Pelit

Pokemon Stadium 2 (N64)

Nintendo iski muutama vuosi sitten melkoiseen kultasuoneen Pokemon-peleillään. Viimeisten vuosien aikana myydyimpien pelien kärki on ollut varsin yksitoikkoista luettavaa eikä Nintendolla ole aikomustakaan antaa tilanteen muuttua mihinkään suuntaan. Pari kuukautta sitten kauppoihin saapui Goldin ja Silverin seuraksi Pokemon Crystal ja nyt hyllyiltä löytyy myös taskuhirviöiden välisiin kaksintaisteluihin keskittynyt Pokemon Stadium 2. Peli on pakattu täyteen erilaisia liigoja, kilpailuita ja Pokemon-tietoutta, mutta pelikokemuksena se hieman tyhjäksi ja kuivan puoleiseksi. Pokemonien vuoropohjainen taistelusysteemi ei nimittäin jaksa komeista 3d-grafiikoistaan huolimatta kiinnostaa kovin kauaa eikä pelillä loppujen lopuksi ole mitään muuta tarjottavaa.Pokemon Stadium 2 rakentuu siis täysin Game Boyn Pokemon-seikkailuista tutun taistelujärjestelmän pohjalle. Tavallisessa ottelussa vastakkain asettuu kaksi Pokemon-kouluttajaa, joista molemmilla on käytössään oma kuuden taskuhirviön kaartinsa. Näistä kumpikin kouluttaja valitsee kolme otusta ottamaan mittaa vastapuolen Pokemoneista. Avainasemassa valintoja tehtäessä ovat kunkin otuksen hyökkäykset, vahvuudet ja heikkoudet. Nämä vaikuttavat kamppailun kulkuun niin paljon, että usein ottelut voitetaan tai hävitään epäonnistuneiden valintojen vuoksi jo ennen kuin ne ovat varsinaisesti alkaneetkaan.Itse ottelun alkaessa kumpikin kouluttaja lähettää ensimmäisen Pokemoninsa taistelukentälle. Kun vastustajan ensimmäinen valinta on selvinnyt, on aika päättää, kuinka siitä päästään mahdollisimman tehokkaasti eroon. Jokaisella Pokemonilla on käytössään neljä erilaista hyökkäystä, joista kouluttajan on valittava tilanteeseen parhaiten sopiva vaihtoehto. Valintaan vaikuttavat etenkin molempien Pokemonien ja hyökkäysten tyypit. Erilaisia tyyppejä pelistä löytyy täydet 17 kappaletta, joten jollei Pokemon-trivia ole hanskassa, niiden opetteluun on syytä varata aikaa. Oikeastaan kaikki hyökkäykset ovat erittäin tehokkaita tietyntyyppisiä Pokemoneja vastaan ja lähes käyttökelvottomia jotakin toista tyyppiä vastaan. Esimerkiksi tuli-hyökkäykset ovat poikkeuksellisen tehokkaita ruoho-Pokemoneja vastaan, mutta eivät juurikaan vaikuta vesi-olentoihin.Yleensä ensimmäiset Pokemonit ottavat mittaa toisistaan, kunnes jompi kumpi tuupertuu ja sen tilalle astuu uusi yrittäjä. Erittäin epäedullisessa tilanteessa oman taistelijan vaihtaminen saattaa kuitenkin olla tarpeen jo ennen kuin se heittää pyyhkeen kehään. Tällöin on tosin parempi tietää, mitä on tekemässä, tai taistelijan vaihtamisesta voi olla yhtä paljon haittaa kuin hyötyäkin. Vastustaja nimittäin pääsee hyökkäämään kerran uuden Pokemonin kimppuun ennen kuin se pystyy reagoimaan tilanteeseen mitenkään. Joka tapauksessa ottelun voittajaksi selviää se, joka onnistuu ensimmäiseksi toimittamaan vastustajan kaikki kolme Pokemonia pois pelistä.Tällaiseen muotoon puristettuna taistelusysteemi on yllättävän taktinen. Se vaatii erilaisten Pokemonien ominaisuuksien ja vahvuuksien tarkkaa tuntemusta ja hyödyntämistä, joten pienten taskuhirviöiden tunteminen ennalta on lähes välttämätöntä. Peli tosin sisältää hyvin kattavat tietopankit ja opetusohjelmat, joiden avulla kärsivällisimmät voivat halutessaan päästä sisälle Pokemon-villitykseen. Game Boyn seikkailupelit olisivat tosin paljon mielenkiintoisempi portti viime vuosien suurimpaan pelivillitykseen, sillä Pokemon Stadium 2 alkaa pidemmän päälle maistua pahasti puulta.Taktisuudestaan huolimatta taistelusysteemi ei nimittäin ole erityisen monipuolinen. Oman osansa peli-ilosta syö myös se, että ohjaimen varressa huhkivalla pelaajalla on loppujen lopuksi suhteellisen vähän tekemistä. Jokaisen Pokemonille annetun käskyn jälkeen seuraa pitkä animaatiovaihe, jonka aikana pelaaja voi vain pyöritellä peukaloitaan ja seurata tilanteen kehittymistä. Vaikka tämä onkin sinänsä mielenkiintoista, itse huomasin varsin pian kalastelevani ohjainta lattialta aina kun oma vuoro jälleen koitti. Pelin animaatiot kestävät siis aivan liian kauan verrattuna siihen, kuinka paljon pelaaja pääsee osallistumaan ruudun tapahtumiin. Pokemon Stadium 2 maistuukin lähinnä lyhyinä kerta-annoksina, sillä pidempien pelisessioiden aikana sen seuraksi alkaa armotta kaipaamaan jotakin muutakin tekemistä.Erilaisia kilpailuita pakettiin on kehitetty kunnioitettavan kokoinen valikoima. Tarjolla on lyhyitä pikapelejä, kahden pelaajan koitoksia ja runsaasti erilaisia cup-muotoisia kilpailuita. Yksikään pelimuoto ei kuitenkaan eroa muista erityisen merkittävästi, joten ainoaksi vaihtelun lähteeksi jäävät erilaiset minipelit, joita pakettiin on ahdettu kokonaiset kaksitoista kappaletta. Monet näistä jäävät valitettavasti vain pari kokeilukertaa kestäväksi huviksi, mutta on mukaan sentään päässyt jokunen oikeasti hauska pelimoodikin. Muuten tylsähköksi jäävää pelikokemusta nekään eivät kuitenkaan onnistu pelastamaan.Graafisesti Pokemon Stadium 2 jää edeltäjänsä tapaan varsin keskinkertaiseksi esitykseksi. Kolmiulotteiset Pokemonit ovat ihan mukavaa katsottavaa, mutta muuta nähtävää pelistä ei sitten juuri löydykään. Taisteluareenoista ainoastaan muutamat Gym Leader Castlen tasot onnistuvat herättämään minkäänlaista mielenkiintoa. Pokemonien erikoishyökkäysten efektit on sentään toteutettu mukavan näyttävästi ja pikku otusten animaatiossa on jonkin verran potkua. Etenkin saamistaan iskuista toipuvat ja päätään puistelevat Pokemonit ovat juuri sopivan söpöä nähtävää. Karkeista tekstuureista taitaa tosin olla pakko valittaa, sen verran pahasti ne paikoitellen pistävät silmään.Kokonaisuutena Pokemon Stadium 2 on teknisesti hyvin koottu pelipaketti. Siitä löytyy monipuolinen valikoima erilaisia taisteluareenoita, kiitettävä määrä Pokemon-triviaa ja tietysti kaikki Game Boy -peleissä ilmestyneet taskuhirviöt. Vuoropohjaisten taisteluiden ympärillä pyörivä peli-idea on kuitenkin pidemmän päälle sen verran puuduttava, että kovin onnistuneena elämyksenä Pokemon Stadium 2:sta ei voi pitää. Innokkaimmat Pokemon-fanit voivat siirtää omat lemmikkinsä peliin TransferPakin avulla ja heille paketista onkin luultavasti eniten iloa. Muiden kannattaa etsiä päivittäinen Pokemon-annoksensa mieluummin tuoreimmasta Game Boy -pelistä.Tukee Transfer Pakia

    Empire Earth

    Age of Empires -pelien pääsuunnittelija Rick Goodman työryhmineen on saanut valmiiksi kauan odotetun ja melkoista hypeäkin keränneen Empire Earthin. Empire Earth on reaaliaikainen strategiapeli, jonka tapahtumat alkavat tulen keksimisestä (noin 500.000 EKR) ja jatkuvat useiden satojen vuosien päähän tulevaisuuteen. Ihan aluksi lienee parasta huomauttaa, että testikoneessa Empire Earth oli todella epävakaa ennen päivityksen asentamista, joten mikäli peli ei tahdo pysyä pystyssä, on syytä päivittää peli.Empire Earth on perusperiaatteeltaan normaali strategiapeli, jonka pääosa-alueet ovat sivilisaation kehitys ja sotiminen vihollisia vastaan. Empire Earth heittää soppaan omia mausteitaan lisäämällä peliin monia asioita, joita ei muista reaaliaikastrategioista löydy. Empire Earthin tapahtumien laajuus hakee vertaistaan pelimaailmasta. Käsitteleehän peli koko ihmiskunnan historian 500.000-vuoden ajalta ja vielä muutaman sata vuotta tulevaisuuttakin. Peli on jaettu kahteentoista aikakauteen (periaatteessa 14, sillä maailmansodat on jaoteltu erikseen), joita kahlataan läpi neljän yksinpelikampanjan ja moninpelin voimin. Lisäksi pelistä löytyy mahdollisuus tehdä omia skenaarioita, joissa pelaaja voi valita pelin ominaisuudet hyvinkin vapaasti. Halutessaan pelaaja voi kahlata vaikka pelin jokaisen ajanjakson läpi kehittäen ja kasvattaen sivilisaatiotaan. Vaikka pelin aikakaudet eroavat toisistaan melkoisesti, ei pelimekaniikka muutu juuri tippaakaan. Ihmiset kasvattavat ruokaa, hakkaavat puuta ja keräävät malmeja riippumatta onko kyseessä esihistoria vai nanoaika. Ainakin allekirjoittanutta tämä häiritsi joissain määrin, sillä olisin odottanut, että nanoajalla ollaan jo sen verran kehittyneitä, että tarpeiden keruu onnistuu huomattavasti helpommin ja tehokkaammin kuin 500.000-vuotta aiemmin. Muutenkin aikakausien väliset erot ovat lähinnä kosmeettisia, suurimmat muutokset tuntuvat löytyvän rakennusten ja yksiköiden ulkoasun muuttumisessa. Tietysti aseistus kehittyy keihäistä kivääreihin ja muitakin eroja on, mutta hieman suurempia eroja jäi kaipaamaan. Pelimekaniikka noin yleisesti on muutenkin tuttua huttua muistakin reaaliaikastrategioista. Ensin rakennetaan kaupunkia, hankitaan tarvittavia resursseja ja tehdään sotajoukot, joilla lähdetään tuhoamaan viholliskansojen kaupungit. Yksiköiden tekeminen hoidetaan tuttuun tapaan muutamassa paikassa, joista yksiköitä työstetään kuin liukuhihnalta. Minkäänlaista yksiköiden välistä lisääntymistä ei tässäkään pelissä ole. Sotilasyksiköiden tasapaino on melko hyvä, sillä oikein rakennetulla puolustuksella voi torjua suurenkin vihollisjoukon hyökkäyksen ja rushiminen ei toimi niin hyvin kuin strategiapeleissä yleensä. Tästä pitää huolen eräänlainen yksiköiden tasapaino, joka tarkoittaa, että jokainen yksikkö on tehokas tiettyä toista yksikköä vastaan, mutta miltei avuton kolmatta vastaan. Taitava strategi voikin voittaa huomattavasti omaa joukkoa suuremman vihollisjoukon lähettämällä oikeat yksiköt vihollisyksiköiden kimppuun. Aluksi taktiikka toimii usein hyvin, mutta hetken taistelun jälkeen taistelukenttä on niin täyttä sekamelskaa, että on parasta antaa hahmojen tappaa kaikkea mikä liikkuu. Erilaisia yksiköitä ei pelissä olla säästelty. Yhteensä pelistä löytyy yli 200 erilaista yksikköä, joihin lukeutuvat esihistorian luolamiehet, keskiajan ritarit, nykyajan hävittäjät sekä tulevaisuuden taistelurobotit. Pelaaja voi myös päivittää miltei jokaista yksikköä lähinnä taisteluominaisuuksien osalta. Yksiköiden päivittämiseen kuluu tietty määrä resursseja tai sivilisaatiopisteitä, joita pelaaja saa sivilisaationsa kehityksen mukana. Normaalien yksiköiden lisäksi mukana on liuta ”sankareita”, kuten William Valloittaja, Elizabeth I sekä Patton. Sankareilla ei välttämättä ole mahtavia taistelutaitoja, mutta he ovat todella voimakkaita, koska heidän läsnäolonsa nostaa joukkojen moraalia ja he taistelevat entistäkin väkevämmin. Sankarin johtamalla armeijalla on etu jos heidän kimppuun hyökkää samanlainen armeija ilman sankaria.Itse kaupungin rakentaminenkin on yksinkertaista. Aluksi pelaajalla on vain kaupungintalo tai vastaava ja muutama työntekijä, jotka sitten rakentavat uusia taloja ja keräävät talojen rakennukseen tarvittavia resursseja. Kyseinen konsepti ei siis eroa strategiapelien valtavirrasta. Kaupunkeihin voi kuitenkin rakentaa maailman seitsemän ihmettä, jotka tuovat sivilisaatiolle erilaisia etuja. Ihmeitä ei kuitenkaan rakenneta aivan mielivaltaisesti, vaan jokaisen ihmeen rakentaminen maksaa paljon ja niitä voi tehdä vain tietyillä ajanjaksoilla. Empire Earthissä on neljä kampanjaa, joista jokainen käsittelee eri kansakuntaa ja ajanjaksoa. Kamppanjat ovat todella intensiivisiä ja mielenkiintoisia. Sivilisaation luotsaaminen on mukavaa puuhaa ja muutamaan otteeseen peliin tuli uppouduttua niin paljon, että pelistä havahtui vasta aamupostin kilahtaessa postiluukuun. Kun kampanjat on kaluttu läpi, löytyy pelistä vielä satunnaiskenttägeneraattori sekä moninpeli, jossa maksimissaan 16-pelaajaa voi ottaa mittaa toisistaan. Mikäli nämäkään eivät vielä riitä, voi pelaaja tehdä omia karttoja, skenaarioita, kampanjoita sekä jopa videopätkiä, jotka voi sisällyttää peliin. Editoreiden ansiosta voidaankin olettaa, että Empire Earth tulee saamaan pitkän elinkaaren Empire Earth -fanien julkaistessa omia kenttiään netissä.Tietokoneen tekoäly on yksinpelikampanjassa tärkeässä asemassa ja Empire Earthissä tekoäly onkin korkealuokkaista, mutta. Tekoäly sortuu paikoitellen aivan käsittämättömiin virheisiin ja joskus tietokoneen ohjastamat sotilaat saa houkuteltua oman kaupungin muurien ulkopuolelle, jolloin muutama ampuma-asella varustettu yksikkö tuhoaa kevyesti vihollisjoukot. Graafisesti peli on varmastikin upein strategiapeli kautta aikojen. Ei ainoastaan sen vuoksi, että grafiikka on uskomattoman kaunista ja eläväistä, vaan myös siksi, että kameralla kenttää voi pyöritellä ja zoomailla miltei rajoituksetta. Kaukaa katsottaessa pelaaja näkee helposti koko taistelukentän, mutta zoomin avulla pelaaja voi katsella tapahtumia ruohonjuuritasolta, jolloin pelaaja voi tarkistella pelimaailmaa viimeistä yksityiskohtaa myöten. Zoomatessa grafiikka ei edes muutu kovin rakeiseksi, vaan pysyy suhteellisen hyvän näköisenä kautta linjan. Pelin äänimaailma muuttuu aikakausien mukaan. Nuijien mätkähdykset, tykkien pamaukset sekä talojen sortumiset kuulostavat juuri siltä, miltä tällainen tavallinen tallaaja voi olettaakin niiden kuulostavan. Puheetkin ovat ihan hyvissä kantimissa. Yksiköiden kommentit ovat suurilta osin samoja aikakaudesta riippumatta, mutta tietysti jokaisella aikakaudella on myös kommentteja, joita ei esiinny muilla aikakausilla. Myös taisteluista kaikuvat miekkojen kalinat sekä yksiköiden huudot kuulostavat ihan kivalta.Summa Summarum. Empire Earth on todella mielenkiintoinen strategiapeli, jonka laaja tapahtuma-aika saa pelin tuntumaan monelta eri peliltä. Hieman suurempaa eroa aikakausien välillä olisi voinut olla, varsinkin resurssien kerääminen on samanlaista touhua aikakaudesta toiseen. Kuten edellä olevasta voi päätellä, ei Empire Earthistä löydy kovin pahoja ongelmia, mutta pelattavaa riittää pitkäksi aikaa ja mikä tärkeintä, Empire Earthin pelaaminen on mukavaa. Mikäli minun pitäisi valita joululahjalistalleni yksi peli, olisi se hyvin todennäköisesti Empire Earth.

      Haluatko Miljonääriksi?

      Tomb Raiderin lypsäminen viimeiseen tippaan alkaa vaikuttaa melkeinpä pelibrändin säntilliseltä kohtelulta kun ajattelee millaisella kyydillä Eidos on kammennut ulos Haluatko Miljonääriksi- tietokilvan kotiversioita. Väärennettyjä euroja suositummat pleikkarijulkaisut juoksevat vajaan vuoden kuluttua ensipainoksesta jo neljännessä järjestysnumerossa, ja PC-kansalle valinnanvaraa löytyy toisen mokoman verran. Uusimpana aluevaltauksena leikkirahasta kisataan PS2-visailussa ja kesymmässä vekaraversiossa.Ja nyt myös Suomi-painoksessa, jossa mukana on Lasse Lehtisen juontoääni ja tuhat kysymystä tutulla kielellä (huom! pelikuvat ovat englanninkielisestä versiosta). Show’n perusrakenne lienee kaikille tuttu. Viidentoista kysymyksen palkintopyramidissa on kaksi väliaskelmaa päävoiton ja säälivän kädenpuristuksen välillä. Aluksi kilpa tuudittaa valheelliseen itsevarmuuteen helpoilla kysymyksillä ja siirtyy salakavalasti vaikeampiin, jolloin telkkarista tutut oljenkorret käyvät ajankohtaisiksi. Hädässä turvaa etsitään katsomon tietoniekoista, kaksi väärää vastausta karsivasta fifty-fiftystä tai kilauttamalla kaverille. Hilpeät puhelinkeskustelut on näytelty vaihtelevalla menestyksellä. Lehtisen itsensä kiusaantuneet tuhahdukset ja jähmeä ulosanti kielivät että lupsakka visailuisäntä selaa papereista käännettyjä vuorosanoja ilman improvisointivaraa. Ruudulta välittyy vaivautunut ja pakottu ilmapiiri.Kun varpaiden kastelusta pulahdetaan altaan syvään päähän, toisin sanoen viisi- ja lopulta kuusinumeroisiin summiin sekä maagiseen miljoonaan, dramaattiset kamerapyyhkäisyt, Lehtisen jankkaaminen ja vastausten varmistelu koettelevat kasvavissa määrin kipukynnystä. Sana piinapenkki saa itsensä mukaisen merkityksen. Yleistä vaikeustasoa on hankala arvioida, mutta jättipottien kahmiminen tuskin muodostuu ongelmaksi sen jälkeen kun tutut kysymykset palaavat kiertoon. Mitä useampia pelitunteja miljonäärin parissa kertyy, sitä suuremmissa määrin visailu alkaa käydä muistipelistä.Ohjelmaformaatti on apinoitu peliksi taustalla mouruavaa jännitysmusiikkia myöten niin tyylipuhtaasti kuin suinkin mahdollista, mutta on hankala keksiä järkiperäistä syitä poistua neljän seinän sisältä peliostoksille, kun verkossakin saa pelata lähes vastaavia, maksuttomia nettiversioita. Kysymysten runsaus ja suomenkielisyys ovat selvää plussaa Miljonäärin puolelle, samoin pelin moninpelimuodot. Niistä kiinnostavin on aitoa kilpailuhenkeä lietsova vuoropohjainen pudotuspeli, jossa kisataan suurimmasta voitosta. Myöskin täyden ohjelma-illan jäljittely viisain ja vikkelin -karsintoineen onnistuu enintään neljän pelaajan kesken, kunhan talosta löytyy Multitap-liitin.Jos tai kun miljoonan leikkirahat lopulta sattuu voittamaan, tuloksia ei voi tallentaa muistikortille hehkutusmielessä, mikä on varsinainen kardinaaliloukkaus euronkuvien sokaiseman arvostelijan pätemisentarpeelle. Vihoviimeisenä möhläyksenä Miljonääri on jo ilmestyessään vanhentunut. Bittivoittojen maksuyksikkönä toimii edesmennyt markka, mutta jos leikkirahan menekki tässä televisiovisailujen pyhässä maassa yhtä vauhdikasta kuin muualla, pääsemme vastaisuudessa kisaamaan varmasti myös yhteisvaluutasta. Toisintona TV-visailusta Miljonääri on tyylipuhdas esitys, mutta ei senttiäkään enempää.

        Oracle of Seasons / Ages

        Joku kyyninen tai sarkastinen henkilö voisi pitää Nintendon pelisuunnittelijoita vähintäänkin sovinistisena ihmisryhmänä. Zelda-pelien sankarilla Linkillä riittää jälleen kerran töitä peräti kahden pelin verran ja molemmissa pitäisi jälleen kerran pelastaa pulaan joutunut naishenkilö. Samaa kaavaa ovat tainneet noudattaa myös useimmat Mario-pelit, oli se sitten sattumaa tai ei.Juuri kauppoihin saapuneet Zelda: Oracle of Seasons ja Zelda: Oracle of Ages ovat todennäköisesti viimeiset Game Boy Colorin todella merkittävät pelit. Parivaljakko tarjoaakin GBC:lle kaksi erittäin viihdyttävää ja pitkää seikkailua, joiden jälkeen vanhan käsikonsolin voi jättää eläkkeelle mukavissa tunnelmissa. Vaikka kyseessä on kaksi täysin erillistä peliä, ne liittyvät niin läheisesti toisiinsa, että käsittelemme molemmat tämän saman arvostelun puitteissa.Molempien Oracle-pelien tarina pyörii ajassa liikkumisen ja sen vaikutusten ympärillä. Oracle of Seasonsissa Pimeyden Kenraali Onox on kaapannut Vuodenaikojen Oraakkelin. Tämän seurauksena maailman vuodenajat ovat menneet sekaisin ja sen asukkaat joutuneet keskelle kaaosta. Siispä Linkin on lähdettävä etsimään Oraakkelia ja palautettava maailma jälleen tasapainoon. Varsin pian hänen tärkeimmäksi apuvälineekseen nousee sauva, jonka avulla Link voi muuttaa lähialueilla vallitsevaa vuodenaikaa ja muokata siten maailmaa ympärillään. Vallitsevasta vuodenajasta riippuen Link pääsee kulkemaan erilaisille alueille. Esimerkiksi talvisin pienet vesistöt jäätyvät ja korkeat luminietokset peittävät monia alueita. Toisaalta kesäisin rehevät köynnökset mahdollistavat korkeille kallioille kiipeämisen, mutta monet metsät ovat tuuhean lehtikasvustonsa vuoksi täysin läpitunkemattomia.Oracle of Agesissa puolestaan liikutaan erilaisten aikakausien välillä. Tarina alkaa, kun Varjojen Velhotar Veran vangitsee Ajan Oraakkelin ja käyttää tämän voimia rakentaakseen menneisyyteen valtaisan tornin estämään auringonvalon pääsyn maahan. Pysäyttääkseen Veranin suunnitelmat Link joutuu vaeltamaan läpi repaleisen ajan apunaan maaginen harppu, jonka voimia hyödyntämällä hän voi siirtyä ajasta toiseen. Eri aikakausien vaihtuessa maailma voi muuttua hyvinkin radikaalisti. Periaatteessa molempien pelien perusidea on siis hyvin samankaltainen: niiden tarina pyörii jatkuvasti muuttuvan maailman ympärillä.Pohjimmiltaan Oracle of Seasons ja Oracle of Ages ovat erittäin tutun näköisiä pelejä, sillä niiden perusmekaniikka on tuttua tavaraa suoraan Link’s Awakeningista. Pelin alussa tutkittavana on yksi kaupunki ja suhteellisen pieni maa-alue sen ympärillä. Niinpä parin tarvekalun (kuten aseen ja avaimen) hankkimisen jälkeen onkin aika suunnistaa kohden ensimmäistä luolastoa. Sen selvitettyään pelaaja saa käyttöönsä jonkin esineen, jonka avulla hän voi siirtyä tutkimaan uusia maa-alueita ja etsimään seuraavaa luolastoa. Siinä sivussa tuhotaan hirviöitä, suoritetaan erilaisia pikkutehtäviä ja nautitaan silloin tällöin vastaantulevista alipeleistä.Samantyyppisissä tutuissa tunnelmissa liikutaan myös luolastoissa. Ne koostuvat enimmäkseen yhden ruudun kokoisista huoneista, joista jokaisessa on yleensä muutama otus tapettavaksi tai pieni pulma ratkottavaksi. Jokaisesta luolasta on löydettävä kartta, kompassi ja kyseisen luolaston erikoisaarre, joiden avulla on selvitettävä tiensä luolaston loppuvastustajan luokse. Eteneminen huoneesta toiseen on varsin suoraviivaista, mutta ei aina täysin yksioikoista. Päästäkseen eteenpäin on ajoittain palattava takaisin alkupään huoneisiin ja kohdattava ongelmia, joita ei ennen tietyn esineen löytymistä voinut ratkaista.Tutusta perusvireestä huolimatta Oracle-pelit tarjoavat erittäin tuoreen pelikokemuksen eivätkä ne tunnu vain vanhojen ideoiden toistamiselta. Molempien pelien kantava idea jatkuvasti muuttuvasta maailmasta toimii nimittäin erittäin hyvin ja peleihin on muutenkin jaksettu kehittää paljon uutta. Vanhojen perustusten päälle rakennettuihin peleihin on helppo päästä mukaan, mutta liian kliseisiltä ne eivät tunnu.Luolastot ovat aiempaa laajempia ja varsinkin pulmista on tullut selvästi visaisempia. Mukaan on saatu myös uusia maagisia esineitä, jotka antavat Linkille erilaisia erikoiskykyjä. Link’s Awakeningiin verrattuna kaikki maagiset esineet tuntuvat pelin kannalta oleellisemmilta ja niiden käyttö esitellään pelaajalle aiempaa tehokkaammin. Esimerkiksi monien luolastojen erikoisesineitä käytetään myöhemmin saman luolaston loppuvastustajan kukistamiseen, mutta toisaalta esineille on runsaasti käyttöä myöhemminkin. Monet viholliset loppuvastustajia myöten ovat sen sijaan aiemmista Zelda-peleistä tuttuja.Tarinallisesti Oracle-pelit onnistuvat pitämään otteessaan yllättävän hyvin. Vaikka pelin juoni ei olekaan erityisen selkeä tai helposti seurattava, se on onnistuttu rytmittämään erinomaisesti. Luolastot, alipelit ja maastossa vaeltaminen seuraavat jouhevasti toisiaan. Säännöllisin väliajoin vastaan tulee jotakin täysin uutta ja nokkelimpien pulmien parissa joutuu vaivaamaan päätään pitkäänkin. Tämä ylläpitää mielenkiintoa pelejä kohtaan tehokkaasti ja takaa, että niiden parissa jaksaa istua useamman tunnin kerrallaan.Vaikka Oracle-pelien tarinat ovatkin täysin erillisiä, pelit on solmittu monella tavalla yhteen. Toisen läpäisemällä saa käyttöönsä koodin, jonka avulla toiseen peliin voi saada erilaisia bonuksia. Peleissä on myös suuri valikoima erilaisia maagisia sormuksia kerättäväksi ja niiden kaikkien löytäminen on erittäin haastava tehtävä. Kokoelmiaan voi täydentää pelaamisen lisäksi myös siirtämällä sormuksia linkkikaapelin avulla pelistä toiseen.Graafisesti uudet Zeldat ottavat Game Boy Colorista kaiken irti, mutta kieltämättä pelin ulkoasu on nykystandardeihin verrattuna aika karkea. Viime kuukausien aikana Game Boy Advance-peleihin tottunut silmä suhtautuu GBC:n grafiikkaan väistämättä varsin kriittisesti. Porvarillisen ulkokultaisuuden unohtaen Zeldojen ulkoasua voi kuitenkin oikeastaan vain kehua. Pelien maailma on erittäin monipuolinen ja yksityiskohtainen. Yksinkertaiset sprite-hahmot on animoitu elävästi ja ainakin allekirjoittaneen mieleen nousevat klassisten Amiga- ja PC-pelien spritegrafiikan tyylikkäimmät saavutukset.Oracle-peleissä on jotakin, joka tuntuu monista nykypeleistä puuttuvan. Ne perustuvat erittäin hyvin toteutettuun ideaan, jonka ympärille on rakennettu monipuolinen peli. Kaikki yksityiskohdat on toteutettu hyvällä mielikuvituksella eikä ideoita ole juuri sorruttu kierrättämään. Parivaljakon keskinäisen paremmuuden ratkaiseminen on sen sijaan hieman vaikeaa. Itse pidän enemmän Oracle of Seasonsin ideasta ja tunnelmasta, mutta toisaalta se on veljeään suoraviivaisempi ja yksinkertaisempi peli. Molemmat ovat kokemisen arvoisia pelejä, mutta vain innokkaimpien Zelda-fanien kannattaa uhrata rahansa molempiin.

          NBA Street

          Electronic Artsia on viimeisten vuosien aikana totuttu pitämään itseään toistavien urheilupelien tuottajana, joka tuo vuosittain markkinoille hieman viilatut versiot samoista vanhoista peleistä. Kauppa on kuitenkin käynyt, joten EA:n pojilla ei ole ollut ihmeemmin tarvetta lähteä kaavaansa muuttamaan.Playstation 2:lle EA:n Big -alajaosto näyttää kuitenkin kehittäneen täysin uuden ja erittäin toimivan pelikaavan. Pelin pohjaksi otetaan suhteellisen vauhdikas ja hieman vaarallinen urheilulaji, josta voidaan tehdä riittävän näyttävä peli. Kääritään laji realistiseen, mutta vahvoilla arcade-höysteillä maustettuun pakettiin, joka kuorrutetaan komeilla erikoisliikkeillä ja kauniilla grafiikalla. Pidetään pelaajat kiinnostuneina lisäämällä peliin valtava kasa erilaisia bonusominaisuuksia, joita saa käyttöönsä jokaisen onnistuneen suorituksen jälkeen. Ja voilá!, uusi hittipeli on valmis. Erinomaisen SSX:n jälkiä seuraa myös EA Big:in tuorein peli NBA Street.Tällä kertaa kyse on siis katu-koripallosta. Kentälle astelee kaksi kolmimiehistä joukkuetta ja suurin osa tavallisen koripallon säännöistä on unohdettu. Kontakti vastapelaajaan on sekä sallittua että suositeltavaa eikä vapaaheitoista ole tietoakaan. Tavallinen kori tehdään mieluiten donkkaamalla ja siitä rapsahtaa tilille yksi piste. Kauempaa kaaren takaa tehdyt korit ovat kahden pisteen arvoisia. Ottelut pelataan kahteenkymmeneenyhteen pisteeseen saakka ja voiton on irrottava vähintään kahden pisteen marginaalilla. Tärkeintä ei kuitenkaan ole itse korien tekeminen, vaan se tyyli, jolla voittoon oikeuttavat pisteet kerätään.Tyylipisteitä kertyy enimmäkseen harhautuksista, blokkauksista, komeista donkkauksista ja etenkin näiden erilaisista yhdistelmistä. Esimerkiksi vastustajan heiton blokkaaminen ja salamannopean vastahyökkäyksen tekeminen pallonriiston jälkeen antaa huomattavasti enemmän pisteitä kuin yksinkertainen blokkaus tai donkkaus. Kertyvät tyylipisteet kasvattavat vähitellen Gamebreaker-mittaria, jonka täyttyessä joukkue siirtyy erityiseen gamebreaker-tilaan. Tämän aikana joukkue saa mahdollisuuden tehdä korin, joka antaa tilille valtavan määrän tyylipisteitä ja pudottaa vastapuolen tekemien korien määrää yhdellä tai kahdella. Tiukassa ottelussa gamebreaker voi todella olla nimensä mukainen ratkaisuelementti, mutta usein se tarjoaa vain komean hidastuksen ja helpon tavan kerätä ylimääräisiä tyylipisteitä.Oman pelaajan luominen ja kehittäminen on olennainen osa NBA Streetin viehätystä. Aluksi pelaajan luomista varten saa käyttöönsä tietyn määrän kehityspisteitä, joilla voi ostaa pelaajalleen taitoja, pituutta ja painoa. Lisäksi pelaajan luomisen yhteydessä valitaan tämän ulkonäkö ja vaatetus. Tämän jälkeen kehityspisteitä irtoaa hieman lisää jokaisesta voitetusta ottelusta. Otteluiden välillä pisteitä voi käyttää parantamaan pelaajansa taitoja ja ominaisuuksia. Outoa kyllä, myös pelaajan ulkonäköä voi aina halutessaan muokata. Tämä pikainen plastiikkakirurgia onkin varsin mukavaa puuhaa, sillä NBA Streetissä on melkoinen valikoima erilaisia bonuksia, joilla pelaajan ulkonäköön voi vaikuttaa.Erilaisia pelimoodeja NBA Streetistä löytyy ainoastaan kaksi kappaletta: City Circuit ja Hold the Court. City Circuit -moodissa pelaaja valitsee itselleen joukkueen ja lähtee kiertelemään ympäri Yhdysvaltoja pelaten eri NBA-joukkueiden katukoris-tiimejä vastaan. Jokaisen voitetun ottelun jälkeen voi valita joukkueeseensa yhden vastapuolen pelaajista tai saada pienen määrän kallisarvoisia kehityspisteitä. Ottelut on jaettu alueittain ja voitettuaan kaikki tietyn alueen joukkueet pelaaja saa vastaansa erityisen haasteottelun. Tämän ottelun voittamalla käyttöön aukeaa uusi kenttä ja pelaaja voi liittää joukkoihinsa haastaja-joukkueen johtajan.Hold the Courtin idea puolestaan on erittäin yksinkertainen. Pelaaja valtaa joukkueineen yhden pelin kentistä ja yrittää pitää sen hallussaan voittamalla mahdollisimman monta peliä peräkkäin. Lisähaastetta tähän pelimoodiin tuo vaatimus tietyn tyylipistemäärän ylittämisestä yhden pelin aikana. Tuttuun tapaan haasteen vaikeus riippuu valitusta kentästä ja viimeisten kenttien kohdalla töitä joutuukin jo tekemään hiki hatussa. Hold the Courtin avulla mittaa voi ottaa myös kaveristaan, mutta samalla puolella tekoälyn ohjastamia joukkueita vastaan ei valitettavasti pääse pelaamaan. Pelimoodien vähäinen määrä on suuri sääli, sillä molemmat mukaan mahdutetut moodit ovat erittäin hyvin suunniteltuja ja hauskoja pelattavia.Pelattavuuden suhteen EA Big:in pojat eivät ole kadottaneet tuntumaansa sitten SSX:n. NBA Street on nimittäin pelattavuudeltaan yksi Playstation 2:n parhaita pelejä. Kontrollit ovat kymmenen minuutin totuttelun jälkeen erittäin sujuvat eikä näyttävienkään temppujen tekeminen ole turhan vaikeaa. Erilaisia donkkauksia peliin olisi ehkä kaivannut hieman enemmän, mutta tämä alkaa häiritä vasta pitkien pelisessioiden yhteydessä. Jopa korispeleissä yleensä niin tylsään puolustuspelaamiseen on saatu hieman kiinnostavuutta, sillä yksinkertainen blokkaus-systeemi toimii hyvin ja huolellisella puolustamisella pystyy todella häiritsemään vastapuolen korinteko-yrityksiä.Pelin valtavan pitkiä latausaikoja on tosin pakko ihmetellä. Jokaisen ottelun alkamista joutuu odottelemaan erittäin pitkään ja naurettavaksi latausajat venyvät etenkin oman pelaajan ulkonäön muokkauksen yhteydessä. Ainakaan peliarvostelijan pieneen päähän ei mahdu ymmärrys siitä, miten uuden kenkämallin lataamiseen voi mennä useita sekunteja.Graafisesti NBA Street näyttää ensisilmäyksellä hieman kulmikkaalta, mutta pelin aikana tuollaiset epäilykset katoavat nopeasti. Pelaajahahmot liikkuvat kentällä erittäin sulavasti ja näyttävät liikkeessä erittäin aidoilta. Etenkin loistava animaatio tuo pelaajiin kummasti eloa, vaikka ajoittain siirtyminen animaatiosta toiseen näyttääkin hieman tökeröltä. Pelaajilla on myös paha taipumus kulkea toisinaan toistensa lävitse, mutta käytännössä moiset pikkuvirheet on valmis antamaan anteeksi. Kokonaisuutena peli nimittäin näyttää sekä pelaajien että kenttien ja animaatioiden osalta erittäin hyvältä.Myös audiopuolella jatketaan SSX:n viitoittamia ratoja. Hiphop-henkiset musiikit sopivat pelin taustalle erinomaisesti, vaikka musiikkityylin ylimpiä ystäviä en yleensä olekaan, ja muutamien ääninäyttelijöiden puheosuudet on tehty asiaan kuuluvalla rentoudella. Muutamien ääniefektien kohdalla olisi hieman parannettavaa, mutta yleisesti ottaen äänipuolellakin on tehty erittäin hyvää jälkeä.NBA Streetistä jää käteen yksinkertaisesti positiivinen tunnelma. Peli olisi kaivannut hieman enemmän erilaisia pelimoodeja, mutta muuten kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Pelattavuus on erinomainen, graafisesti vauhdikkaat ottelut hidastuksineen ovat erittäin näyttäviä ja avattavia bonuksia riittää innokkaallekin pelaajalle. Tiukan realistista koripallo-peliä etsiville NBA Street ei taida olla oikea valinta, mutta toisaalta peli sopii erinomaisesti myös sellaisille, jotka eivät ole lajista erityisen kiinnostuneita. Kuten allekirjoittaneelle.

            Myth III: Wolf Age

            Muutama vuosi sitten kauppoihin ilmestyi Myth: The Fallen Lords -niminen reaaliaika-strategia, joka sai sekä pelaajien että arvostelijoiden keskuudessa erittäin innostuneen vastaanoton. Ainakin muutamia kriittisiä ongelmia paikanneen päivityksen jälkeen. Pelin kauniiden kolmiulotteisten maisemien takaa löytyi nimittäin pelirunko, jonka ansiosta Myth oli yksi ensimmäisiä RTS-genren oikeasti strategista ajattelua vaativia pelejä. Pelin ja sen jatko-osan takana ollut Bungie Software on sittemmin siirtynyt rahakkaammille pelimarkkinoille, mutta Myth-sarja jatkaa tänä jouluna elämäänsä kolmannen pelin merkeissä.Tällä kertaa asialla on ainakin allekirjoittaneelle tuntematon pelitalo Mumbo Jumbo, joka ei ole juurikaan revitellyt peliä tehdessään. Myth III: The Wolf Age seurailee uskollisesti Bungien luomaa kaavaa ja onnistuukin olemaan lähes edeltäjiensä veroinen strategiapeli. Aika on kuitenkin ehtinyt ajaa Myth-pelienkin ohitse ja vanha menestyskaava tuntuu esimerkiksi Shoguniin verrattuna hieman kuivahtaneelta. Tuttua ja turvallista pelikokemusta etsiville Myth III tarjoaa kuitenkin paljon: pitkän ja erittäin haastavan yksinpeli-kampanjan ja kiihkeän moninpelin samassa paketissa.Myth III sijoittuu aikaan tuhat vuotta ennen The Fallen Lordsin tapahtumia. Pelin alkaessa Myrkridian pimeydessä viihtyvät demonit ovat ajaneet ihmiskunnan ahtaalle. Jäljellä on vain kaksi ihmisten asuttamaa aluetta: suuri Llancarfanin kaupunki ja joukko barbaareja. Näiden barbaarien keskuudesta nousee kuitenkin ihmiskunnan uusi toivo. Connach-niminen soturi johdattaa miehensä ensimmäiseen Myrkridian joukkoja vastaan saavutettuun voittoon ja aloittaa taistelun demoneita vastaan. Edessä on 25 tehtävän mittainen kampanja, jonka aikana pelaajan on pidettävä huolta siitä, että ihmiset selviävät sodasta voittajina.Ensikosketus Myth III:een on kiusallisen tuttu. Peli kun ei suostunut ainakaan allekirjoittaneen koneella toimimaan ennen näytönohjaimen ajureiden päivittämistä. Pienen nettiseikkailun jälkeen alkuvalikko onneksi ilmestyi kiltisti näkyviin ja pääsin kokeilemaan pelin ensimmäistä tehtävää. Tuttuuden tunne kasvoi entisestään, kun Myrkridian demonit alkoivat hölkätä kohden joukkojani. Myth-pelien lähes legendaarinen vaikeustaso on nimittäin periytynyt myös sarjan kolmanteen osaan. Satunnaiselle pelailijalle peli ei anna minkäänlaista armoa, vaan siihen on keskityttävä täysin, mikäli mielii edetä tehtävästä toiseen.Sarjan perusidea on säilynyt täysin muuttumattomana. Jokaisen tehtävän alussa pelaajan eteen avautuu laaja 3d-maisema, jossa seisoskelee pienehkö joukko taistelukuntoista väkeä komennettavaksi. Edessä on sekalainen valikoima vihamielisiä olentoja, joista pelaajan pitäisi tehdä selvää reaaliaikaisten taisteluiden saattelemana. Pelityypin standardeista poiketen mukana ei ole resurssien hallintaa, mikronysväystä tai uusien joukkojen rakentamista. Sen sijaan pelaaja saa heti tehtävän alussa käyttöönsä ne joukot, joilla koitoksesta olisi selvittävä. Mekaanisen ja mahdollisimman optimoidun rakentelun sijaan pelin pääpaino onkin strategisella ajattelulla, jonka avulla vähät sotilaat pitäisi saada riittämään tehtävän loppuun saakka.Tehtäväsuunnittelu on MumboJumbon käsissä jäänyt aika keskinkertaiselle tasolle. Eri kentissä päämäärät vaihtelevat mukavasti kylän puolustamisesta ja saattojoukon ohjaamisesta lähtien aina suorasukaisiin etsi ja tuhoa -tehtäviin saakka. Käytännössä eri kenttien sisällön välillä ei kuitenkaan ole ihmeemmin vaihtelua. Pelaajan ohjaamat joukot kohtaavat vihollisryhmän toisensa jälkeen edetessään kentän poikki ja toivottavasti jaksavat voittaa jokaisen taistelun viimeistä voimakkaampaa vastustajaa myöten.Taistelut eivät ole pelkästään osoita ja naksauta -periaatteella tehtyjä sormiharjoituksia, vaan ne ovat käytännössä pulmia, jotka pelaajan pitäisi ratkaista mahdollisimman tehokkaasti. Myth-sarjan kiinnostavuus onkin perustunut juuri siihen pohdiskeluun, jota pelaaja harrastaa pyrkiessään keihäsmiesten vartioiman sillan yli mahdollisimman vähin tappioin. Välillä tilanteet tuntuvat täysin epätoivoisilta, kun omien sotilaiden kimppuun vyöryy vihollisia kolmelta suunnalta, mutta jotenkin niistä on vain aina selvittävä. Myth-pelit ovat olleet niitä harvoja reaaliaika-naksutteluita, joissa hyvin ajoitetut perääntymiset ovat oleellinen osa onnistuneita taisteluita.Pelin käyttöliittymä on hoidettu pelityypin peruskaavan mukaisesti. Hiirellä valitaan halutut yksiköt joko naksauttamalla tai maalaamalla. Joukkojen valitseminen onnistuu myös ennalta määrättyjen taisteluryhmien avulla. Nämä voi määrätä kulkemaan noin kymmenessä erilaisessa muodostelmassa tilanteen mukaan ja antaa muutamia muita komentoja, kuten käskyn käyttää mahdollista erikoiskykyä tai vartioida tiettyä paikkaa. Tavallisesti joukot osaavat hyökätä oma-alotteisesti riittävän lähelle tulevien vihollisten kimppuun, mutta toisinaan näiden hyökkäysintoa tai -suuntaa saattaa olla tarpeen korjata paremmin tilanteeseen sopivaksi. Näppäimistön ja hiiren yhdistelmällä pelaaminen on suhteellisen helppoa, mutta jotenkin sotilaiden hallitsemiseen olisi ajoittain kaivannut hieman enemmän mahdollisuuksia. Esimerkiksi joukkojen pitäminen kurinalaisessa rivissä tuntuu olevan huomattavan vaikeaa.Erilaisia yksiköitä on mahdutettu mukaan hieman yli 40 kappaletta. Valikoima on oikeastaan jo liiankin laaja, sillä samoja yksiköitä ei yleensä voi käyttää kovin monessa tehtävässä peräkkäin. Joukkoihinsa ei siis oikeastaan pääse tottumaan, vaan yksiköiden vaihtuvuus on erittäin suuri. Ainakin itse olisin kaivannut näin vaikeaan peliin hieman enemmän pysyvyyttä, jotta omiin sotavoimiin tottuminen olisi helpottanut hieman hirviöiden tuhoamista.Mumbo Jumbo on myös pyrkinyt jatkamaan Bungien viitoittamalla tiellä myös graafisesti, siinä täysin kuitenkaan onnistumatta. Vaikka Myth III onkin suhteellisen siistin ja tyylikkään näköinen peli, se ei pysty asettumaan samalla tavalla kilpailijoidensa edelle kuin sarjan ensimmäinen osa aikoinaan. Yksiköt on tehty varsin hyvin ja räjähdyksien voimasta muokkaantuva maasto on kohtuullisen näköistä, mutta monet yksityiskohdat olisivat kaivanneet hieman modernimpaa otetta. Esimerkiksi veden pinta näyttää varsin epätodellisen näköiseltä. Kokonaisuutena pelimoottori pyörii kuitenkin edelleen sulavasti. Pelinäkymää voi pyörittää tai zoomailla kohtuullisen vapaasti, joten taisteluita voi seurata niin korkealta lintuperspektiivistä kuin yksittäisen soturin olkapään takaakin.Myth III: The Wolf Age on perinteistäkin perinteisempi jatko-osa. Se pysyttelee tiukasti hyväksi havaitussa kaavassa eikä tuo pelisarjaan mitään merkittäviä uudistuksia. Seurauksena on peli, joka maistuu aika pitkälle samalta kuin edeltäjänsäkin. Aika on tosin ajanut hiukan pelisarjan ohitse, mutta ensimmäisistä peleistä pitäneet voivat turvallisin mielin tarttua myös tähän kolmanteen osaan. Mutta mikäli tiukka strateginen vääntö ei ole leipälajisi, Myth III ei luultavasti ole oikea pelivalinta.

              MDK 2: Armageddon

              Shiny Entertainment julkaisi muutama vuosi takaperin erinomaisen ja viihdyttävän toimintapelin, joka totteli nimeä MDK. Peli nautti ainakin kohtuullista arvostelumenestystä ja onnistui keräämään itselleen pienen kultti-maineen. Viime vuonna paremmin roolipeleistään tunnettu Bioware kehitti pelille jatko-osan MDK 2, joka julkaistiin PC:lle ja Dreamcastille. Nyt MDK 2 on käännetty myös Playstation 2:lle ja nimen perään on pultattu mahtipontinen Armageddon. Lisänimelle tässä paketissa ei juuri riitä perusteita, mutta MDK 2 on kuitenkin edelleen erittäin viihdyttävä toimintapaketti.MDK:n vastahakoisen sankarin Kurt Hecticin elämä kehittyy edelleen varsin masentavaan suuntaan. Tuskin ensimmäisen pelin tapahtumista on selvitty, kun muukalaiset aloittavat jo uuden hyökkäyksen Maahan. Kurtin on jälleen puettava ylleen erikoispukunsa ja lähdettävä tekemään hyökkäysjoukoista haggista. Tällä kertaa Maan puolustajiin Kurtin rinnalle liittyvät myös itse tohtori Hawkins ja tämän kuusiraajainen asehullu robottikoira Max.Pelattavaa MDK 2 tarjoaa kymmenen pitkän tason verran. Tasot eroavat mukavan paljon toisistaan, sillä eri hahmoille tarkoitetut kentät ovat luonteeltaan hyvin erilaisia. Pessimistisen antisankari Kurtin tärkein työkalu on tohtorin suunnittelema erikoispuku, jonka vakiovarusteisiin kuuluvat loputtomasti ammuksia syöksevän konekiväärin lisäksi tarkkuuskivääri ja eräänlainen laskuvarjo, jonka avulla Kurt voi liitää varsin pitkiä matkoja. Kurtilla pelattavat kentät yhdistelevätkin yksittäisiä voimakkaita vihollisia, tarkkuuskiväärillä ratkottavia ongelmia ja avaria tiloja, joissa puvun liitovarjo pääsee hyvin oikeuksiinsa.Aseet puolestaan pistävät Maxin hännän vipattamaan ja se myös näkyy robottikoiralle suunnitelluissa kentissä. Useimmat Maxin kentistä ovat puhdasta räiskintää, jossa lukemattomat ja usein myös loputtomat viholliset joutuvat nöyrtymään Maxin tulivoiman edessä. Tulivoimaa kuusiraajaisella robottikoiralla onneksi riittää, sillä Max pystyy käyttämään yhtä aikaa neljää asetta, joita on ripoteltu kenttiin varsin anteliaasti. Vaikka nämä kentät sisältävätkin lähes yksinomaan räiskintää, Maxin asenteen ja tulivoiman ansiosta niidenkin pelaaminen on yllättävän viihdyttävää.Sankarikolmikon kolmas pyörä Doc Hawkins on maaninen keksijä, joka pystyy erilaisia esineitä yhdistelemällä luomaan täysin uusia aseita ja työkaluja tarpeen mukaan. Ensisilmäyksellä tohtori vaikuttaakin sankarikolmikon mielenkiintoisimmalta jäseneltä, mutta valitettavasti Hawkinsille suunnitellut kentät ovat lähinnä omituinen sekoitus seikkailupeliä ja kolmiulotteista tasohyppelyä. Eri esineitä pystyy yhdistelemään varsin rajallisesti ja mielenkiintoiset ongelmatkin ovat turhan harvassa. Vaikka Hawkinsin atomi-leivänpaahdin lieneekin pelihistorian omaperäisin ase, tohtorille suunnitellut kentät tuntuvat lähinnä ikävältä puurtamiselta muun pelaamisen ohessa.Vaikka Doc Hawkinsin tasoista ei olekaan onnistuttu tekemään täysin viihdyttäviä, MDK 2 on kuitenkin erinomainen esimerkki omaperäisestä ja hyvin toimivasta pelisuunnittelusta. Kolme erilaista hahmoa tuovat peliin epätavallisen paljon vaihtelua eikä kenttien tarjontaan juuri pääse kyllästymään. Suurin osa tasoista on suunniteltu erittäin hyvin ja ympäristöt ovat sekä ulkonäöltään että arkkitehtuuriltaan mukavan persoonallisia. Lisäksi kaikki on tarinaa, lyhyitä alipelejä ja suuria maalitauluja heiluttelevia avaruusolentoja myöten kuorrutettu oudon kieroutuneella huumorintajulla, joka paikoitellen lipsuu jopa mauttomuuden puolelle.Myös hahmojen kontrolloiminen on toteutettu erittäin hyvin. Hahmot tottelevat ohjainta herkästi ja toiminta on tilanteesta riippumatta sulavaa. Oletuksena tarjottu nappi-valikoima on tosin hirvittävä, mutta onneksi sille tarjotaan runsaasti vaihtoehtoja ja viritysmahdollisuuksia.Pelinä MDK2:sta on vaikea löytää mitään suurta huomautettavaa, Doc Hawkinsin osittain epäonnistuneita tasoja ehkä lukuun ottamatta. PS2-käännöksenä MDK 2 Armageddon on kuitenkin parhaimmillaankin keskinkertainen. Pelin grafiikat ovat lähes identtiset Dreamcast-version kanssa eikä pelillisiä muutoksia tai parannuksia juuri löydy. Vaikeustaso sentään on laskettu hieman inhimillisemmälle tasolle. Dreamcast-versio nimittäin oli pahamaineisen vaikea.Kokonaisuutena MDK 2 Armageddon on kuitenkin erittäin viihdyttävä toimintapeli, jota voi persoonallisen otteensa ja erinomaisen toteutuksensa ansiosta suositella muillekin kuin pelityypin suurimmille ystäville. Pisteitä pudottavat lähinnä muutamat tylsemmät tasot ja rutiininomaisesti tehty käännös, joka saa Armageddon-lisänimen tuntumaan pelkältä markkinointikikalta.

                Max Payne

                Remedyn vuosikausia kehittämä Max Payne ilmestyi lopultakin loppukesästä pelikauppojen hyllyille ja samalla myös suoraan myyntilistojen kärkeen. PC:lle julkaistu peli herätti varsin paljon huomiota komean grafiikkamoottorinsa, synkän noir-henkisen tarinansa ja muutamien epätavallisten pelillisten ominaisuuksiensa ansiosta. Viime viikkojen aikana se on myös noussut varsin korkealle useissa Vuoden peli -äänestyksissä. Puoli vuotta PC-version ilmestymisen jälkeen samaa menestystä on lähdetty hakemaan myös konsoliosastolta. Valitettavasti Playstation 2:n Max Payne ei kuitenkaan yllä esikuvansa tasolle. Sonyn konsoli ei oikein jaksa pyörittää pelin komeita ympäristöjä eikä PS2:n perusohjain edelleenkään sovi 3d-räiskintöjen pelaamiseen. Niinpä ensimmäinen Suomessa nähty konsoli-Payne onkin hyvä, mutta muutamien selvien ongelmien kanssa painiva peli, joka ei tarjoa aivan PC-esikuvansa veroista pelikokemusta.Tarinallisesti Playstation 2:n Max Payne on edelleen sama film noiren hengessä liikkuva kostotarina kuin PC:lläkin. Lyhyessä preludissa New Yorkilaisen etsivän Max Paynen amerikkalainen unelma hajoaa pirstaleiksi, kun joukko narkkareita tappaa hänen vaimonsa ja lapsensa. Kyyniseksi, tunteettomaksi ja epätoivoiseksi muuttuva Max päätyy poliisin huumeosaston hommiin ja yrittää lopulta soluttautua paikallisen rikollisorganisaation riveihin. Kaikki sujuu kohtuullisen hyvin, kunnes joku järjestää Maxille ansan. Ennen kuin hän tajuaakaan, Max on etsintäkuulutettu pomonsa ja käytännössä ainoan ystävänsä murhasta ja jäljet johtavat New Yorkin alamaailman synkimpiin syövereihin. Aseiden, ruumiiden ja huumeiden täyttämä vendetta voi alkaa.Max Payne ei ole peli perheen pienimmille. Eikä välttämättä kaikille vähän suuremmillekaan. Sen maailma on pessimistisen synkkä, väkivalta tuntuu olevan ainoa ratkaisu ongelmiin ja uusi, psykoottisia raivokohtauksia aiheuttava Valkyr-huume on kaikkialla. Kun ainoat vastaan tulevat henkilöt, joita ei tarvitse tappaa, ovat nurkassa kyhjöttäviä hallusinaatioiden riivaamia narkkareita, monista toimintapeleistä tuttu ”minä vastaan muu maailma”-tunnelma hiipii toisinaan väistämättä pintaan. Max Paynen tarinan ja synkän maailmankuvan ansiosta se tosin tuntuu epätavallisen sopivalta.Selvästi useimpien muiden toimintapelien yläpuolelle Max Paynen nostavat kuitenkin sen muutamat uudet ominaisuudet. Näistä tärkeimmässä asemassa ovat John Woo-leffojen ja Matrixin markkinoimat hidastukset, jotka pelaaja voi kytkeä päälle aina halutessaan. Tällöin iskee päälle erinomaisesti toteutettu hidastusefekti, jossa koko maailma alkaa liikkua selvästi normaalia hitaammin, äänet muuttuvat epäselviksi, pehmeiksi kaiuiksi ja parhaimmillaan pelaaja näkee jopa vastustajien ampumien luotien lentoradat. Näyttävän efektin lisäksi hidastuksista on myös käytännön hyötyä, sillä pelaaja voi tähdätä niiden aikana normaalisti ja toimittaa siten päiviltä suurenkin vihollisjoukon ennen kuin nämä ehtivät edes tajuta, mitä on tapahtumassa.Tämä bullet time -moodi onkin harvinaisen onnistunut lisäys Max Paynen pelimoottoriin. Sen käyttöä on rajoitettu sijoittamalla ruudun alalaitaan pieni tiimalasi, johon jokainen tapettu vihollisen lisää hieman aikaa. Hidastusten ollessa käytössä tämä aika kuluu ja tiimalasin ollessa tyhjä pelaaja ei pääse lainkaan bullet time -tilaan. Tämän rajoituksen ansiosta ominaisuutta ei tule käytettyä liikaa ja se tuntuu kerta toisensa jälkeen aina yhtä tyydyttävältä tempulta.Epätavallista ja mukavan palkitsevaa väkivalta-eeposta on maustettu myös muutamilla muilla teknisillä kikoilla, kuten kamera-ajoilla ja pysäytyskuvilla, jotka herkuttelevat tarkimpien laukausten yksityiskohdilla. Räiskintäpelien ystäviä on sen lisäksi hemmoteltu varsin kattavalla asevalikoimalla, josta löytyy kaikkea molotovin cocktaileista Ingram-konepistooleihin ja katkaistuihin haulikkoihin saakka. Ja koska John Woo -hengessä liikutaan, herra Payne osaa tietysti myös käyttää yhtä aikaa kahta samanlaista käsiasetta tai konepistoolia.Kokonaisuutena Max Payne on siis erittäin hyvin suunniteltu toimintapeli, jonka toteutuksessa on käytetty poikkeuksellisen paljon luovuutta ja asennetta. Pelikokemuksena se on kuitenkin myös epätavallisen rankka. Väkivallalla leikittelevät hidastukset ja kamera-ajot eivät sovi kaikkien silmille ja muutenkin pelin tunnelma on paikoitellen erittäin ahdistava. Huumeet, unihoureet ja paranoidinen maailmankuva eivät nimittäin ole pelien tavallisimpia rakennusaineita, joten niihin kannattaa varautua Max Payneen tarttuessaan. Toisaalta tällaisista tarinoista pitäville peli voi olla erittäin antoisa kokemus.Playstation 2:n Max Payne ei kuitenkaan ole aivan PC-esikuvansa veroinen, sillä pelissä tulee jatkuvasti vastaan muutamia yllättävänkin pahoja teknisiä ongelmia. Eniten mustalle pelilaatikolle tuntuvat aiheuttavan vaikeuksia pelin suhteellisen laajat ja yksityiskohtaiset kentät, sillä päivitysnopeuden heilahtelua näkyy jatkuvasti etenkin kuvakulman vaihtuessa. Tämä siitäkin huolimatta, että useimmat pelin tekstuureista ovat selvästi suttuisempia ja karkeampia kuin PC-versiossa. Graafisesti PS2:n Max Payne on kyllä varsin komeaa katsottavaa, mutta esikuvansa tai konsoli parhaiden pelien tasolle se ei valitettavasti yllä.Myös pelin pelattavuus törmää monista muista konsoleiden 3d-räiskinnöistä tuttuihin ongelmiin. DualShock ei kahdesta tatistaan huolimatta pysty vetämään vertoja PC:n hiiri- ja näppäimistö-yhdistelmälle, joten PS2:n Max Paynessakin tuntuma pelitilanteeseen on väistämättä heikompi kuin esikuvassaan. Pelin kääntänyt Rockstar on sentään ymmärtänyt tämän ongelman ja vastannut siihen helpottamalla esimerkiksi tähtäämistä hieman. Laukausten ei tarvitsekaan osua millilleen kohdalleen, vaan peli antaa hieman armoa holtittomasti heiluvan tähtäimen suhteen. Ampumisen sijaan kömpelö ohjattavuus korostuukin lähinnä kapeilla alustoilla käveltäessä ja muutamissa hyppimiskohtauksissa, joissa päähenkilöä saa kääntää kieli keskellä suuta ja osin onnenkin varassa. Onneksi näitä kohtauksia ei kuitenkaan ole niin usein, että tämä pääsisi pilaamaan pelikokemusta täydellisesti. Muutamien jaksojen yrittäminen moneen otteeseen oikukkaan ohjauksen takia alkaa kyllä pidemmän päälle hieman harmittamaan.Kokonaisuutena Max Paynen PS2-käännös on kuitenkin kohtuullisen hyvää peliviihdettä. Sen alkuperäisen version uudet ideat ja tiivis tunnelma pystyvät luomaan konsolillekin niin vahvan pelikokemuksen, että muutamat tekniset murheet eivät pääse sitä pilaamaan. PC:llä Max Payne on ehdottomasti parhaimmillaan, mutta myös Playstation 2 -versio on kokemisen arvoinen, mikäli alkuperäiseen ei syystä tai toisesta pääse käsiksi.

                  Madden 2002

                  Amerikkalainen jalkapallo ei ole Suomessa erityisen suosittu tai ymmärretty urheilulaji, mutta Yhdysvalloissa sen suosio on valtava. Tämä näkyy myös EA:n vuosittaisissa urheilupeleissä, sillä sarjan paras ja realistisin peli tuntuu kerta toisensa jälkeen olevan uusin Madden eikä tämäkään vuosi näytä tekevän poikkeusta. Playstation 2:lle julkaistu Madden 2002 on erittäin tyylikäs ja monipuolinen peli, josta on vaikea löytää kovin merkittäviä ongelmia. Suomessa sen markkinat tosin taitavat jäädä auttamatta varsin pieniksi, sillä taktisuudestaan huolimatta jenkkifutis kiinnostanee urheilulajina vain pientä osaa peliharrastajista.EA:n loputtomaan urheilupelien virtaan tottuneille Madden 2002 voi olla melkoinen yllätys. Tavallisesti EA-pelien uusi vuosikerta sisältää grafiikkapäivityksen lisäksi lähinnä pieniä kosmeettisia muutoksia sekä uudet ja ajan tasalla olevat pelaajalistat. Playstation 2:n ensimmäiseen NFL-peliin verrattuna uusi Madden sisältää kuitenkin huomattavan määrän erilaisia uudistuksia. Muutokset eivät ole niin perustavanlaatuisia, että vanhat Madden-fanit tuntisivat joutuneensa keskelle täysin uutta peliä, mutta ne lisäävät pelin elinikää selvästi ja parantavat sen pelattavuutta monella eri tavalla.Perusteiltaan pelisysteemi on edelleen tuttua Maddenia. Hyökkäyspelissä ohjataan aina pallon kanssa liikkuvaa pelaajaa, mutta monimutkaisemmassa puolustuspelissä suurin osa työstä jää tekoälyn harteille. Syöttöpeliä varten hyökkääjien päälle ilmestyvät DualShockin nappeja vastaavat logot, joiden avulla pallon halutun vastaanottajan voi valita. Monipuolisten valikoiden takaa löytyy esimerkiksi yksityiskohtaiset statistiikat kaikista pelaajista ja pitkälti tästä syystä peli syö valtavan suuren osan PS2:n muistikortista. Pelattavuuskin on edelleen kohdallaan ja monipuolisuudestaan huolimatta kontrollisysteemi on pysynyt kohtuullisen yksinkertaisena.Pelillisesti Madden 2002:n merkittävimmät uudistukset löytyvät tekoäly-puolelta. Koneen ohjastamien pelaajien liikkeisiin on saatu selvästi enemmän järkeä ja tämä näkyy etenkin puolustuspelissä. Puolustajat eivät enää jätä yhtä tai kahta hyökkääjää huomiotta, vaan peittävät suurimman osan helpoista syöttöpaikoista tehokkaasti. Onnistuneiden syöttöjen tekeminen vaatiikin aiempaa enemmän tarkkuutta ja valitun hyökkäystaktiikan vahvuuksien tehokasta hyödyntämistä. Toisaalta juoksupelistä on tullut hieman helpompaa, sillä tienraivaajina toimivat pelaajat hoitavat tehtävänsä selvästi paremmin.Uudistettu tekoäly muuttaa hieman otteluiden luonnetta edelliseen Maddeniin verrattuna. Vaikka heittopeli on edelleen tehokkain tapa kerätä jaardeja, myös juoksupelistä on tullut varteenotettava vaihtoehto. Epätarkalla pelinrakentajalla varustettujen joukkueiden on nyt pakko turvautua entistä enemmän juoksupeleihin, mutta toisaalta juoksemista on mahdollista hyödyntää myös taktisesti. Tämä tarjoaa uusia vaihtoehtoja etenkin pelissä voitolla olevalle joukkueelle, sillä pallon kuljettaminen maata pitkin kuluttaa pelikelloa selvästi heittopelejä nopeammin.Uudistuksen kouriin on joutunut myös potkuissa käytettävä voimakkuusmittari, joka on korvattu golf-peleistä tutulla kaarevalla heilahdusmittarilla. Uusi mittari antaa DualShockin päässä hikoilevalle pelaajalle periaatteessa paremman kontrollin potkuihin, mutta kovin helppoa sen käyttö ei ole. Varsinkin sivurajan lähelle suunnatut pallot lipsahtavat helposti kentän ulkopuolelle ja luovutuspotkuihin tuntuu olevan turhan vaikea saada riittävästi pituutta.Kuluneen vuoden aikana EA:n pojat ovat ehtineet kehittää Maddeniin myös lisää pelattavaa uusien pelimoodien muodossa. Monille pelistä kiinnostuneille suomalaisille John Maddenin johdolla läpikäytävä harjoitusmoodi on varmasti tervetullut uutuus, sillä se esittelee amerikkalaisen jalkapallon perusteet ja yleisimmät taktiikat pelaajalle selkeästi. Lajiin tarkemmin perehtyneet puolestaan ovat varmasti kiinnostuneita Situation-moodista, jossa pelaaja voi asettaa itselleen erilaisia haasteita. Pelinrakentajan taitojaan voi siis testata esimerkiksi kokeilemalla, pystyykö kääntämään pelitilanteen voitoksi yhtä toivottomalta vaikuttavasta tilanteesta kuin Joe Montana aikoinaan.Mielenkiintoisin uusista pelimoodeista on kuitenkin Two Minute Drill, jossa pelaajan tehtävänä on yrittää tehdä viimeisen kahden minuutin aikana mahdollisimman monta touchdownia. Maalien lisäksi pelimoodissa irtoaa pisteitä esimerkiksi onnistuneista syötöistä ja kellon pysäyttämisestä rajojen yli juoksemalla. Tavalliseen otteluun verrattuna Two Minute Drill on harvinaisen kiihkeätempoinen tapa pelata jenkkifutista, sillä pelimoodi ei jätä varaa minkäänlaiseen viivyttelyyn tai virheisiin.Myös Madden-keräilykorttien konseptia on laajennettu entisestään. Mukaan on saatu esimerkiksi cheerleader-kortit, joiden avulla voi saada tietyn joukkueen kannattajat katsomossa innostumaan. Lisäkorttien myötä myös pelin elinikä on lisääntynyt entisestään, sillä uskomattoman laajan franchise-pelimoodin lisäksi korttien keräileminen on tärkein syy palata yhä uudestaan ja uudestaan Maddenin ääreen. Uusien korttien saaminen ja oman kokoelman täydentäminen on nimittäin erittäin palkitsevaa, vaikka kyse onkin vain virtuaalisesta keräilystä.Vaikka Madden 2001 olikin Yhdysvalloissa pitkään kaikkein myydyin PS2-peli, sen pelattavuutta kohtaan esitettiin varsin paljon kritiikkiä. Peli käytti pelaajien liikemomenttiin perustuvaa fysiikkamallinnusta, jonka vuoksi virtuaalipelaajat reagoivat DualShockin liikkeisiin suhteellisen hitaasti. Lisäksi esimerkiksi taklausanimaation aloittanutta pelaajaa ei voinut kontrolloida ennen kuin animaation päätyttyä, minkä vuoksi tuntuma peliin oli usein hiukan hukassa.Tällä kertaa EA Sportisin väki on ottanut pelaajilta saadun palautteen tosissaan ja näihin molempiin epäkohtiin on kiinnitetty huomiota. Liikemomentti-ajattelu on edelleen tallella eikä esimerkiksi äkillisten täyskäännösten tekeminen täydessä vauhdissa ole vieläkään mahdollista. Nyt pelaajat kuitenkin reagoivat ohjaimeen selvästi herkemmin kuin viime vuonna, joten pelaajien ja pelitapahtumien kontrolloimisesta on tullut paljon tarkempaa. Virtuaaliurheilijat eivät myöskään enää jumiudu tiettyyn animaatioon, vaan siirtyminen tilanteesta toiseen toimii sulavasti. Samalla pelimoottorin törmäyksen tarkistusta on parannettu huomattavasti. Tämän ansiosta etenkin taklaustilanteista on tullut erittäin realistisen näköisiä eivätkä pelaajat enää kaatuile toistensa sisään samaan tapaan kuin vielä vuosi sitten.Graafisesti Madden 2002:sta ei ole viime vuodesta parannettu kovin merkittävästi. Huomattavin parannus on tapahtunut pelaajamalleissa, sillä pelaajien kasvot näyttävät lopultakin suhteellisen inhimillisiltä. Täysin realistisiksi kasvoja ei vieläkään voi mennä sanomaan, mutta ainakaan pelikentällä ei enää juoksentele joukko X-filesin varastoista karanneita avaruusolentoja. Muuten pelin graafista ilmettä on hiottu erilaisilla pienillä yksityiskohdilla, kuten kolmiulotteisilla cheerleadereilla ja palloilla, joiden lento ei enää ole kerta toisensa jälkeen täydellisen tasaista. Pelinrakentajan heittojen epäonnistuminen näkyy nyt siis myös pallon väpättämisenä. Kokonaisuutena Madden 2002 on edelleen erittäin komeaa katsottavaa, vaikka katsomossa ja kentän laidalla olevat kaksiulotteiset pahvikuva-ihmiset pistävätkin jälleen kerran pahasti silmään.Madden 2002 valaa jälleen hieman lisää uskoa EA:n urheilupeleihin. Sen kehitykseen on paneuduttu huolellisesti ja pelaajien antamaa palautetta on selvästi kuunneltu. Uusia yksityiskohtia ja pelimuotoja on lisätty mukaan riittävästi, jotta uuden version hankkiminen on perusteltua myös edellisvuoden pelin omistajille. Vaikka Madden 2002:ssa on yhä omat pu
                  utteensa (kuten paha taipumus syödä valtavan suuri osa muistikortin kapasiteetista ja pelitilanteesta pahasti ulkona oleva selostus), se on kuitenkin täydellisin ja monipuolisin markkinoilla oleva amerikkalaiseen jalkapalloon keskittyvä peli ja käytännössä pakko-ostos kaikille lajista kiinnostuneille.

                    Frank Herbert's Dune

                    Frank Herbertin Dune-kirjasarja on melkoisen suosittu sci-fi -friikkien keskuudessa. Myös pelien tekijät ovat innostuneet sarjasta, tästä esimerkkinä tunnetut Dune-strategiapelit. Strategiapelit ovat vain löyhästi sidoksissa Frank Herbertin kirjoittamiin kirjoihin. Äskettäin ilmestynyt Frank Herbert’s Dune on peli, jonka tapahtumat pohjautuvat Dune-kirjoihin astetta vahvemmin ja tämä Widescreen Gamesin kehittämä peli ei ole mikään reaaliaikastrategia, vaan toimintaa ja hiiviskelyä sekoittava seikkailu- ja toimintapelin hybridi.Dunen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 10191 Harkonenien sekä Atreidesien välisen sodan jälkimaininkeihin. Sodan lopputuloksena miltei koko Atreidesin suku tapettiin muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Atreidesin päällikön vaimo ja heidän 17-vuotias poikansa Paul pääsivät pakenemaan verilöylyn keskeltä. He pakenevat aavikolle ja hakeutuvat pienen kapinallisjoukon suojiin, jonka avulla Paul pyrkii palauttamaan hiekkaplaneetalle lain ja järjestyksen. Tavoitteenasi on kerätä taaksesi kapinallisjoukon tuki ja nousta Muad’dib:ksi, heidän messiaakseen.Paulin liikevalikoima on varsin rajallinen. Hän osaa kiipeillä sopivan korkuisten esteiden päälle, läntätä itsensä seinää vasten ja kurkkia kulman takaa (tarvittaessa myös ampua), mutta tähän ne tärkeimmät erikoisliikkeet jäävätkin. Hyppimisestä ja kyykistymisestä ei tässä pelissä ole puhettakaan. Jos vähäiset kontrollit vielä jotenkin pystyy sulattamaan, tulee mitta täyteen viimeistään kontrollien ja kamerakulmien ongelmien takia. Paul kyllä tottelee kontrolleja hyvin, mutta mikään ei ole sen mukavampaa kuin jäädä jumiin näkymättömään esteeseen tai kuolla huonon kamerakulman takia ja uskokaa pois, varsinkin huonot kamerakulmat riivaavat peliä koko ajan. Matkan edetessä Paul saa käyttöönsä jos jonkinlaista tussaria, mutta pääaseena toimii hiekkamadon hampaasta tehty veitsi. Mikäli pelaaja pääsee hiippailemaan vihollisen taakse huomaamattomasti, voi hän tappaa vihollisen yhdellä veitsen iskulla. Vihollisen tappaminen puukottamalla lisää Paulin vesivarastoja ja kuumalla hiekkaplaneetalla vesi tarkoittaa elämää, tässä tapauksessa vedestä saa lisää energiaa. Jos vihollinen sattuukin huomaamaan pelaajan, on pelaajan pakko käyttää tuliasetta, sillä aktiivisen vihollisen eliminointi veitsellä ei onnistu vaikka seisoisikin vihollisen vieressä. Yksittäisen vastustajan eliminointi on kuitenkin aivan järjettömän helppoa, sillä pääsääntöisesti viholliset kököttävät paikoillaan tai kävelevät samaa reittiä edestakaisin. Ilmeisesti vihollisia ei ole varustettu korvilla(tm), joten pelaaja voi odotella sopivaa hetkeä ja sitten juosta vihollisen taakse viiltämään häneltä kurkun auki. Tekoäly on muutenkin täysin surkeaa ja viholliset reagoivat vasta pelaajan ilmestyessä heidän näkökenttään. Tällöinkään on turha toivoa mitään kovin järkeviä ratkaisuja, sillä vihollisen ajatusmaailma tuntuu olevan seek and destroy -tyyppinen. Pelin ampumisjärjestelmä on toteutettu surkeasti. Kun pelaaja on tarpeeksi lähellä vihollista, lukittuu tähtäin vihollisen kohdalle ja ammukset sinkoilevat kiltisti suoraan kohti vihollisen ruumista. Sama järjestelmä tuntuu koskevan myös vihollisia, sillä nekin osuvat pelaajaan miltei jokaisella laukauksella ja paikoin räiskintäkohtauksista tulee mieleen vuoropohjainen peli, jossa jokainen ampuu vuorollaan ja voittajaksi selviytyy se, jolla on lopuksi energiaa jäljellä. Tulitaisteluja on kuitenkin pyrittävä välttämään viimeiseen asti, sillä ammuksia on hyvin rajoitetusti eikä tehtävän aikanakaan löydy kovin paljoa ylimääräisiä ammuksia. Typerät tulitaistelut kruunaavat vielä aseiden munattomat äänet, joiden takia aseet kuulostavat leikkipyssyiltä eivätkä aseiden panoksetkaan niin kivuliailta näytä. Jo vihollisten typeryys riittää tuhoamaan suurimman innon tehtävien suorittamisesta, mutta viimeiset naulat pelin arkkuun lyö itseään toistavat tehtävät, sekä huono ja ideaköyhä kenttädesign. Eteneminen tapahtuu pääasiassa try-and-die -periaatteella, eli kuole ja yritä uudestaan. Joissain peleissä tämäkin toimii, mutta koska Dunessa peliä ei voi tallentaa itse, tarkoittaa kuolema koko tehtävän uudelleenpelaamista, ja tämähän syö miestä. Tehtävien välissä Paul viettää aikaansa Fremenien tukikohdassa keräten tietoa seuraavaa tehtäväänsä varten. Käytännössä homma on kuitenkin turhaa ajankulua, sillä tehtävän brieffauksessa kuitenkin kerrotaan kaikki tarpeellinen ja jos sen sattuisi missaamaan, selviää kaikki tehtävän aikanakin mikäli vähäänkään osaa käyttää päätään. Graafisesti peli on ihan kivan näköinen, mutta puukotusanimaatioita lukuun ottamatta, animaatiot ovat keskinkertaista tavaraa. Hiekkainen värimaailma sopii hyvin pelin henkeen, mutta anime-hengessä toteutetut hahmot eivät istu Dunen maailmaan.Jos edeltä ei tullut vielä selväksi, on Frank Herbert’s Dune suhteellisen onneton tapaus. Pelin sisältö on kasattu rautalangalla ja ongelmat on ylitetty aidan matalimmasta kohtaa. Dunen maailma antoi kyllä hyvät lähtökohdat pelille, mutta pelin kehittäjät ovat vesittäneet ideat huonolla toteutuksella, jonka takia pelistä tuli hiekkakakku.