipumus pyörähdellä täysin yllättäen Razielin ympärillä tehden esimerkiksi hyppyjen tähtäämisen melkoisen vaikeaksi. Tasanteelta toiselle loikkaaminen ei nimittäin ole erityisen helppoa silloin, kun käsite ’eteenpäin’ pyörähtää kesken hypyn 120 astetta. Myös uidessa iskee ajoittain hyvin klaustrofobinen olo, kun valtavista onkaloista ei kameran liikkeen vuoksi aina löydy oikeaa suuntaa.Kameraongelmia lukuun ottamatta Soul Reaver 2:n pelimoottori on vakuuttavaa jälkeä. Uudet maisemat ilmestyvät pelaajan silmien eteen saumattomasti eikä minkäänlaista nykimistä tai polygonien liitoskohtien repeilemistä ole näkyvissä. Piirrosetäisyys saisi tosin toisinaan olla parempi. Onneksi pelin rytmi on kuitenkin sen verran rauhallinen, että mitään varsinaista haittaa tästä ei ole.Crystal Dynamicsin graafikot osaavat asiansa. Pelin tapahtumapaikkojen arkkitehtuuri on jylhää ja yksinkertaisesti komeaa katsottavaa. Hieman sarjakuvamaisesti animoidut hahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat ihailtavan pehmeästi. Erilaisilla valaistuselementeillä leikittelevät käytäväverkostot punovat Razielin ympärille erittäin tunnelmalliselta näyttävän maailman, jota erittäin epätodellisen näköinen henkimaailma täydentää loistavasti. Tätä grafiikan luomaa tunnelmaa täydennetään vielä miellyttävän pehmeällä äänimaailmalla, joka sopii pelin rytmiin ja ulkoasuun erinomaisesti.Kokonaisuutena Soul Reaver 2 on erittäin mielenkiintoinen seikkailupeli, jota ei kuitenkaan voi suositella kaikille täysin varauksettomasti. Se luo pelaajan eteen erittäin tunnelmallisen ja kauniin maailman, mutta ei onnistu pitämään tarinaansa täysin koossa. 15 tunnin mittaiseen seikkailuun mahtuu monta pientä kyllästymisen hetkeä, jotka tosin loppuvat äkisti, kun peli onnistuu nappaamaan pelaajan jälleen otteeseensa. Mikäli pitkien pulmien ratkominen, mielenkiintoinen (mutta kenties hieman sekava) tarina ja poikkeuksellisen rauhallinen pelitempo kiinnostavat, Soul Reaver 2 on ehdottomasti hankkimisen arvoinen peli. Verellä ja taistelukohtauksilla mässäilevää toimintapeliä odottavat tulevat sen sijaan pettymään pahasti. Razielin tarinassa on ennen kaikkea kyse tunnelmasta.

              Evil Twin

              In Utero-pelistudion puolustukseksi on kehuttava Evil Twiniin luotua pelimaailmaa, joka on selvästi rikkaan mielikuvituksen tuotetta. Juuri unenomaiset maailmat ja musta huumori ovat mahalaskuun syöksyvän fantasiaseikkailun parasta antia. Vaikuttaa melkein kuin suloiset unimaisemat olisivat saaneet suunnittelijoilta niin paljon huolenpitoa, että varsinainen peli on unohtunut taka-alalle. Nimihahmo Cyprienin aallonpohjaan sukeltanut elämäntilanne voisi olla paremmallakin tolalla. Henkisesti epävakaa nuorukainen on ollut vankilamaisen orpokodin kasvatti vanhempiensa kuolemasta lähtien. Yksitoikkoiseen arkirutiiniin syntyy säpinää kesken synttärihulinan, kun viikari imaistaan tahtomattaan mystiseen unimaailmaan. Sieltä pitäisi pelastaa kaapattu Lenny -nalle ja ohimennen kukistaa vallan kaapannut Mestari, joka hallitsee Undabedin (Under Bed?) maailmaa pelon voimalla. Lusikkansa sopassa on myös norsumaisella Wilburilla, joka ohjeistaa pelaajaa kiikustaan ja tallentaa pelitilanteen valokuva-albumiinsa. Varsinainen seikkailu etenee kuin mikä tahansa perinteinen tasopompinta, vain paljon kierompi ja synkempi hengeltään. Pelin synkän surrealistinen maailma on varsin mielenkiintoinen suunnitteluratkaisu yleisesti lapsukaisten puuhasteluksi miellettävässä lajityypissä. Pelimaailmassa ei ole — eikä ole tarkoituskaan olla — tolkkua, joten maisemien täydellinen vaihtuminen ovesta astuttaessa ei ole lainkaan epänormaali ilmiö. Undabedissa Cyprien kohtaa kelluvien tasojen ja erikoisten rakennelmien sokkelon asiaankuuluvine lisävoimineen, jota Mestarin kätyrit valvovat kovin ottein. Ainoa turva mielikuvituksekkaita vihollisia vastaan on valopalloja ampuva ritsa, jolla tähdätään myös muita kohteita tilanteen mukaan. Apua tai tarpeellisia lisävoimia voi saada haltuunsa myöskin pelimaailman asukkeja jututtamalla. Cyprienin onneksi Undabedissa mielikuvituksella on kouriintuntuvampia vaikutuksia, sillä sankarin tosielämässä haaveilema SuperCyp on pelaajalle napinpainalluksen päässä. Lisävoimia poimimalla aktivoituvassa supersankarihahmossa vekaran kyvyt ja taistelutaidot kohentuvat tuntuvasti. Evil Twin ehti ilmestyä jo viime syksynä PC:lle, eikä saanut liiemmin ylisanoja osakseen. Joulun alla ilmestyneeseen PS2-versioon ovat pesiytyneet useimmat PC-pelin murheista ja joukko uusia, joten pelin voi luokitella jälleen uudeksi epäonnistuneeksi käännökseksi. Sen lisäksi että pelimoottori sakkaa pienimmästäkin avoimesta alueesta, veltto pelituntuma merkitsee äkkikuolemia vilisevässä ja niukalti tallennusmahdollisuuksia tarjoavassa maailmassa kodin irtaimistolle vaarallisia tunteenpurkauksia. Kärsivällisyyttä voivat koetella myös pitkiksi venyvät välinäytökset, jotka ansiokas ääninäyttely ja tilanteiden mielettömyys onneksi pelastaa. Vihoviimeisenä asiana tasopompinnalta toivoo mielivaltaisesti hörheltävää kameraa. Evil Twinissä jumittavaa, seinien sisään sukeltavaa ja mahdottomiin kulmiin itsensä lukitsevaa pelikameraa saa komentaa ruotuun jatkuvasti, eikä aina edes tyydyttävin tuloksin. Uskon varassa tehtävät hypyt tuntemattomaan ja etäisyyksien arviointia sotkevat tummat väripaletit tekevät seikkailusta monesti silkkaa piinaa. Jos ajatus ei vaikuttaisi täysin mielettömältä, voisi kuvitella että peli on tieten tahtoen koodattu mahdollisimman huonoksi. Kaikkiaan 76 tasoa ja kahdeksan maailmaa kattava seikkailu on kuitenkin miellyttävän laaja. Täysin oma lukunsa onkin, jaksaako luokatonta pelattavuutta ja tökkivää grafiikkaa loppuun asti — tai edes alkuvaiheita pidemmälle. Jos pelattavuuden karikot onnistuu ihmeen kaupalla kiertämään, saattavat itseään toistuvat hyppelyradat tukahduttaa sen himmeänkin peli-ilon liekin lopullisesti. Allekirjoittaneen kohdalla vihoviimeinen pisara olivat ladattavan alueen koosta riippuen pitkät tai erittäin pitkät latauskatkot. Jo alkuperäinen PC-peli oli ilmestyessään välttävä näytös, ja PS2-käännös konsolin tasopompintojen yleiseen tasoon nähden sitäkin kamalampi farssi. Evil Twin kuittaa pisteet kotiin juuri kiinnostavista fantasiavisioista ja omaperäisellä tavalla totutusta poikkeavasta teemastaan. Tekniseltä toteutukseltaan ja suunnittelultaankin laiskan pelipaketin ongelmat jyräävät monien positiivisten piirteiden ylitse. Kevään aikana osansa pullistuvista otsasuonista ja verenpaineen nousuista saavat myös Dreamcastin omistajat, sillä peli ilmestyi vastikään BigBen Interactiven uusimpaan julkaisusuunnitelmaan.

                Smuggler' Run 2

                Alkuperäinen Smuggler’s Run saapui Playstation 2:lle kovalla tohinalla, mutta osoittautui loppujen lopuksi varsin tasapaksuksi kaahauspeliksi. Huomiota tuotoksessa herättivät lähinnä valtavan laajat kentät, joissa pelaaja sai hurjastella ympäriinsä täysin vapaasti. Rockstar Gamesille töitä tekevä Angel Studios on kuitenkin kuluttanut viimeisen vuoden viilatessaan Smuggler’s Runille jatko-osaa, joka sai lisänimen Hostile Territory.Juuri kauppoihin saapunut peli on erittäin mukava yllätys. Se osoittaa varsin tehokkaasti, että sarjan ensimmäinen osa jouduttiin työntämään markkinoille liian suurella kiireellä ja monet hyvät ideat jäivät hyllylle odottamaan jatko-osaa. Smuggler’s Run 2: Hostile Territory parantaa pelikonseptia ja toteutusta käytännössä jokaisella mahdollisella osa-alueella ja lunastaa suurimman osan niistä odotuksista, jotka edelliseen peliin aikoinaan kohdistettiin.Kuten pelisarjan nimi edellyttää, pääosassa ovat tälläkin kertaa erilaisilla maasto-ajoneuvoilla operoivat salakuljettajat. Pelin sopivan korni tarina kertoo kovanaamaisesta kaksikosta, joka palkkautuu asekaupalla itseään elättävän kenraalin leipiin. 35 tehtävän mittainen kampanjamoodi vie salakuljettajat ensin Venäjälle, sitten Vietnamiin ja lopuksi Venäjän eteläiselle rajalle. Alunperin viimeisen matkakohteen piti olla Afganistan, mutta ymmärrettävistä syistä johtuen Rockstar päätti siirtyä hieman poliittisesti korrektimmalle linjalle. Pelin tarinaa kuljetetaan muutaman tehtävän välein eteenpäin asiaankuuluvalla machoasenteella toteutetuilla videopätkillä. Niiden yhteys itse tehtäviin tuntuu olevan aika etäinen, mutta ne tuovat peliin mukavasti oikean tyyppistä tunnelmaa.Pelattavaksi Smuggler’s Run 2 tarjoaa kolme erityyppistä pelimoodia: kampanjan, kilpa-ajot ja kamppailumoodin. Tarinan varassa etenevä kampanja noudattelee tuttuja ja hyväksi havaittuja latuja. Pelaajan eteen asetetaan 35 tehtävää, jotka hänen olisi yksi kerrallaan selvitettävä päästäkseen etenemään. Tehtävästä riippuen päämäärät vaihtelevat lastin kuljettamisesta ja virkavallan välttelemisestä aina vastustajien tai tutkatornien tuhoamiseen ja toisten ajoneuvojen seuraamiseen saakka. Mikäli homma sujuu odotusten mukaisesti, palkintona on iso tukku rahaa ja mahdollisesti uusia ajoneuvoja tai puolustuslaitteita. Kentistä tienattava raha tosin toimii vain eräänlaisena pistelaskurina eikä sillä valitettavasti pääse ostelemaan ajoneuvoihin uusia ominaisuuksia tai muuta kivaa.Muista pelimoodeista kilpa-ajot tarjoavat hyvin perinteistä viihdettä joko yhdelle tai kahdelle pelaajalle. 15 eri rataa ovat suhteellisen vaihtelevia, mutta mitään uutta kilpailuiden suhteen ei edes yritetä tarjota. Kamppailumoodin kanssa Rockstar on sen sijaan käyttänyt hieman enemmän mielikuvitusta. Tarjolla on kolme erilaista pelityyppiä, joissa vastakkain asettuu kaksi joukkuetta.Crooks and Smugglersissa joukkueet kilpailevat siitä, kumpi ehtii ensin kuljettaa tietyn määrän paketteja maalialueelle. Loot Grabissa kamppaillaan samoista lasteista ja voittajaksi selviää se joukkue, joka saa kahmittua niitä enemmän itselleen. Kolmantena vaihtoehtona tarjolla oleva Bomb Tag on erittäin hauska Loot Grabin variaatio, jossa yksi kuljetettavista lasteista on korvattu pommilla. Räjähtäessään pommi tyhjentää joukkueen koko pistesaaliin, joten ennen sitä se on syytä toimittaa vastapuolen haltuun. Yksinpelinä kamppailumoodi ja kilpa-ajot käyvät tylsiksi varsin nopeasti, mutta kaverin kanssa niistä riittää hupia monen viikon ajaksi.Kentät ovat Hostile Territoryssa suurin piirtein yhtä laajoja kuin pelin ensimmäisessäkin osassa, mutta ne on kuorrutettu selvästi runsaammilla yksityiskohdilla. Maastoon on ilmestynyt pensaita, kiviä, taloja ja satunnaisia ihmisiäkin. Tämä on tehnyt pelin kentistä selvästi realistisemman oloisia ja parantanut sen tunnelmaa huomattavasti. Yksinäistä maasto-ajoneuvon ohjaimissa ei myöskään pääse tulemaan, sillä salakuljettajien kiusana ovat säännöllisesti niin poliisi ja armeija kuin kilpailevat ”yksityisyrittäjätkin”. Nämä veijarit yhdistettynä kivivyöryihin, siviiliajoneuvoihin ja maamiinoihin pitävät huolen siitä, että etenkin pelin myöhemmissä tasoissa pelaajan urakka on kaikkea muuta kuin helppo.Vaikeustaso muodostuu onneksi lähes kokonaan näistä pelin sisäisistä elementeistä eikä pelaaja joudu tappelemaan esimerkiksi pelattavuusongelmien kanssa. Ajoneuvot tottelevat DualShockia kiltisti ja ajotuntuma on hyvä. Epätasaisesta maastosta johtuen meno on usein melkoisen holtittoman oloista, mutta jotenkin laitteet pysyvät kuitenkin aina hallinnassa. Poukkoilemisen, valtavien hyppyjen ja autojen ohjattavuuden välinen suhde on siis saatu erittäin hyvin tasapainoon.Todella raivostuttava suunnitteluratkaisu uhriksi on sen sijaan joutunut kuvaruudun yläraidassa oleva opastenuoli, joka kertoo mihin suuntaan pelaajan pitäisi seuraavaksi kaahailla. Ainakin allekirjoittaneen logiikka ja selkäydin ovat sitä mieltä, että eteenpäin mentäessä nuolen pitäisi osoittaa kuvaruudun ylälaitaa kohden. Pelisuunnittelijat ovat kuitenkin sijoittaneet nuolen ikään kuin auton kattoon, jolloin se osoittaa suoraan alaspäin silloin kun pelaaja on menossa oikeaan suuntaan. Tähän tottuminen vie erittäin kauan ja vielä senkin jälkeen ajokkiaan tulee nuolen takia käännettyä usein väärään suuntaan.Muuten Smuggler’s Run 2:n suunnittelussa on tehty muutamia hieman mielikuvituksettomia ratkaisuita. Näistä silmäänpistävin on kenttien vahva ennakkoskriptaus. Useamman kerran samaa tehtävää pelattuaan on helppo huomata, että kivivyöryt osuvat aina kohdalle samalla tavalla ja oman ajokin kylkeen iskeytyvät poliisit ilmestyvät kerta toisensa jälkeen peliin täsmälleen samassa kohdassa. Vaikka nämä skriptaukset tekevätkin monista kentistä hieman dramaattisempia, pidemmän päälle ne kuitenkin käyvät hieman ärsyttäviksi. Ennakkoon ohjelmoidun pätkän päätyttyä virkavallan autot jatkavat sentään pelaajan jahtaamista varsin suoraviivaisen, mutta tehokkaan tekoälyn mukaisesti. Tästä on usein seurauksena varsin tyydyttäviä kolareita, kun hyvin ajoitetulla ohjausliikkeellä onnistuu saamaan kaksi poliisiautoa törmäämään toisiinsa komean räjähdyksen saattelemina.Kokonaisuutena Smuggler’s Run 2: Hostile Territory on erinomainen jatko-osa. Sen tehtäviin on saatu enemmän puhtia, eri ajoneuvoihin lisää persoonallisuutta ja pelikokemuksesta on tullut yksinkertaisesti hauskempi. Pelattavaakin paketista löytyy melkoisesti, sillä kamppailumoodista riittää moninpelinä hupia pitkäksi aikaa ja kampanjassa kahden jälkimmäisen tapahtuma-alueen tehtävät ovat erittäin haastavia. Pienistä suunnittelulapsuksista huolimatta Angel Studios on onnistunut kokoamaan hauskan kaahailupelin, joka ansaitsee hyvin paikkansa vauhdikkaista autopeleistä pitävien pelihyllystä.

                  Evil Twin

                  Olipa kerran kaunis ja rauhaisa planeetta nimeltä Undabed. Eräänä aamuna Undabedin rauhaisa elämä sai karun lopun, kun valtava hyökyaalto peitti kaiken alleen. Maat jäivät veden alle ja vain muutama maa-alue jäi vedenpinnan yläpuolelle. Hyökyaallon jälkeen Undabediin ilmestyi korkea torni, joka vain kasvoi ja kasvoi. Lopulta torni oli niin korkea, että kukaan ei nähnyt sen huippua. Undabedin asukkaat uskoivat, että tornin mukana ei tulisi muuta kuin pelkoa ja epätoivoa ja oikeassa he olivatkin. Tornin luoja, Master, otti Undabedin valtaansa ja kontrolloi hyökyaallosta selvinneitä asukkaita hirmuisine joukkoineen pitäen asukkaita jatkuvan pelon vallassa. Kun kaikki näytti olevan menetetty, ilmestyi paikalle Lenny-niminen teddykarhu, joka sai tietää tornin avaimen sijainnin, mutta Master sai hänet kiinni ja otti vangikseen. Lenny oli kuitenkin ystävystynyt Wilburg-nimisen otuksen kanssa, joka toi pienen orpopojan, Cyprienin, tähän runneltuun maailmaan. Tässä vaiheessa pelaaja astuu mukaan kuvioihin. Pelaaja ottaa kontolleen Cyprien-nimisen pojan ohjailemisen ja lähtee pelastamaan Lennyä.Cyprien on noin kymmenvuotias poika, joka menetti vanhempansa omana syntymäpäivänään. Sittemmin hän muutti asumaan orpokotiin ja tutustui talon muihin asukkaisiin. Hänen syntymäpäivänään Cyprienin ystävät ovat järjestäneet hänelle pienet juhlat, mutta ymmärrettävistä syistä Cyprien ei ole juhlatuulella. Kaiken kruunaa vielä se, että Master kaappaa Cyprienin ystävät ja Cyprienkin joutuu tuntemattomaan maailmaan. Hänen harteilleen heitetään suuri vastuu, sillä matkan aikana pelaajalle selviää, että Lennyn pelastamisen lisäksi pitäisi pelastaa paljon muutakin, eikä Undabedin vapauttaminen pahan vallasta olisi pahitteeksi. Mutta vaaroista viis, päättäväisenä nuorena miehenä Cyprien nappaa taskustaan ritsan ja käy taistoon pahaa vastaan. Seikkailunsa aikana Cyprien huomaa omaavansa hyvin mielenkiintoisen alter-egon Super Cypin, jolla on muutama ominaisuus, joilla pelaaja selviää vähän vaikeimmistakin tilanteista. Pelin tarina on psykoottinen, mutta hyvinkin mielenkiintoinen tapaus. Alun yksinkertaisista lähtökohdista lähtee liikkeelle hyvin kirjoitettu juoni, joka pelin edetessä rönsyilee vähän joka suuntaan. Juonta vauhdittavat hyvin laaditut dialogit, joita b-luokan ääninäyttelijät yrittävät parhaansa mukaan tulkita. Psykoottisen tarinan lisäksi muukin peli on hyvin outo. Undabedin kaoottinen tilanne, synkän näköiset maastot sekä tunnelmaan sopiva äänimaailma saavat pelaajan koukkuun melko nopeasti.Pelin kenttien suunnittelijat ovat omanneet paljon mielikuvitusta. Tasot vaihtelevat paljon ja ovat pelin ilmeeseen sopivia. Kenttien luontiin on käytetty todella tummia värisävyjä ja kaikkialta huokuu pelin synkkä tunnelma. Vihollisetkin tuovat mukavaa vaihtelua normaalien örmyjen sekaan. Pelistä löytyy vihollisia laidasta laitaan, aina heinäsirkoista kahtia jakautuneisiin ukkeleihin. Evil Twin on pohjimmiltaan 3d-tasohyppely, mutta pelin tekijät ovat vääntäneet ja kääntäneet pelistä todella moniulotteisen. Tasohyppelyn lisäksi pelistä löytyy elementtejä toimintapeleistä ja räiskinnöistä, lisäksi pelistä löytyy paljon ongelmanratkaisuja. Eteen tulevat ongelmat ovat pääosin melko yksinkertaisia, mutta muutamaan otteeseen aivosolut on pistettävä töihin oikein tosissaan. Jotta Cyprienin kontrollointi onnistuisi helposti, on pad-ohjain miltei pakollinen peliväline. Näppiksellä Cyprienin kontrollointi on hyvin hankalaa ja muilla ohjaimilla en uskaltanut peliä edes kokeilla. Vaikeaksi Cyprienin ohjaamisen tekee myös huonosti toteutettu kamera, joka pyörii Cyprienin ympärillä melko vapaasti. Kuvakulmaa joutuu säätämään jatkuvasti, jotta näkisi mihin ollaan menossa. Aina välillä tulee tilanteita, joissa huono kamerakulma onnistuu pilaamaan esimerkiksi tarkkaa ajoitusta vaativan hypyn. Onneksi näitä kuvakulmasta johtuvia radikaalimokia tapahtuu melko harvoin. Kuvakulmat olisivat kuitenkin voineet olla rutkasti parempia ja jatkuva kuvakulman kanssa kikkailu käy nopeasti ärsyttämään.Aluksi myös pelin tallennusjärjestelmä tuntuu mahdottomalta. Tallennukset hoidetaan tietyissä tallennuspisteissä, joissa Wilburg ottaa Cyprienistä kuvan ja samalla pelaaja voi tallentaa pelin. Tallentamiseen tarvitaan myös kameroita, joita on sijoiteltu ympäri kenttiä. Kameroita löytyy sen verran runsaasti, että vähän ahkerammallekin tallentajalle pitäisi löytyä tarpeeksi tallennusmahdollisuuksia. Alkujärkytyksen jälkeen tallennusjärjestelmä osoittautuu ihan toimivaksi ja pidemmän päälle homma pelaa niin kuin pitääkin.Evil Twinin maailma kaikessa kaoottisuudessaan hyvinkin kiehtova. Pelin tekijät ovat tehneet maailmasta synkän ja jossain määrin jopa psykoottisenkin. Synkkää vaikutelmaa tukevat pelin hahmot, taustat sekä äänimaailma. Olen melko varma, että InUtero:n pojat ovat kahlanneet läpi monen monta Liisa Ihmemaassa -kirjaa ja videota, sillä peliä pelatessa tulee nopeasti mieleen Liisan seikkailut ihmemaassa. Kokonaisuutena Evil Twin on hyvä peli, joka erottuu harmaasta massasta hyvän tarinansa sekä kaoottisen maailmansa avulla. Kankeaa käyttöliittymää lukuun ottamatta, pelin puutteita saa etsiä suurennuslasin kera eikä niitä silloinkaan pahemmin löydy. Pelattavaa Evil Twin tarjoaa viikkojen ajaksi eikä uudelleenpeluukaan ole mikään huono idea. Mikäli haluat kokea erilaisen pelikokemuksen, kannattaa lähteä kohti lähintä pelikauppaa, sillä Evil Twin on nimenomaan erilainen peli.

                    Rune: Viking Warlord

                    On suorastaan outoa, että pelintekijät hakevat niin vähän innoitusta vanhoista mytologioista. Ainakin aiheesta kiinnostunut peliarvostelija erehtyy helposti kuvittelemaan, että sankaritekoja, jumalia ja myyttisiä hirviöitä vilisevistä tarinoista löytyisi ainesta useampaankin pelisarjaan. Mielenkiinto heräsikin monella taholla, kun Humanhead Studios ilmoitti kehittävänsä vanhoihin viikinkimyytteihin perustuvaa Rune – Viking Warlordia. Lupaustensa mukaisesti pelitiimi on Runea suunnitellessaan perehtynyt vanhoihin tarinoihin huolellisesti, mutta itse pelin tekeminen on tainnut jäädä vähemmälle huomiolle. Hyvästä ideastaan huolimatta Rune on nimittäin pirullisen huono peli.Rune kertoo tarinaa viikinkisoturi Ragnarista, jonka heimon tuhoaa petturiksi ryhtynyt viikinki. Laivan upotessa myös Ragnar saa surmansa, mutta viikinkien yksisilmäinen ylijumala Odin antaa nuorelle soturille mahdollisuuden. Hän palauttaa Ragnarin henkiin ja antaa tälle ohjeet lähteä kostamaan surmaajalleen. Samalla sankarin pitäisi estää veijarijumala Lokia vankina pitävien riimujen tuhoaminen. Vanhat ennustukset nimittäin kertovat, että Lokin vapautuminen aloittaa maailmanlopun, jota viikingit kutsuvat nimellä Ragnarök.Tarina nousee Runessa kuitenkin esiin suhteellisen harvoin ja se tuntuukin olevan lähinnä sivuosassa. Pelin juonta kuljetetaan eteenpäin silloin tällöin esitettävillä välianimaatioilla, jotka on maustettu erittäin mahtipontisella ja lähes yhtä huonolla ääninäyttelemisellä. Kokonaisuuden kannalta taustatarina tuntuu kuitenkin täysin yhdentekevältä eikä sillä näytä olevan juurikaan vaikutusta itse peliin. Tämä irrallisuus on turhauttavaa, sillä Humanhead on maustanut tarinaa ja tapahtumapaikkoja monilla viikinkimyytteihin liittyvillä yksityiskohdilla. Paketissa olisikin ollut ainesta erittäin mielenkiintoiseen ja eeppiseen tarinaan, mutta jossakin pelisuunnittelun vaiheessa erinomainen idea on työnnetty päättäväisesti syrjään ja korvattu paljon yksinkertaisemmalla lähestymistavalla.Pelillisesti Rune on palannut 80-luvun toimintapelien päiviin saakka. Tarjolla on hyvin kliseinen toimintaseikkailu, jossa taistelukohtausten välissä on harrastettava hieman tasoloikkaa ja ratkottava kevyitä pulmia. Näiden pelillisten elementtien toteutus kuitenkin ontuu. Osa-alueista ainoastaan tasoloikka toimii edes kohtuullisen hyvin, joten kiinnostus peliin lopahtaa aika nopeasti. Pulmat ovat jälleen kerran tyyppiä ”etsi vipu, josta tämä ovi aukeaa”, mutta vipuja ja availtavia ovia peliin onkin sitten laitettu suorastaan naurettavan paljon. Pahimmillaan yhdestä huoneesta löytyi nimittäin viisi vipua väännettäväksi.Taistelun pitäisi olla Runen tärkein elementti, mutta siitä on valitettavasti onnistuttu tekemään erittäin yksioikoista puuhaa. Aseiksi tarjolla on miekkoja, kirveitä ja nuijia, kutakin viisi erilaista. Ragnar pystyy lyömään jokaisella aseella muutaman erilaisen lyönnin, mutta kovin suurta eroa iskujen välillä ei varsinaisesti ole. Kun vihollisten tekoälykin on sitä luokkaa, että viikinkisoturin nähdessään ne ryntäävät lähes poikkeuksetta suoraan tämän kimppuun, taistelut on oikeastaan pakko hoitaa pelkästään hyökkäysnappia hakkaamalla. Hahmojen liikkeet ja hyökkäykset ovat niin nopeatempoisia, että mitään taktisia mahdollisuuksia taistelusysteemistä ei löydy. Mukaan heitetty riimutaikuuskin on supistettu käytännössä yhteen loitsuun.Erityisen näyttäviksi taisteluita ei myöskään voi kehua, joskin osa vihollisista hajoaa toisinaan kappaleiksi varsin tyydyttävällä tavalla. Niin sadistiselta kuin se ehkä kuulostaakin, päättömän luurangon heilumista miekan kanssa on jotenkin hupaisa seurata. Toisaalta se onkin yksi niitä harvoja ilon hetkiä, jotka tästä pelistä saa irti.Pelin yksinkertaisen taistelusysteemin huomioon ottaen on oikeastaan hiukan outoa, että Runeen on onnistuttu tekemään erittäin monipuolinen ja monimutkainen kontrollisysteemi. DualShockin napit ovat loppuneet pelisuunnittelijoilta kesken ja kontrollien avuksi on täytynyt ottaa myös analogisten tattien nappiominaisuudet. Tämä ei ole käytännöllisin mahdollinen ratkaisu, mutta se toimii kuitenkin yllättävän hyvin.Pelattavuus onkin ehdottomasti Runen suurin vahvuus. Ragnar tottelee ohjainta kuuliaisesti ja osaa kiitettävän määrän erilaisia liikkeitä. Taistelemisen lisäksi viikinkisoturilta luonnistuvat niin uiminen, kyyristyminen, hyppiminen kuin kiipeileminenkin. Niiden vipujen vääntelemisestä tietysti puhumattakaan. Vaikka hyppiminen ei erityisen tarkkaa olekaan, yleisesti ottaen kontrollit toimivat sen verran hyvin, että niiden takia ei joudu surman suuhun. Myöskään monia 3d-pelejä riivaavia kamerapulmia Runessa ei juuri esiinny. Ragnarin katsetta voi ohjata oikealla analogitikulla ja muuten kamera pyörähtelee uskollisesti viikinkisoturin rintamasuunnan mukaan.Graafisesti Rune on erittäin karkean näköinen peli. Hahmot ovat kulmikkaita, animaatiot sieluttomia ja tekstuurit toistavat itseään pahasti. Kehitys on hieman yllättävä, sillä PC:llä Rune oli sentään graafisesti suhteellisen komean näköinen peli. Runea varten tehty tutkimustyö ei myöskään juuri näy itse pelissä, sillä viikinkimytologian sijaan useimmat kentät on suunniteltu pikemminkin Quaken hengessä. Ilmeisesti hehkuvat laavajärvet ovat nykyään pelintekijöiden mielessä synonyymi tyylikkäälle ja tuonpuoleista kuvastavalle grafiikalle.Kokonaisuutena Rune on niin huonosti koottu paketti, että on pakko ihmetellä, miten Humanhead on yleensä voinut tuoda pelin markkinoille niin suuren hypen säestyksellä. Taisteluihin pohjautuvan pelin taisteluissa ei ole minkäänlaista tunnelmaa, graafisesti peli on erittäin karkean näköinen ja hyvistä ideoista huolimatta juonenkehittely loppuu heti pelin alkumetreillä. Hyvänä puolena on tosin todettava, että kontrollit on toteutettu varsin mukavasti eikä pelin parissa tarvitse istua kovin kauaa. Lyhyet kentät eivät nimittäin tarjoa pelattavaa muutamaa iltaa pidemmäksi ajaksi eikä hengetön moninpelikään tilannetta pelasta. Parin illan mättöviihteeksi Rune Viking Warlord sopii vielä pitkin hampain, mutta muuten pelipaketti kannattaa jättää kaupan hyllylle pölyttymään.