Pelit

Microsoft Train Simulator

Kauan ovat junat kulkeneet ympäri maailman rautateitä, mutta kukaan ei ole vaivautunut tekemään kunnollista junasimulaattoria, vaikka lentokone- ja autosimuja löytyy pilvin pimein. Nyt Microsoft yrittää paikata tätä aukkoa tuomalla markkinoille Kuju Entertainmentin tekemän Train Simulator -pelin. Kun asiaa ajattelee järjellä, ei junasimulaattorista pitäisi löytyä kovin paljoa pelattavaa, junahan kulkee vain kiskoilla. Onneksemme peliin on lisätty hieman dramatiikkaa ja jostain kumman syystä veturimiehen virka tuntuukin yllättävän mukavalta puuhalta, oli alla sitten uuden uutukainen pikajuna tai vanha höyryklassikko.Train Simulator kuuluu samaan sarjaan Flight Simulatorin kanssa, eli peli pyrkii tuomaan veturin kuljettajan askareet pelaajan ulottuville ja vieläpä mahdollisimman realistisesti. Pelin junatarjontaan kuuluu höyry-, diesel- sekä sähkövetureita. Yhteensä vetureita on yhdeksän erilaista, kaksi höyryveturia, kolme diesel-veturia sekä neljä sähköveturia. Nykyaikaisten sähkövetureiden ohjaaminen on melko helppoa ja paria nappia painamalla ollaan jo liikkeellä. Sähköveturin muutkin toiminnot ovat mukavan yksinkertaisia. Toinen ääripää on vanhan ajan höyryveturi, jonka uuniin pitää lykkiä hiiltä, tarkkailla paineita sekä lämpötiloja ja kaiken tämän lisäksi pitäisi vielä onnistua pysymään aikataulussa niin, että matkustajillakin olisi mukava matka. Diesel-veturit kuuluvat kontrolleiltaan kultaiseen keskitiehen, ne ovat melko kehittyneitä, mutta eivät kuitenkaan niin yksinkertaisia kuin sähköveturit. Jotta junien ohjaaminen sujuisi hieman vähemmälläkin perehtymisellä löytyy pelistä kiitettävä valikoima erilaisia ohjausapuja, joilla pelaaminen muuttuu helpommaksi. Alussa muutamat avut on ihan hyvä pitää päällä, jotta peliin pääsee sisälle. Kokemuksen karttuessa avusteet kannattaa kytkeä pois, jotta veturin kuljettajan arki alkaa tuntua kotipäätteen ääressä aina hikipisaroita myöten.Peliin on mallinnettu hirmuiset määrät rautatietä ympäri maailman. Rautatiet ovat saaneet mallia aidoista isoveljistään, mutta eivät ne täydellisiä kopioita sentään ole. Peli pitää sisällään paljon erilaisia tehtäviä, jotka vaihtelevat matkustajien kuskaamisesta äkillisen hätätapauksen toimittamiseen sairaalan lähellä olevalle juna-asemalle ja onhan mukana tietysti mahdollisuus tutustua ratoihin kaikessa rauhassa ilman sen kummempia aikatauluja tai turvallisuusmääräyksiä. Tehtäviä olisi kyllä voinut olla enemmänkin, sillä nykyisellään suurin osa tehtävistä on pääosin samanlaisia, vain pienet yksityiskohdat muuttuvat. Onneksi paketin mukana tulee myös kunnolliset työkalut omien tehtävien ja ratojen luontiin, joten tulevaisuudessa netti saattaa olla pullollaan lisää pelattavaa Train Simulatorin ystäville.Peli on grafiikaltaan keskivertotapaus. Junat on mallinnettu hienosti ja erilaiset sääolosuhteetkin näyttävät hyviltä. On aika upeaa ajaa pikajunaa hämärässä ja lumisateen keskellä. Maastot ovat yksityiskohdiltaan melko köyhiä ja mikä pahinta, pelissä ei näy yhtään matkustajaa. Kaikki asemat ammottavat tyhjyyttään ja illuusio matkustajajunan kuljettamisesta särkyy aika totaalisesti, kun huomaa, että vaunut ovat vain täynnä tyhjiä penkkejä. Jotta pelaajan näkökenttä ei olisi sidottu vain junan kuljettajan penkille, pääsee pelaaja tutustumaan ympäristöihin myös muutamasta muusta kuvakulmasta. Junan ulkopuolelta löytyy muutama erilainen kuvakulma ja pääsee pelaaja tutustumaan matkustajajunien sisätiloihinkin matkustajan näkökulmasta. Pelaajien harmiksi sisätiloissa oleva kamera on pultattu penkkiin kiinni ja ravintolavaunuun ei pääse vaikka kuinka tekisi mieli. Pelin äänimaailma ansaitsee erikoiskehut. Junien äänet kuulostavat aidoilta, radat kolisevat ja pillit vinkuvat. Loistava äänimaailma luo tunnelmaa ja hyvällä äänentoistolla saa hyvän kuvan miltä saattaisi kuulostaa vaikkapa vuosimallia 1923 olevan Flying Scotsmanin kuljettajana. Musiikkia pelissä ei ole, mutta tämä on niitä harvoja pelejä, jossa sitä ei tarvitsekaan.Microsoft Trainsimulator tuo pelimaailmaan uuden ja raikkaan tuulahduksen luomalla kertarykäisyllä uuden alagenren simulaattoreiden maailmaan. Train Simulator on myös kelpo osoitus siitä, että tylsältä kuulostavasta ideasta saadaan hyvinkin mielenkiintoinen paketti. Ei tämä mikään action-peli ole, mutta en silti suosittelisi kahvikupposen hakemista kesken pelisession. Train Simulator on menevää ajankulua, jota uskaltaa suositella muillekin kuin kaikkein paatuneimmille juna-addikteille.

    Mech Commander 2

    Pitkän odottelun jälkeen Microsoft on saanut valmiiksi jatko-osan MechCommander-pelille, jonka pääosassa ovat jälleen Battletechistä ja Mechwarriorista tutuksi tulleet jättiläisrobotit. MechCommander 2:ssa pelaaja on palkkasoturijoukon komentaja, joka hoitaa tehtävän kuin tehtävän, kunhan hinnasta sovitaan. Tällä kertaa palkkasoturi-joukkio matkaa Carver V -nimiselle planeetalle, jossa pieni rosvojoukko häiriköi planeettaa hallitsevaa Stainereiden huonetta. Muutaman tehtävän jälkeen kuitenkin selviää, että Carver V:n hallinto on kysyttyä tavaraa ja pian pelaaja onkin osallisena täysimittaisessa sodassa, joka käydään reaaliaika-naksutteluna PC:n kuvaruudulla.Pelin juonta ryhditetään pienillä videopätkillä, joissa pelaaja saa tietää seuraavan tehtävänsä. Välillä selvitetään myös koko planeetan tilannetta hieman laajempien videoiden avulla. Videoissa esiintyvät näyttelijät hoitavat hommansa rutiinilla, joskaan mitään mestarisuorituksia ei nähdä. Homma toimii juuri niin kliinisesti kuin sen pitääkin, ei yhtään paremmin eikä yhtään huonommin.Ennen tehtävän aloittamista pelaajalle annetaan tarkemmin ohjeistus käsillä olevasta hommasta ja tämän jälkeen valitaan mukaan tulevat Mechit, joita pelimaailmasta löytyy 16 erilaista. Valikoimasta löytyy tuttuja Mechejä aina massiivisesta ja tulivoimaisesta Atlaksesta pieneen, mutta nopeaan Raveniin. Peli tarjoaa myös mahdollisuuden ostaa ja myydä robotteja. Aluksi kaupan on vain muutamia halvempia malleja, mutta pelin edetessä paikallisesta lähikaupasta löytyy yhä kasvava Mech-valikoima. Kaikilla Mecheillä on oma aseistuksensa, jota pelaaja voi halutessaan muuttaa. Robotteihin voi pultata lasereita, ohjuspattereita sekä erilaisia tykkejä. Kävelevää asevarastoa omista Mecheistä ei kuitenkaan voi tehdä, sillä aseiden lämmöntuotanto ja vapaat asepaikat rajoittavat varusteluintoa. Käytännössä lämmöntuotantoa voi verrata Mechin kantokykyyn, koska itse pelissä ylikuumenemista ja sen seurauksena robotin sammumista ei voi tapahtua. Alunperin peliin lupailtiin järjestelmää, jossa aseet voivat myös ylikuumeta (tuttua mm. Mechwarrioreista), mutta jostain syystä homma jätettiin puolitiehen. Joidenkin Mechien varustukseen voi lisätä maastoskannerin tai rakettimoottorit. Skannerilla pelaajan havainnointikenttä laajenee ja viholliset pystyy havaitsemaan tavallista kauempaa. Rakettimoottoreilla varustettu Mech pystyy lentämään lyhyen matkan, mikä voi helpottaa tiettyjen tehtävien suorittamista huomattavasti. Esimerkiksi vastustajan muurien yli hyppääminen on huomattavasti nopeampaa kuin niiden tuhoaminen. Lentämällä voi myös hypätä vaikkapa pienen joen yli ja siten välttää pitkän kiertomatkan, jonka varrella saattaisi odotella vihollinen tai pari. Kyseessä ei siis ole aivan perinteinen strategiapeli, jossa rakennetaan erilaisia tehtaita sekä yksiköitä kuin liukuhihnalta. Kun pelaaja on valinnut ja aseistanut Mechinsä, niillä pitäisi suorittaa tehtävä ilman sen suurempia apuvoimia.Kun Mechit on valittu ja varusteet ovat kunnossa, on aika valita niiden pilotit. Pelaajan alaisuudessa toimii joukko taitavia palkkasotureita, jotka hoitavat Mechien kontrolloinnin. Pelin tekijät ovat sisällyttäneet MechCommander 2:een myös pieniä roolipelielementtejä. Pilotit nimittäin kehittyvät tehtävissä saadun kokemuksen myötä ja oppivat ajan myötä erilaisia erikoistaitoja. Pilotti voi erikoistua esimerkiksi tiettyyn asetyyppiin, sensoreiden käyttöön tai vaikkapa tietyn kokoluokan Mechien erityisen hyvään kontrollointikykyyn.Taitojen karttuessa pilotista tulee yhä tärkeämpi osa pelaajan menestystä, sillä erikoistaidoista on ihan oikeasti hyötyä. Pilotti, joka osaa käyttää erityisen hyvin laser-aseita, kannattaa laittaa Mechiin, jonka pääaseistuksena ovat erilaiset laserit ja taitava tiedustelija kannattaa laittaa pieneen, mutta nopeaan tiedustelu-Mechiin, jolloin pelaaja saa tärkeätä tietoa siitä, missä viholliset liikkuvat. Kaiken lisäksi pelaajan ja taitavan pilotin välille saattaa muodostua tunneside, joka pakottaa pelaajan varjelemaan taitavaa pilottiaan, vaikka se tehtävän kannalta ei olisikaan kovin järkevää.Kun Mechit ovat kunnossa ja pilotit on istutettu robottien puikkoihin, on aika siirtyä itse tehtävään. Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy pelimaailman kolmiulotteisuuteen. Eihän kyseessä mikään uusi juttu ole, mutta MechCommander 2:ssa kolmannen ulottuvuuden tarjoamia mahdollisuuksia käytetään erinomaisesti hyväksi. Korkeuseroilla on merkitystä ampumisen kannalta ja myös rakettimoottoreiden tarjoama hyöty pääsee oikeuksiinsa. Vanhempien strategiapelien isometriseen kuvakulmaan verrattuna 3d-maailma tarjoaa paremmat mahdollisuudet erilaisten taktiikoiden luomiseen ja toteuttamiseen. Kameraa voi pyöritellä sekä zoomailla vapaasti ja näin jokaiseen tilanteeseen löytyy sopiva kuvakulma ilman minkäänlaisia ongelmia.Lähes heti vastaan tulee toinen, mutta selvästi ikävämpi piirre. Pelin kolmiulotteiset grafiikat vaativat nimittäin veronsa konetehon muodossa. Pelikoneesta on paras löytyä melkoisesti puhtia, ellei halua pelata pienimmillä grafiikka-asetuksilla. Pelin tekoäly on hieman kaksipiippuinen juttu. Omat yksiköt osaavat toimia hyvinkin oma-aloitteisesti eikä yksiköitä tarvitse kiikuttaa lopulliseen määränpäähän kymmenen välipisteen kautta. Yksi klikkaus riittää ja metallimörssärit kävelevät kiltisti haluttuun kohteeseen. Vihollisten tekoälyssä puolestaan on paljonkin parantamisen varaa. Vastassa olevien joukkojen aloitekyky on kerrassaan surkeaa ja joskus ne havahtuvat vasta, kun ensimmäiset laukaukset iskeytyvät Mechin kylkeen. Vaikeustasoa nostamalla tilanne paranee hieman, mutta eivät vastustajat missään vaiheessa mitään järjen jättiläisiä ole. Muutenkin peli on turhan helppo eikä se vaikeimmillakaan vaikeustasoilla tarjoa strategiapelejä aiemmin pelanneille kovinkaan suurta haastetta. Onneksi mukana on sentään moninpeli, joka paikkaa osittain yksinpelin helppoutta.MechCommander 2 käyttöliittymä on monipuolinen ja yksinkertainen. Peruskomennot onnistuvat hiirellä ja monipuolisimmatkin käskyt hoituvat korkeintaan yhdellä napilla sekä hiiren klikkauksella. Pelaaja voi käskeä joukkonsa hyökkäämään vaikkapa vihollisen aseistukseen. Aseeton Mech ei tietenkään aiheuta juurikaan päänvaivaa, mutta yleensä on järkevämpää tyytyä koko Mechin tuhoamiseen, sillä tiettyjen paikkojen tuhoaminen vie paikoin enemmän aikaa kuin koko roskan tuhoaminen kerralla.Alussa valittujen joukkojen lisäksi pelaaja saa käyttöönsä pienen valikoiman erilaisia tukijoukkoja, joita voi kutsua apuun erityisillä resursseilla, joita saa käyttöönsä tehtävien alussa tai valtaamalla vihollisten resurssivarastoja. Resurssien avulla pelaaja voi kutsua avukseen ilmaiskun, tykin, miinankylväjän tai vaikkapa korjausajoneuvon. Valikoimasta käytännöllisimpiä ovat korjausajoneuvo ja miinankylväjä. Tykin ja ilmaiskun tehokkuus voidaan sen sijaan kyseenalaistaa, sillä ne tekevät aivan liian vähän tuhoa ja paikallaan kököttävä tykki on pienemmällekin vihollis-Mechille pelkkä suupala.Pelin edetessä pelaaja tutustuu melko laajaan tehtävien kirjoon, joissa pääpiirteenä on kuitenkin vastustajien tuhoaminen tai tiettyjen paikkojen kaappaaminen omia tarkoitusperiä varten. Vaikka tehtävät ovatkin ns. etsi ja tuhoa -tehtäviä, ovat ne kaikessa yksinkertaisuudessaan viihdyttäviä ja vihollis-Mechien tuhoaminen on yllättävän mukavaa puuhaa. Mechit voivat myös vallata tiettyjä vihollisen rakennuksia. Mikään ei ole sen mukavampaa kuin vallata vihollisen tulenohjaustorni, jonka jälkeen vihollisen tykit ovat pelaajan puolella. Kun ilkeät viholliset kävelevät omaan tukikohtaan, saavat ne tykeiltä lämpimän ja ruudinkatkuisen vastaanoton.Kun edellä olevia asioita tarkistellaan suurempana kokonaisuu
    tena, näkee heti, että kyseessä ei ole mikään lisenssillä rahastava sekundatuotos, vaan kyseessä on ehtaa Mech-vääntöä strategiapelin muodossa. Kolmas ulottuvuus tarjoaa pelaajalle uusia strategisia mahdollisuuksia ja kaiken lisäksi 3D-maastot ovat kauniin näköisiä. Pelin pahin puute on sen helppous, sillä jopa aloittelija voi läpäistä pelin vaikeimmalla vaikeustasolla ilman maailmaa järisyttäviä ongelmia. Jäin kaipaamaan myös aseiden lämmöntuoton mukana tuomaa taktikointia. XL-kokoisilla peltipurkeilla rymistely tuo kuitenkin valoa pimeneviin iltoihin ja MechCommander 2 on ehdottomasti yksi vuoden strategiapeleistä.

      Return to Castle Wolfenstein

      3d-räiskintöjen isänä tunnettu Wolfenstein 3D on vihdoinkin saanut jatko-osan. Alkuperäinen peli julkaistiin miltei kymmenen vuotta sitten ja se herätti kovaa keskustelua peliväkivallasta. Saksassa peli kiellettiin kokonaan, koska pelin pahiksina toimivat natsit, joita lahdattiin armotta. Kymmenessä vuodessa pelimaailma on muuttunut melkoisesti ja jatko-osa tunkeutuu PC:n alati kasvavaan 3d-räiskintäryppääseen, joka on paljon raadollisempi kuin alkuperäisen Wolfensteinin ilmestyessä markkinoille. Silloin Wolfenstein korjasi potin, koska kilpailijoita ei ollut, mutta nyt räiskintäpelejä julkaistaan miltei viikoittain. Wolfenstein 2:n on kohdistettu paljon odotuksia ja nyt on aika selvittää, onko Return to Castle Wolfensteinissä tarvittavaa potkua noustakseen esiin 3d-räiskintöjen harmaasta massasta.Return to Castle Wolfensteinin tapahtumat sijoittuvat toiseen maailmansotaan ja pelaajan vastassa on jälleen Hitlerin sotakoneisto. Pelistä löytyy jonkinlainen juonikin, joka ei sen kummemmin häikäise. Toimiipahan jonkinlaisena tekosyynä silmittömälle natsien tappamiselle. Normaaleiden natsisotilasten lisäksi pelaajan vastaan asettuu myös zombeja sekä saksalaisten kokeilujen tuloksena syntyneitä mutantteja. Pelin ideaan nämä kakkamonsterit eivät sovi alkuunkaan. Ensimmäisessä ideassa vastassa oli vain natseja ja niin sen pitäisi olla nytkin. Nämä mutantti-Matit sopisivat huomattavasti paremmin vaikka Serious Samin seuraavaan tulemiseen. Vihollisten tekoälystä on annettava paljon plussaa. Return to Castle Wolfensteinin viholliset omaavat yhden pelimaailman parhaista tekoälyistä. Ne osaavat juosta piiloon, tehdä väijytyksiä ja näin päin pois. Zombiet ja mutanttimonsterit ovat siitä mukavia, että niiden älykkyys tuntuu olevan nollassa, aivan niin kuin pitääkin. Ne vain tulevat päälle sen kun kerkiävät. Muutaman örvelön kohdalla kyllä toivoisi, että ne tulisivat päälle vähemmän agressiivisesti, sillä muutama vastustaja pystyy tappamaan pelaajan todella nopeasti. Muutamaan otteeseen vastaan tulikin tilanteita, joiden läpäiseminen vaati jatkuvaa tallentamista ja latailua, joka ei pidemmän päälle ole kovin mukavaa. Ulkonäöltäänkin nuo keksimällä keksityt viholliset ovat melko pelottavan näköisiä ja natsitkin vastaavat natsin stereotyyppiä viiksineen kaikkineen.Ei tekoäly sentään aivan täydellistäkään ole, tai pikemminkin se on liian täydellistä. Tietokoneen ohjastamat vihulaiset kun tuntuvat olevan varsinaisia haukansilmiä, jotka näkevät pelaajan puolen kilometrin päästä ja nähdessään pelaajan, laukaus lähtee useimmiten heti. Muutamassa paikassa tästä tulee todellinen ongelma, sillä nappi napsahtaa otsaan heti, kun vihollinen näkee sinut (ja toisinpäin) eikä itsellesi jää tähtäysaikaa ollenkaan. Koska vihollisia tulee vastaan tiuhaan tahtiin, on sankarimme aseistuksenkin oltava kovaa luokkaa. Pelin sankarilta löytyy muutama pistooli, konepistooleita, kiikarikiväärejä sekä muutama järeämpikin ase. Unohtaa ei sovi myöskään pelihistorian parhaiten toteutettua liekinheitintä, jolla bunkkerit täyttyvät tulimereen ja natseista tulee grillilihaa. Ase arsenaali on siis hyvinkin laaja ja erilaisia aseita löytyy parisen kymmentä kappaletta. Suurin osa aseista on kuitenkin pelkässä statistin osassa muutaman tykin varastaessa shown. Esimerkiksi pistooleilla ei tee yhtään mitään ja toinen kiikarikivääri on suhteellisen turha. Aseiden ulkonäkö on hieman kaksipiippuinen juttu, muutamat aseet näyttävät verrattaen aidoilta, mutta osa on lähinnä puuhalkoa muistuttavia kapistuksia. Ääniltään aseet ovat ihan kelvollisia.Pelin kuluessa sankarimme aseet laulavat mm. legendaarisessa Wolfensteinin linnassa, sukellusvenetukikohdassa ja sodan runtelemassa kaupungissa. Vaikka pelaajalle annetaankin tehtävien alussa erinäisiä tavoitteita, ei tehtävien läpäisyssä ole muuta ongelmaa kuin jatkuvan vihollisvirran eliminointi. Ongelmanratkontaa tai muita nykyräiskinnöistä löytyviä ei-räiskintä-ominaisuuksia ei Wolfenstein tarjoa juuri nimeksikään. Wolfenstein keskittyykin siihen olennaiseen, eli tapa, tapa, tapa!Yksinpelinä Return to Castle Wolfenstein onkin melko köyhä pelikokemus. Vihollisten tappaminen ilman sen kummempaa aivojen käyttöä on puuduttavaa eikä kenttädesignistäkään löydy kovin monia kenttiä, jotka jaksaisivat nostaa peli-iloa sen suurempiin sfääreihin. Myös zombien sekä muiden örvelöiden olemassaolo tuntuu vähän väkinäiseltä, sillä fantasian sekä sci-fin yhdistelmä ei yksinkertaisesti mahdu samaan peliin toisen maailmansodan kanssa. Jos yksinpelistä kuitenkin jaksaa kiinnostua, on luvassa suhteellisen pitkää hupia, sillä pelin vaikeustaso on kohdallaan lähinnä hyvän tekoälyn omaavien vihollisten ansiosta ja yksinpelikampanjan miltei kolmea kymmentä kenttää pelatessa aikaa kyllä kuluu. Moninpelinä Wolfenstein 2 on huomattavasti mukavampi kokemus. Moninpeliservereitä löytyy jo runsaasti ja tyhjiä servereitä ei ollut juuri nimeksikään. Akselivaltojen ja liittoutuneiden välisiin kärhämiin keskittyvä moninpeli ei idealtaan eroa kilpailijoistaan, mutta toteutukseltaan peli on huippuluokkaa ja nettikoodikin on väännetty todella tehokkaaksi. Moninpelissä molemmalla puolueella on neljä eri hahmoluokkaa, sotilas, lääkintämies, pioneeri ja luutnantti. Jokaisella hahmoluokalla on omat erikoisaseensa ja kykynsä ja hahmoluokkien yhteispelillä pärjää kaikkein parhaiten. Return to Castle Wolfenstein on melko puhtaasti ns. aivot narikkaan -räiskintä, joka keskittyy siihen olennaiseen eli puhtaaseen teurastukseen. Voidaankin sanoa, että tässä tapauksessa jatko-osa on uskollinen edeltäjälleen. Kymmenen vuoden ikäero on kyllä sen verran pitkä, että peli oltaisiin voitu lykätä markkinoille ilman Wolfenstein -nimeä, tuskin kukaan olisi marmattanut, sillä onhan niitä natseja tapettu muissakin peleissä. Tällöin peliin oltaisiin kuitenkin saatettu tutustua hieman kriittisemmin kuin legendaarisen Wolfensteinin jatko-osaan. Wolfenstein tai ei, tämän pelin yksinpeli on suhteellisen kökkö eikä tarinaan liittyvät zombiet sekä mutanttihirviöt toimi alkuunkaan. Tietokoneen ohjastamista sotilaista saa kyllä hyvin vastusta, mutta onkin sitten täysin eri asia, kuinka pitkään yksinpeliä jaksaa tahkota. Moninpeli sentään on hienosti toteutettu ja se kuuluukin tämän hetken nettiräiskintöjen eliittiin, joten jos moninpeliä haluat, kannattaa Wolfenstein 2:sta harkita ihan varteenotettavana vaihtoehtona. Mikäli moninpeli ei kuitenkaan ole niitä suurimpia mielenkiinnon kohteita, kannattaa katse suunnata vaikkapa Aliens Vs. Predator 2:n suuntaan. Pitää vielä loppuun muistuttaa, että peliin on läntätty K18-leima!

        IL-2 Sturmovik

        Lentosimulaattoreita tulee markkinoille suhteellisen hidasta tahtia, mutta suurin osa lentosimulaattoreista on ihan kelvollista tavaraa ja huonoja lentosimulaattoreita julkaistaan vain ani harvoin. Venäläinen Maddox Games -pelitalo on jo pidempään työstänyt IL-2 Sturmovik -lentosimulaattoria, joka vie pelaajan 1940-luvun alkuun natsi-Saksan ja Neuvostoliiton väliseen sotaan. IL-2 on niitä pelejä, jotka ovat myöhästelleet useammin kuin kerran, mutta pelin tekijät ovat uskoneet työhönsä ja projektin ympärille keräytyneet fanit ovat olleet hyvä syy pitää peli Ubi Softin julkaisulistassa. Vihdoin ja viimein peli saatiin valmiiksi ja pelialan mediassa hyviä ennakkoarvioita kerännyt IL-2 Sturmovik on ehtinyt myös Tiltin arvosteluun. Pelin pääosassa on tietysti, Neuvostoliiton ilmavoimien ylpeys ja pelin nimikkokone IL-2 Sturmovik eri versioineen. Yhteensä lentokoneita on 31 erilaista (sisältää koneiden eri mallit) ja ne ovat mallinnettu 1940-luvun esikuvistaan. Nimikkokoneen lisäksi pelaaja pääsee taiteilemaan mm. Yakeilla, Migeillä sekä saksalaisia BF109-E -koneilla. Näiden koneiden lisäksi pelissä on myös koneita, joita pelaaja itse ei pääse ohjaamaan. Jos tämä ei vielä riitä, löytyy maankamaralta liuta erilaisia maa- ja merivoimien aluksia, kuten panssarivaunuja sekä sotalaivoja. Koska kyseessä on noin 60-vuoden takaiset lentokoneet, on selvää, että niistä ei löydy nykyaikaisia tutkia ja ohjuksia. Pilotin on siis hoidettava lentäminen ja ampuminen ihan käsipelillä ilman sen kummempia apuja. Onneksi pelaajalle on annettu myös laaja valikoima erilaisia apuja, jotka voi halutessaan kytkeä päälle. Aloittelevalla pilotilla saattaa olla vaikeuksia saada lentokonetta ilmaan mikäli kaikki realismiasetukset ovat päällä. Harjoittelun ja kokemuksen myötä realismia voi tietysti lisätä ja lentosimulaattoreiden suurkuluttajat voinevat siirtyä nopeasti täysin realistiseen lentomallinnukseen. Lienee sanomattakin selvää, että mitä realistisempana peliä pelaa, sitä enemmän siitä saa irti. Peli soveltuu kuitenkin niin aloittelevalle lentäjäkokelaalle kuin virtuaalitaivaan ässällekin.Pelin lentomallinnus on todella realistisen oloinen. Vaikka en ole koskaan lentänyt lentokonetta (varsinkaan vanhaa sellaista), tuntuisi homma pelaavan loistavasti ja lentokoneen kontrolloinnissa on oltava tarkkana. Lentokoneiden lento-ominaisuudet tuntuvat erilaiselta jokaisella koneella ja yliyrittäminen kostautuu usein syöksykierteenä, jonka korjaaminen on järjettömän vaikeaa. Lentokoneiden ohjaamisessa onkin oltava maltillinen, ettei kone pääse ”haukkaamaan”, jonka jälkeen vaakasuora liike muuttuu hetkessä vertikaalipudotukseksi. Myös ampuminen on tarkkaa hommaa. Koska minkäänlaisia lukitusjärjestelmiä ja vastaavia ei ole, on vastustajien kone saatava keskelle tähtäintä eikä sekään vielä riitä, sillä pelaajan on osattava ottaa ennakkoa osuakseen kohteeseen. Lisäksi kohteeseen on todella osuttava, eikä riitä, että panokset menevät sinne päin. Itsekin olen huomannut ammusten singahtelevat ohitseni vain muutaman millin päässä lentokoneeni rungosta. Käytännössä tämä kaikki tarkoittaa, että vihollisten tiputtaminen on todella vaikeaa. Lienee turha mainita, että IL-2:sta on ihan turha alkaa pelaamaan näppäimistöllä tai padillä, sillä näillä pelituntuma katoaa tyystin. Ainoa ja oikea peliohjain tähän peliin on tietysti Joystick ja mikäli siitä löytyy Force Feedback -ominaisuudet, sitä parempi. IL-2:ssa force-efektit ovat toteutettu ihan hyvin.Kun tähtäys alkaa onnistumaan ja osumia alkaa tulla, kiinnittyy huomio hienoon vaurion mallinnukseen. Lentokoneet nimittäin saattavat pamahtaa yhdestä hyvin tähdätystä, mutta paikoitellen niitä saa rankaista oikein kunnolla, sillä mikäli ammukset vain naarmuttavat koneen maalipintaa, ei niistä hirveätä haittaa ole. Hieman isommat tykit ovat tietysti asia erikseen ja niiden osumat tekevät helposti selvää koneesta kuin koneesta. Ehkä mieleenpainuvin hetki pelin parissa oli, kun ammuin ilkeämielistä natsia konekivääreillä ja satuin osumaan ilmeisesti bensatankkiin, joka syttyi palamaan ja kone tippui upean tulivanan edellä maahan. Osumat vaikuttavat myös lentokoneen toimintaan, seulaksi ammutuilla siivekkeillä ei pahemmin kääntyillä ja ilman tähtäintä on vaikea ampua. Eri osumakohtia koneesta löytyykin kiitettävästi ja kone saattaa hajota melko totaalisesti ennen sitä viimeistä armonlaukausta, jonka jälkeen kone kiitää tulipallona taivaalla. Pelin autopilotti on kuitenkin asia, joka pilaa muuten loistavan realismin tunteen totaalisesti. Autopilotti osaa suunnistaa kohteeseen, joka varsinkin aloittelijalle on hyvä asia, realistista tämä ei kuitenkaan ole. Mutta ei tuossa vielä kaikki, autopilotti osaa laskeutua ja jopa taistella ilman pelaajan avustusta. Teinpä huvikseni pienen kokeenkin ja totesin läpäisseeni yhden pelin ensimmäisistä tehtävistä vaikka en ollut edes koskenut joystickkiin tai näppäimistöön. Autopilotti kannattaakin pitää poissa päältä, sillä sen avulla peli-ilosta putoaa pois noin 90%. Tietokoneen ohjastamat pilotit antavat pelaajalle ihan kunnon vastuksen jo helpoimmasta vaikeustasosta alkaen. Tietokoneet eivät kuitenkaan ole mitään supermiehiä, jotka ohjastavat lentokonetta miten tahtovat, vaan nekin toimivat pelin lainalaisuuksien puitteissa ja paikoitellen tietokone toimii kuin ihmispelaaja ikään. Lisäksi maassa olevien AA-tykkien tulitusta joutuu varomaan ihan tosissaan, sillä varsinkin matalalla lentävän lentokoneen ne onnistuvat tuhoamaan ihan kiitettävällä varmuudella. Pelattavaa IL2:sta löytyy yllin kyllin ja pelin faniyhteisö on jo ehtinyt työstämään lisää tavaraa pelin mukana tulleella tehtäväeditorilla. Pelistä löytyy pari kampanjaa, jossa pelaaja voi lentää joko Saksan tai Neuvostoliiton väreissä. Kampanja on kuitenkin jäänyt torsoksi, sillä mitään erikoista juonta ei löydy ja kampanjan pelaaminen tuntuu vain yksittäisten tehtävien peluulta perä jälkeen. Pelaaja vain yksinkertaisesti tekee hahmon, antaa hänelle arvon ja lähtee lentämään. Onnistuneiden tehtävien myötä pelaaja nousee arvoasteikossa ja saa siten lisää vastuuta, mutta hahmon ja pelaajan välinen suhde ei kyllä pääse kehittymään mihinkään eikä hahmon kuoleminen sen kummemmin harmita. Kampanjan lisäksi pelistä löytyy pikatehtäväeditori, jolla pelaaja voi helposti tehdä itselleen sopivan tehtävän yksinkertaisia valikkoja käyttäen. Jos tämä ei vielä riitä voi tehtäväeditorilla luoda omia tehtäviä pienintäkin yksityiskohtaa myöten.Pelin audiovisuaalinen anti on todellista ilotulitusta. Pelin grafiikka on todella upeaa, mutta haittapuolena on kovat laitevaatimukset. Tehomikrolla pelatessa peli on kerrassaan upean näköistä. Metsät todella näyttävät metsiltä ja kaupungit ovat todella kaupunkeja eivätkä mitään kolmen talon wannabe -kaupunkeja. Lienee itsestään selvyys, että lentokoneetkin ovat erittäin tyylikkäitä ja jo mainittu vaurionmallinnuskin on toteutettu myös graafisessa mielessä hienosti. Lisäksi pelin efektit ovat todella huippuluokkaa aina pilvistä aa-tykkien jättämiin savupilviin ja lentokoneen räjähdyksiin. Pilvet toimivat myös eräänlaisena suojana, joka kätkee lentokoneen tehokkaasti. Muutamaan otteeseen olenkin saanut paeta tuli persiin alla, kun pilviverhon peitosta ilmestyykin pari natsia testaamaan yksinäisen peliarvostelijan hävittäjän kestävyyttä saksalaisten lyijymurikoita kohtaan. Pilvien tarjoama suoja onkin todella arvokasta niin hyökkäys- kuin pakotilanteissakin.IL-2:n äänimaailma ei häviä tippaakaan pelin graafiselle loistolle. Äänimaailman kokonaiskuva on erittäin positiivinen, sillä moottorin jylinä kuulostaa erittäin aidolta, eikä aseiden äänienkään puolesta tarvitse hävetä. Konekiväärit nimittäin naputtavat sellaista sarjaa, että h
        eikommalla hiukset harmaantuu. Ja vielä kun siinä sivussa pari isompaa tykkiä laulaa iloista sävelmää, on hiustenlähtö lähellä. Pelin äänimaailma on lisäksi todella yksityiskohtainen. Pelaaja voi kuulla koneen halkovan tuulta ja muulloinkin koneesta kuuluu epämääräisiä kolinoita. Vaurioiden myötä koneen kolinat vain lisääntyvät ja illuusio täysin seulaksi ammutulla koneella lentämisestä hipoo täydellisyyttä. Pientä miinusta tulee valikkomusiikeista, mutta onneksi niitä ei tarvitse pahemmin kuunnella ja pelin aikana ei musiikit suuremmin pauhaa.Pelistä löytyy tietysti jonkin verran radioliikennettä, joka on joko saksan- tai venäjänkielistä. Normaalistihan noista ei saisi mitään selvää, mutta onneksi ruudun yläreunaan samat jutut ilmestyvät huomattavasti helpommin ymmärrettävänä englantina. Radioliikenne kuulostaa todella aidolta ja varsinkin kurkku suorana huutavat saksalaiset lennonvalvojat saavat tottelemattomimmankin sankarin palaamaan muodostelmaan. Moninpelissä pelaaja voi käyttää valmiita käskyjä tai karjua omaan mikrofoniinsa kommentteja lentokavereilleen. IL-2 Sturmovik tukeekin 32-pelaajan moninpeliä, joten jos tietokonetta vastaan lentely alkaa maistumaan puulta, voi pelaaja huoletta hypätä jollekin pelin lukuisista servereistä ja käydä taisteluun muita IL-2 -faneja vastaan. Etukäteen voi jo varoittaa, että maailmalta löytyy melko kovia ässiä, jotka tiputtavat hieman heikomman tason flugzeugpilotit melko äkäisesti.IL-2 Sturmovik on yksi parhaista koskaan pelaamistani lentosimulaattoreista, joka ihastuttaa sekä aiheensa, että toteutuksensa puolesta. Myös lentomallinnus tuntuisi olevat parasta A-ryhmää ja loistavat vaurionmallinnukset tekevät hommasta todella mielenkiintoista. Rumaksikaan peliä ei voi haukkua, sillä grafiikkamoottori puskee sitä upeampaa grafiikkaa, mitä enemmän koneessa on tehoa. Kovin vanhalla tietokoneella ei peliä kuitenkaan kannata pelailla, sillä pelattavuus kärsii tuntuvasti ja frameraten tippuminen alle kahdenkymmenen kuvan sekunnissa pilaa tuntuman totaalisesti.Pelin etuihin sopii myös vaikeustason taipuminen sopivaksi niin amatöörille kuin ässien ässällekin. Moninpeli tuo peliin aivan uuden ulottuvuuden ja IL-2 Sturmovikin pitkän eliniän varmistaa fanien tekemät kentät sekä lentokoneet. Lentosimulaattoreiden ystävälle IL-2 on todellinen helmi ja muidenkin kannattaa tutustua, sillä tämän pelin avulla pääsee hyvin alkuun ja vaikeustasoa nostamalla pääsee kehittymäänkin ja tulevaisuudessa juuri sinä saatat olla se virtuaalitaivaiden ässä.

          Super Street Fighter II Turbo Revival

          Ensimmäinen Street Fighter -peli julkaistiin noin kahdeksan vuotta sitten, mutta pelisarja on saanut uusia inkarnaatioita miltei jokaiselle mahdolliselle alustalle. Yhteistä Street Fightereille on niiden nimien hirviömäisyys. GBA:nkin ensimmäinen katutaistelija on nimetty Super Street Fighter II Turbo Revivaliksi, varsinainen nimihirviö siis. Alkuperäisen Street Fighterin idea oikeastaan odotti pääsyään kannettavaan konsoliin ja mikäpä olisi sen parempi alusta kuin GBA. Seuraavassa siis Super Street Fighter II Turbo Revivalin arvio, olkaa hyvät.Street Fightereiden konsepti on pysynyt miltei muuttumattomana vuodesta toiseen eikä pelin GBA-versiokaan sisällä mitään uutta ja mullistavaa. Kyseessä on siis yksinkertaista mätkintää, ei sen enempää eikä vähempää. Super Street Fighter II Turbo Revivalissa (myöhemmin SSF2TR) on yhteensä kuusitoista taistelijaa, jotka ovat tuttuja sarjaa aiemmin pelanneille. Hahmoissa on mukavasti eroavaisuuksia, mutta kuudentoista hahmon ryppäästä lienee mahdotonta tehdä sellaista, että jokainen hahmo olisi selkeästi erilainen. SSF2TR:n hahmojen ominaisuudet eroavat melko perinteisesti. Erilaisten liikevalikoimien lisäksi hahmon voima, kestävyys, ulottuvuus ja nopeus vaihtelevat hahmosta riippuen. Näiden neljän erilaiset kombinaatiotkin ovatkin se erottava tekijä pelkän ulkomuodon lisäksi. Normaalien liikkeiden lisäksi, jokaisella hahmolla on nippu erikoisliikkeitä, joilla vastustajaa voi rankaista normaalia tehokkaammin.Pelistä löytyy nippu erilaisia pelimoodeja, jotka ovat miltei jokaisesta mätkintäpelistä tuttuja tapauksia. Mukana on siis arcadea, vs-moodia sekä survivalia. Yksinpelinä SSF2TR ei ole kovin pitkäaikaista hupia. Arcademoodin tahkoaa läpi muutamalla hahmolla, mutta pidempiaikaista peli-iloa ei pelistä irtoa. Lisäksi koneen ohjastamat hahmot ovat paikoin vähän turhankin kovia eikä pelaaja pysty tekemään oikeastaan mitään, kun vastustaja rynnii vastustamatta päälle tehden jos jonkinlaisia erikoishyökkäyksiä, tämä siis vaikeustasosta riippumatta. Moninpeliin tarvitaan valitettavasti kaksi kasettia, joten kaverinkin on pakko ostaa peli, mikäli moninpeli kiinnostaa. Graafisesti SSF2TR ei ole GBA:n upeimpia pelejä. Grafiikka on joka osa-alueelta keskinkertaista eikä animaatioissakaan ole sen suurempaa hurraamisen aihetta. Samalla radalla jatketaan äänimaailman kanssa. Musiikit menettelevät joten kuten, mutta muuten äänet ovat suhinaa ja epämääräisiä mätkähdyksiä. Myöskään kontrolleja ei olla saatu aivan täysin GBA:lle sopiviksi. Koska nappien sijoittelu ei ole paras mahdollinen pelimukavuus kärsii ja muutamien erikoisliikkeiden tekeminen on harmillisen vaikeaa. Kokonaisuutena ajateltuna Super Street Fighter II Turbo Revival jää hieman torsoksi kaikilta osin. Yksinpelinä homma ei kiinnosta kovin pitkään ja kontrollitkaan eivät täysin sovi GBA:lle. Musiikeissa ja grafiikassakin olisi ollut parantamisen varaa. Moninpelinä homma toimisi muuten, mutta lienee kohtuutonta olettaa, että kaksi kaverusta ostaisivat pelin vain moninpeliä silmällä pitäen.

            SSX Tricky

            Näin joulun alla pelijulkaisijat pukkaavat markkinoille enemmän pelejä, kuin koskaan muulloin vuoden aikana. Mahdollisimman moneen pukin konttiin pyrkii myös EA Bigin SSX Tricky, joka on suoraa jatkoa SSX-nimiselle lumilautailupelille. Ensimmäinen SSX keräsi melkoisen kovaa suosiota, joten jatko-osaakin on odotettu miltei yhtä paljon kuin joulua. Nyt jatko-osa on kaupassa, mutta EA:n urheilupelit tuntien odotukset ovat jopa varovaiset, sillä EA ei tunnetusti tee kovin laajoja päivityksiä urheilupeleihinsä. Joka tapauksessa SSX Tricky on saapunut Tiltin toimitukseen ja nyt olisi aika tehdä pientä tutkimusta siitä, millainen peli SSX Tricky oikein on.Ennakko-odotusten mukaisesti SSX Tricky näyttää ja tuntuu hyvin paljon edeltäjältään. Edelleen lasketaan pitkin jyrkkiä vuorenrinteitä tehden mitä erikoisempia temppuja painovoimaa uhmaten. Jatko-osa sisältää parannuksia pelin jokaiseen osa-alueeseen sekä tietysti uusia kenttiä ja hahmoja. Alkuperäisen SSX:n pelattavuus oli jotain aivan uskomatonta. Hahmojen liikkeet ja todella upeat radat vetivät puoleensa kuin tauti ja addiktiivisuuspisteitä SSX:lle olisi pitänyt antaa kymmenen. Koska kyseessä on kuitenkin samalle pohjalle rakennettu peli, on selvää, että toimivaa konseptia ei ole menty sorkkimaan kovin radikaalisti ja tulos on sen mukaista. SSX Tricky todella liimaa pelaajan television ääreen pelaamaan peliä tunti toisensa jälkeen. Radat ovat edelleen pitkiä, vaikeita sekä täynnä oikoreittejä. Uusia ratoja SSX Trickyssä on vain muutama, mutta vanhoja ratoja on pistetty sen verran uuteen uskoon, että vanhojenkin ratojen kohdalla syntyy ainakin jonkinasteista uutuuden tunnetta. Periaatteessa vanhojen ratojen pääpiirteiden säilyttäminen saattoi olla hyväkin idea, sillä nyt SSX:n ensimmäistä painosta pelanneet osaavat radat heti, eikä paria radan opetteluun tarvittavaa laskua tarvitakaan. Kolikon kääntöpuolena on tietysti se, että uudistuksista huolimatta radat ovat kuitenkin vanhoja ja suhteellisen tuttuja, joten ei tämä yhtä paljon pelattavaa tarjoa kuin täysin uudet kentät olisivat tarjonneet. Uusille SSX:n pelaajille vanhatkin radat ovat täysin uusia tuttavuuksia.Yksi pelin vetovoimaa lisäävistä asioista on myös menestyvää pelaajaa palkitseva maailmanmestaruus-moodi, joka jakautuu kahteen osaan, Raceen sekä Showoffiin. Racessa ajetaan kilpaa toisten lautailijoiden kanssa ja Showoffissa pyritään tekemään mahdollisimman paljon tyylikkäitä temppuja. Aluksi pelaajalla ei ole valittavissa kuin muutama äijä ja yksi rata, joten mestaruusmoodia on pakko tahkota jos kaikki hahmot, radat sekä muut lisäjutut haluaa käyttöön. Tässä onkin pelin jippo, kilpalaskussa pelaajan on sijoituttava kolmen parhaan joukkoon saadakseen käyttöönsä seuraavan mäen ja muita bonuksia. Show offissa on tietyt pisterajat, joita pelaaja metsästää. Mitä paremmin pelaaja menestyy, sitä enemmän kamaa pelaaja saa käyttöönsä. Esimerkiksi kolmannella sijalla (pronssilla) saa käyttöönsä vain seuraavan radan, mutta sijoittumalla ensimmäiseksi, pelaaja saa käyttöönsä radan lisäksi uuden hahmon sekä muita bonuksia. Menestymisen myötä myös lumilautailijan taitoja voi parantaa.Pelin hahmot ovat edelleen hyvin persoonallisia ja toisistaan eroavia. Jokaisella hahmolla on omat perustaidot, jotka karttuvat menestyksen myötä. Kilpailujen aikana hahmojen välille kehittyy jonkinlaisia suhteita, riippuen miten hahmot toisiaan kohtelevat. Jos pelaaja tönii ja leikkaa saman hahmon ajolinjoille koko ajan, pyrkii hän kostamaan samalla mitalla. Mikäli pelaaja ja tietokone eivät aiheuta toisilleen harmia, saattaa heistä tulle ”ystäviä”, jolloin tietokone ei pyri vaikeuttamaan pelaajan lautailua millään tavalla. Edellisen SSX:n tapaan pelin hahmot ovat hieman sarjakuvamaisen näköisiä ja hyvin animoitujakin. Koska jokainen hahmo on omalaatuinen yksilö, yhdellä hahmolla pelaaminen tuntuu eroavan muista hahmoista enemmän kuin se todellisuudessa eroaakaan.Kuten edellä aihetta sivusinkin, on SSX Trickyn pelattavuus edeltäjänsä tasolla, jos ei jopa parempaakin. Kontrollit toimivat hienosti, tatilla ohjataan laskijaa ja erilaisia temppuja tehdään digitaaliohjaimen avulla. Temppujen tekeminen on yksinkertaista, mutta vaikeimpien temppujen tekemiseen tarvitaan täydet boostit, hirmuinen hyppyri sekä taitoa ja tuuria. Erilaiset temppukombotkin ovat mahdollisia ja parhaimmillaan niistä voi kerätä uskomattomia pistemääriä. Edellä mainittua boostia kerätään erilaisista tempuista, mitä hienompi temppu, sitä enemmän boostia pelaaja saa. Tuttuun tapaan boostia voi käyttää myös lautailijan vauhdin hetkittäiseen nostoon. Graafisesti peli on milteipä identtinen edeltäjänsä kanssa, mutta pientä parannusta on silti havaittavissa. Niille, jotka eivät ole aiemmin peliä pelanneet, kerrottakoon, että pelin grafiikka on hienoa ja valaistus- sekä partikkeliefektit ovat todella tyylikkäitä. Pientä miinusta tulee ruudunpäivityksen ajoittaisesta laskemisesta, onneksi tätä ei tapahdu usein ja vielä harvemmin siitä koituu suurempaa harmia. Myös äänipuolella menee kovaa. Musiikista vastaa Beastie Boyssin Mixmaster Mike ja meininki on sen mukaista. Vaikka itse en pelin musiikkia normaalisti kuuntelisikaan, toimii se pelissä uskomattoman hyvin. Musiikki on joissain määrin sidottu pelin tapahtumiin, tarkemmin sanottuna pelaajan temppujen aikana musiikki saattaa muuttua pelkäksi rumpujen jytkeeksi ja näin päin pois. Koko äänimaailma pysyy siis hienosti kasassa ja on kaiken lisäksi pirun hyvin toteutettu.Kokonaisuutena SSX Tricky on edeltäjänsä kaltainen peli, joskin pelin jokainen osa-alue on hieman parempi kuin edeltäjässään. Pelin suurimpana miinuksena on suhteellisen vähät uutuudet, varsinkin uusia kenttiä olisi voinut olla reilusti enemmän. Uusien kenttien puute ei tietenkään koske niitä, jotka eivät ole aiemmin pelanneet SSX:ää. Pelattavuudeltaan SSX on edelleen loistava ja peli addiktoi pelaajat tehokkaasti tv-ruudun ääreen. Aiempaa SSX:ää pelanneille SSX Trickyn ostaminen ei välttämättä ole kovin järkevää, ellei kyseessä ole todellinen SSX-fani. Mikäli SSX:ää ei vielä löydy PS2:n pelivalikoimista, on SSX Tricky niitä pelejä, jotka ovat niin sanotusti pakkohankintoja.

              Zoo Tycoon

              Tietokoneen käyttäjiä hemmotellaan usein mitä erilaisimmilla rakennuspeleillä, on rakennettu huvipuistoja, kaupunkeja ja peräti muurahaiskekoa, mutta mikäli herra peliarvostelijan muisti ei vallan petä, ei eläintarhoihin olla vielä kajottu. Nyt Microsoft paikkaa tämän valtavan aukon tuomalla markkinoille Blue Fangin kehittämän Zoo Tycoonin, jossa pelaaja pääsee rakentamaan omaa eläintarhaansa. Pelin idea on sama muiden vastaavien pelien kanssa. Ensin pelaajalle annetaan maatilkku, jolle tarhan rakennus aloitetaan. Pelistä löytyy yli 40 eläintä sekä laaja valikoima kauppoja ja vimpaimia, jotka houkuttelevat kävijöitä tuhlaamaan roponsa sinun puistoosi. Tarhan johtajan ensimmäisiin tehtäviin kuuluu tietysti eläimien hankkiminen ja niiden aitausten muokkaaminen eläimelle sopivaksi. Eläimet haluavat tietynlaisen maaston, ”viihdykkeitä” sekä suojan, johon ne voivat tarpeen vaatiessa piiloutua. Peli auttaa kiltisti eläimien elinolosuhteiden suunnittelussa ja eläimen optimaalisia elinolosuhteita ei tarvitse muistaa ulkoa. Eläinten häkit on suunniteltava huolella. Kävijöiden turvallisuus on tärkeää, mutta eläimiä ei voi tunkea tiilikoppiin, josta kukaan ei näkisi niitä. Siksi onkin rakennettava erilaisia aitoja, jotta eläimet pysyvät kurissa ja kävijöillä on jotain katseltavaa. Jos eläinten häkit on suunniteltu huonosti, eläimet voivat päästä karkuun ja siitähän syntyy varsinainen hulabaloo. Vapaana kävelevä leijona ei ainakaan houkuttele kävijöitä vierailemaan puistossa. Mikäli puiston eläimistä ei pidä tarpeeksi hyvää huolta, voivat ilkeät eläinsuojeluviranomaiset estää uusien eläimien hankkimisen ja kielto lähtee pois vain parantamalla eläinten elinolosuhteita. Tietysti kävijöidenkin viihtyvyys on pidettävä korkealla, sillä mikäli puisto on tylsä ja apaattinen paikka, äänestävät kävijät jaloillaan. Kuten niin monissa rakennuspeleissä, myös Zoo Tycoonissa voi harjoittaa tutkimustyötä, jonka avulla pelaaja saa käyttöönsä uusia rakennuksia, eläimiä sekä parempaa henkilökuntaa. Tutkiminen onkin kannattavaa, sillä puiston taso nousee kohisemalla uusien innovaatioiden ilmestyessä puistomiljööseen.Zoo Tycoonin pelattava jakautuu kahteen osioon, vapaaseen rakentamiseen sekä tehtäviin. Vapaa rakentaminen tarkoittaa sitä, että pelaaja saa rakentaa puistoaan vapaasti (yllätys) ilman minkäänlaisia tavoitteita. Tehtävämoodissa pelaajan on suoritettava ennalta määrättyjä tehtäviä päästäkseen jälleen seuraavaan tehtävään. Tehtävät ovat suhteellisen yksinkertaisia, mutta paikoittain on turvauduttava todelliseen mikronysväykseen, jotta homma ei mene heti käsilleen. Yleisesti ottaen peli on kuitenkin melko helppo.Pidemmän päälle peli alkaa kuitenkin käydä tylsäksi, sillä ainakaan lyhyt pinnaiseen peliarvostelijaan jatkuva eläinten hoitaminen ei iskenyt. Rasittavinta on maaston muokkaus, jota joutuu tekemään käytännössä koko ajan. Juuri, kun kaikki näyttää olevan kunnossa se pirun villisikalauma onkin myllertänyt maaston sellaiseen kuntoon, että eläinsuojelijat ovat oven takana. No ei siinä muuta kuin uutta maastoa kehiin ja sormet ristiin paremman tulevaisuuden puolesta.Zoo Tycoonin grafiikka ei ole mitään uusinta uutta, mutta ainakin se pyörii hyvin vähän vanhemmillakin koneilla. Kamerakulmien suhteen oltaisiin voitu olla hieman anteliaampia. Nyt maastoa voi tuijottaa neljästä eri kulmasta ja kahdelta eri korkeudelta. Normaali korkeus on monista peleistä tutuksi tullut kuvakulma, jossa pelaaja näkee monia yksityiskohtia ja mukavan kokoisen alueen. Korkea kuvakulma puolestaan näyttää suuren alueen, mutta yksityiskohdat jäävät piiloon. Normaalisti onkin parasta pitää kamera maanläheisessä kuvakulmassa. Ainakin henkilökohtaisesti jäin kuitenkin kaipaamaan vapaampia kamerakulmia ja varsinkin parempaa zoomia. Olisi ollut niin kiva tihrustaa, kun nallevaari poikasineen temmeltää juuri valmistuneessa aitauksessaan. Pelin äänimaailma on kyllä hyvin toteutettu, mutta pelin aikana maailma on aivan uskomattoman hiljainen. Silloin tällöin kuuluu eläimien murinaa ja vastaavaa, mutta äänien kuuntelemiseen on todella keskityttävä, jos niistä aikoo repiä jonkinlaista tunnelmaa.Tällaisissa peleissä käyttöliittymä on hyvin tärkeässä asemassa pelattavuuden kannalta. Zoo Tycoonissa käyttöliittymä onkin mukavan yksinkertainen. Aluksi saattaa olla pieniä ongelmia, mutta mikäli harjoitustehtävät jaksaa kaluta läpi, homma luonnistuu kyllä helposti. Pelistä löytyy myös eläintenhoitaja, joka osaa antaa vinkkejä, miten eläinten elinolosuhteita voisi vielä parantaa. Zoo Tycoon on tervehenkinen peli, joka vetoaa ihmisten näpertämishermoon. Pidemmän päälle peli alkoi kuitenkin menettää otettaan. Pelistä jäi vaikutelma, että peli on suunniteltu hieman nuoremmalle ikäryhmälle, tätä tukee myös pelin Sallittu-leima. Myös koko perheen viihteenä Zoo Tycoon lienee ihan mukava peli.

                Grand Theft Auto 3

                Moraalinvartijat ja sensorit niskaansa saanut Grand Theft Auto- sarja tarjoaa Playstation2-inkarnaatiossaan entistä visuaalisempaa väkivaltaa jo on syystäkin saanut kyseenalaisen kunnian olla konsolin ensimmäinen K18-peli Suomessa. Lontoo-lisälevyn laskien GTA 3 on jo sarjansa neljäs, eikä DMA itsekään mahtanut aavistaa kuinka syleilevän vastaanoton varoittamatta ilmestynyt nukkujahitti saisi. Pitkällä tähtäimellä rikos näyttää sittenkin kannattavan.Pelaaja aloittaa uransa kuvitteellisen Liberty Cityn alamaailmassa vankikarkurina, joka lain kouraa paettuaan ryhtyy palkkiota vastaan kenelle vain työskenteleväksi freelanceriksi. Työnantajina toimivat kaupunkiin asettuneet rikollisorganisaatiot, joiden keskinäiset kahinat ovat mainio tulonlähde uudelle tulokkaalle. Aluksi keikkaa tehdään pikkurosvojen laskuun, mutta pian isommat kihot kiinnostuvat tehokkaasti likaiset keikat tyylipuhtaasti hoitelevasta tulokkaasta. Alamaailman tikapuilla pelaaja alkaa nousunsa hissukseen mafian hanttihommista kohti vaativimpia pestejä, kuten salamurhia ja pommi-iskuja. Rikollisen statuksen noustessa myös kertapalkkiot paisuvat hiljalleen taskurahoista keskituloisen peliarvostelijan vuosiansioihin. Etenemisestä ei kuitenkaan määrää enää mammonan määrä, vaan kaupungit uudet alueet avautuvat tiettyjen avainkohtien kautta.Työtä etsitään vierailemalla rikollispomojen luona, joiden nimikirjaimet koreilevat kartalla. Yleisöpuhelimiin vastaamalla voi suorittaa vapaavalintaisia keikkoja. Kartta on rikollisen tärkein apuväline, joka työnantajien ohella osoittaa myös alamaailman tärkeimmät palvelut. Automaalaamo antaa etsitylle autolle virkavaltaa hämäävän maalipinnan, räjähde-ekspertti 8-Ball järjestää autopommit attentaatteihin ja AmmuNation- ketjun kauppiaat pitävät rosvon hampaisiin asti varustettuna. Kustakin kaupunginosasta löytyvä kämppä on toiminnan hermokeskus, autotalli ja tallennuspiste.Ilahduttavan vapaassa järjestyksessä pelattavat tehtävät yhdistelevät autoilua ja ammuskelua vaihteleviksi kokonaisuuksiksi, joissa toimintatavat ovat usein pelaajan kekseliäisyydestä kiinni. Järjestävätkö viholliset väijytyksen? Ole kaukonäköinen, ensi kerralla tuhoa vastustajien ajokit etukäteen kun tiedät odottaa yllätystä. Tuottaako tappotuomion saaneen vasikan taksikyydin varjostaminen ongelmia? Varasta ensimmäinen eteen sattuva taksi ja poimi pahaa-aavistamaton uhri kyytiisi. Jokainen tehtävä on ankkuroitu kiinteästi pelin perusjuoneen ja ajaa päätarinaa jollakin tapaa eteenpäin, joten tyhjäkäynti jää vähäiseksi. Tehtävissä on mukavan vähän aikarajoja, ja ne vähätkin on järkevästi selitetty — huumelastia kuskaavaa pienkonetta ei voi pamauttaa singolla säpäleiksi, jos se ehtii laskeutua kentälle.Monipuolisten pelivaihtoehtojen vastapainoksi GTA3 asettaa pelaajan tihutöille huolellisesti rakennetun vapauden illuusion pirstovia rajoitteita. Jos ilmiantajaa kuljettavan ambulanssin yrittää nitistää singolla, tuhottu ajokki onkin aina liitovaltion hämäys. Koska peli sulkee epärehellisesti muut taktiikat pois, hälytysajoneuvo on pakko runnoa tieltä perinteisin keinoin. Jos laittomissa katuajoissa aikoo bluffata räjäyttämällä kilpakuskit lähtöruudukkoon, muskeliautot osoittautuvatkin särkymättömiksi.Juonikuvioiden syventyessä hahmo solmii uusia työsuhteita ja purkaa entisiä. Petturia entiset yhteistyökumppanit eivät katso suopeasti, joten vanhoilla kulmilla odottaa yleensä työnantajan vaihduttua ruudinkatkuinen tervehdys. Erityisen kiukkuisiksi hiiltyvät italialaiset nokkamiehensä salamurhasta. Valitettavasti jengivälien muutokset tapahtuvat tarinan pakottamina eikä tulehtuneita välejä voi enää elvyttää. Loppua kohden lyijyä tuntuu ropisevan niskaan joka korttelissa.Ex-kollegojen ohella uraputkea varjostaa virkavalta, jolta toimensa on pidettävä pimennossa. Autoja ei parane vohkia poliisin läheisyydessä, eikä raivoa purkaa sinivuokkoihin. Aluksi koppalakit vaikuttavat säyseiltä tapauksilta. Kun uhkaukset osoittautuvat hyödyttömiksi, alkavat otteet koventua ja kaupunki-ilman lyijypitoisuus kohota. Poliisivoimien typistyttyä parilla sinitakilla jahtiin osallistuvat kovaotteiset SWAT- joukot ja helikopterit tarkk’ampujineen. Tilanteen hiiltyessä entisestään rikospaikalle vierivät FBI:n pikimustat autot. Armeijan miehistörekkojen ja tankkien lopulta rymistellessä paikalle tilanne alkaa muistuttaa sotatilaa. Turhan hiostavaksi käynyttä tilannetta rauhoitetaan keräämällä talteen poliisin virkaintoa karsivat lisävoimat. Pidätyksestä sankari selviää pikaisella putkakeikalla aseista riisuttuna.Päätarinan ulkopuolella roistolla on enemmän kuin tarpeeksi sivutöitä, jotka ovat käteviä tulonlähteitä. Kaupungille siroteltujen erikoispakettien ansiokas kokoaminen palkitaan ilmaisilla asekuljetuksilla kämpille. Kätketyistä pääkallosymboleista aktivoituvat Rampage-tehtävät, joissa aikarajan puitteissa on hävitettävä milloin mitäkin; useimmiten ajoneuvoja tai tietyn jengin jäseniä. Kaupungilta löytyy tuntuva määrä ramppeja, joista suoritetut tyylipuhtaat autostuntit palkitaan muhkeilla käteispalkkioilla. Tietyissä ajokeissa voi suorittaa erikoistehtäviä R3-tatin painalluksella. Taksilla voi kuskata kyytiä kärkkyviä kaupunkilaisia, ja hälytysajoneuvoissa hoidella joko palomiehen, poliisin tai ambulanssikuskin töitä. Erikoisempia tapauksia ovat lelufirman pakut, joista käsin konnan on kauko-ohjattava räjähtävät leluautot tihutöihin. Minipelejä ja salaisuuksia on yksinkertaisesti niin hirmuisesti, ettei pelin syvyyksiä ole kouraissut pintaa syvemmältä vielä kymmenienkään pelituntien jälkeen.Sujuvimmin pelin pääosa-alueista on toteutettu ajaminen. Kaduilla risteilee alueesta ja kellonajasta riippuen tusinoittain ajokkeja, joista jokaisella on ominaispiirteensä. Henkilöauto pyörähtää nokkakolarissa kauniit piruetit, rekka puskee läpi tiesulustakin. Kulkupelien raskaus ja paino vaikuttavat selvästi siihen miten ajokit käyttäytyvät. Vaikuttava fysiikkamaali tuottaa aidon tuntuisia peltikolareita, eikä ajamisessa ole suurempia ongelmia. Käsittely tuntuu ehkäpä aavistuksen verran liian lepsulta pahimmissa liikennesumpuissa, mutta muuten rötöstely neljällä pyörällä on harvinaisen vaivatonta. Jalankulku kärsii ajoittaisista kameraongelmista ja kokonaisuuden ehdottomasti heikoin lenkki ovat tulitaistelut. Oikutteleva automaattilukitus arpoo kohteen sattumanvaraisesti, joten yhteenotoissa sankari päättääkin mieluummin ammuskella ohikulkijoita. Puolet ajasta on mahdoton nähdä mihin luodit lentävät. Tähtäys soolonäkymästä olisi säästänyt monelta äkkikuolemalta. Korkein kynnys GTA:n pelaamiselle on aina ollut vaivaloinen helikopterikamera (joka on yhä valittavissa, joskaan sitä ei voi täyspäiselle suositella) ja karkea toteutus. Sarjan siirtyminen 3D-aikaan on suurimpia syitä sille että kokonaisuus toimii nyt ensiluokkaisen hienosti. Pelitapahtumat eivät enää tunnu etäisiltä, ovat entistä selkeämpiä ja ennen kaikkea mukavampia katsoa. Hirmuisesta laadullisesta harppauksesta peli ei edusta pienissä yksityiskohdissaan teknistä kärkeä, mutta onnistuu luomaan vaikuttavan pelimaailman, joka elää omaa elämäänsä. Kaupungin suuruuden käsittää kunnolla vasta kun nousee kolmannen saaren vuorelle, jonka huipulta Liberty Cityn levittäytyy koko horisontin leveydelle. Päivän muuttuessa yöksi auringonlasku valaisee taivaan kauniisti, yöllä toimistoissa ja kodeissa tuikkivat valot. Sääolot vaihtuvat auringonpaisteesta sademyräkkään ja tyylikkääseen usvaan. Peliaudio jatkaa samaa laatuosaamista. Hyvin kirjoitettu ja Hollywood-voimin näytelty dialogi ja lukemattomat piilovitsit lisäävät oman vivahteensa. Täydestä menevät radiokanavat lähettävät eetteriin kirjaimellisesti tuntikausia laatumusiikkia hip-hopista oopperaan. Vainohullujen ja idioottisoittajien terrorisoimalle Chatte
                rbox -keksustelukanavalle ei voi kuin hymähdellä ratin takaa. DMA:n luoma suurkaupunki on persoonallisimpia pelimaailmoja pitkään aikaan. Siviilit eivät ole vain tykinruokaa; pahoinpitelijä saa uhriltaan takaisin samalla mitalla ja kiukkuinen autonomistaja repii huolimattoman varkaan ajokkinsa ratista. Vekkulien kaupunkilaisten keskinäiset yhteenotot ovat yhtä koomista seurattavaa. Peltikolarit keräävät uteliaita silmäpareja (joilta ketku roisto kerää arvotavaran talteen), ammuskelut vastaavasti lietsovat pakokauhua. Esimerkillisen persoonallisesti toteutettu pelimaailma ja iskevä toiminta sekä neljällä pyörällä että jalan tekevät GTA3:sta härskin väkivaltariehan, jossa virkeä lajityyppien sekamelska yhdistyy laadukkaaseen toteutukseen. Yksityiskohtiin menemättä raju sisältö ei kuitenkaan sovi silmistä nuorimmille. Elokuvatarkastamon K18-leima pelikotelossa ei ole kukkahattutätien hyssyttelyä, se on annettu hyvästä syystä.Vääjäämättömään jatko-osaan kohdistuvat nyt korkeat ennakko-odotukset. Tämän hetken parhaasta PS2-pelistä on hankala pistää paremmaksi.

                  Spyro: Season of Ice

                  Playstationilta tutuksi tullut Spyro saapuu jälleen uudessa Season of Ice seikkailussaan. Tällä kertaa Spyro on kutistanut itseään melkoisesti ja tällä kertaa pieni lohikäärmeemme temmeltää Game Boy Advancen sisuksissa. Pelin juoni on jotakuinkin seuraava: Ilkeä velho on jäädyttänyt kaikki keijukaiset jääkuutioiksi ja heidät olisi pelastettava. Matkaan lähtee vanha tuttavamme, vaaleanpunainen lohikäärme Spyro, joka ei salli tällaisen vääryyden tapahtuvan. Pelin juonen avauduttua päästäänkin kiinni itse peliin. Spyro: Season of Ice on isometrisestä kuvakulmasta kuvattu tasohyppelyn sekä keräilypelin yhdistelmä. Keräilyllä tarkoitan timanttien ja muiden tavaroiden keräämistä, jota harjoitetaan koko ajan. Lisäksi Spyro vapauttaa säännöllisin väliajoin keijukaisia heidän jäisestä vankilastaan. Tasopompintaakin siis on mukana, mutta huomattavasti vähemmän kuin aiemmissa Spyroissa. Pelattavaa Spyron uusin seikkailu tarjoaa parin kymmenen tehtävän verran, joiden parissa aikaa kuluu useampi päivä. Koska pelissä on ilkimyksiä, on Spyrolla muutama jippo, joilla pelin pahikset voi tuhota. Tarkemmin sanottuna Spyron hyökkäyksiin kuuluvat tuttu ja turvallinen tulihönkäys sekä puskeminen. Näillä pääseekin pitkälle, sillä pelin viholliset eivät ole kovin hankalaa sakkia. Hyökkäysten lisäksi Spyro osaa myös liitää pienten siipiensä avulla ja katsella normaalia kauemmas haluamaansa suuntaan. Spyron liikearsenaali on siis tuttua tavaraa aiempiin Spyroihin tutustuneille.Pääjuonen ohella Spyro saa matkan aikana erilaisia sivutehtäviä, joiden suorittaminen edistää pääjuonta. Esimerkiksi toisessa tehtävässä Spyron on sytytettävä neljä majakkaa päästäkseen eteenpäin. Muutamaan otteeseen tämä tarkoittaa jopa pientä ongelmanratkontaa, mutta ongelmat ovat sen verran selviä, että mitään suurempaa aivotyöskentelyä ei pelaajan tarvitse harjoittaa. Peruspelin lisäksi Spyrosta löytyy muutamia minipelejä, jotka ovat mukavasti toteutettuja eivätkä riko kokonaisuutta.Spyro: Season of Icen maailma on toteutettu peliin sopivalla tavalla, Spyro pysyy ruudun keskellä ja maailma scrollaa pelaajan juoksuttaessa lohikäärmettä. Pientä päänvaivaa aiheuttavat korkeuserot, joiden havainnointi on paikoitellen hieman vaikeaa. Pahiten tämä ongelma kärjistyy aivan ruudun reunoilla olevien tasanteiden kohdalla, jolloin on miltei mahdoton päätellä onko tasanne samalla korkeudella kuin Spyro. Varsinkin veden tai muun äkkikuoleman tuottavan aineen yli hyppääminen on tällöin todella riskialtista. Spyron kontrollointi hoituu GBA:n ohjaimilla näpsäksästi, mutta kenttädesignistä johtuvia ongelmiakin löytyy. Edellä mainitun korkeusero-ongelman lisäksi Spyro voi luiskahtaa helposti alueita ympäröiviin meriin ja vastaaviin, jotka vievät hengen kerta laakista. Jokainen peli tietysti tablaa tyylillään, mutta pienestä virheestä johtuvat mokat syövät hermoja kuin termiitit. Pienen harjoittelun jälkeen homma kuitenkin on sen verran hyvin hallussa, että tämän ongelman kanssa pystyy elämään.Spyron graafinen ilme on tyylikäs. Hahmot ovat mukavan näköisiä ja pelimaailmastakaan ei löydy suurempaa valittamisen aihetta. Ääniä olisi voinut olla hieman monipuolisemmin, mutta mitään suurempaa valittamista ei löydy. Myös musiikit eivät ole mitään maailman upeimpia, mutta eivät myöskään floppaa, keskitason kamaa siis. Spyron seikkailut ovat ihan puoleensa vetävää tavaraa, mutta pienellä viilauksella hyvästä olisi voinut tulla loistava. Nykyisellään peli kärsii pienistä ongelmista, joiden takia pelaajan hermot saattavat kiristyä äärimmilleen. Mitään peli-ilon totaalisesti tuhoavaa ei mukana kuitenkaan ole, joten mikäli tasopompinta kiinnostaa, ei ole mikään synti ja häpeä noutaa Spyro: Season of Iceä lähimmästä pelikaupasta.

                    Shaun Palmer's Pro Snowboarder

                    Kun sain Shaun Palmer’s Pro Snowboarderin käteeni, iski silmääni yhdennäköisyys Tony Hawk Pro Skaterin kanssa. Tämä ei ole mikään ihme, sillä ovathan tuotteet ”sisarpelejä”. Tony Hawkeista vastannut Vicarious Vision ei kuitenkaan tehnyt Shaun Palmer’s Pro Snowboarderia, vaan Activision laittoi homman hieman tuntemattomamman Natsume -pelistudion harteille. Natsumen aiempia duuneja on kuitenkin kohtalaisesti onnistunut Tony Hawk 2:n GBC-versio, joten aivan kylmiltään Natsumen pojat eivät hommaan joutuneet. Miten lumilautailupelin kääntäminen Game Boy Advancelle sitten onnistui? Sitä selvitellään seuraavassa. Shaun Palmer’s Pro Snowboarderin perusperiaate on suora kopio Tony Hawkista. Pelaajan on kerättävä pisteitä, tehtävä oikeita temppuja oikeissa paikoissa ja kerättävä radan varrelta löytyviä kirjaimia saadakseen sponsoreita. Kun sponsoreita on tarpeeksi avautuu pelaajan käyttöön pelin kolme lukittua lumilautaa sekä alussa lukitut radat. Peli on jaettu kolmeen eri osaan, joita pystyy pelaamaan sekä yksittäisinä kisoina, että uramoodina. Freestylessä pelaajan tehtävänä on erilaisten temppujen ja tehtävien suorittaminen, joissa onnistuminen tuo pelaajan taakse lisää sponsoreita. Jokaisella radalla on viisi eri tehtävää, joista kaksi on erilaisia pistetavoitteita (pro- ja sickscore) sekä yksi kirjainten metsästysprojekti. Muut tehtävät vaihtelevat kentästä riippuen. Palmer X -moodissa kilpaillaan kolmea Game Boyn ohjastamaa laskijaa vastaan tavoitteena päästä maaliin ennen muita. Jälleen kerran menestyksestä palkitaan sponsoreilla. Kolmas moodi on nimeltään Superpipe, jonka nimi pitäisi kyllä olla Halfpipe, sillä kyseisessä pelimoodissa lasketaan puhdasta halfpipeä pitkin tehden erilaisia temppuja ja temppukomboja, joista pitäisi kerätä mahdollisimman paljon pisteitä. Vaikeustasoltaan Freestyle ja Superpipe ovat keskinkertaisia, mutta Palmer X:ssä menestyminen on todella vaikeaa, koska GBA:n ohjastamat lautailijat tuntuivat aina vetämään joko hirveän loppukirin tai muuten vain täydellisen laskun. Käytännössä homma vaikuttaa jo epäreilulta, kun GBA-laskijat vain paahtavat ohi vaikka pelaajankin lautailija kulkee niin kovaa kuin laudasta irti saa. Palmer X:n ongelmana on myös se, että taitoa ei tarvita ollenkaan, vaan parhaaseen menestykseen pääsee opettelemalla lyhimmät reitit ja parhaat ajolinjat. Superpipe (halfpipe) on pelin parasta antia. Lumikourussa laskeminen ja temppujen tekeminen on yksinkertaisesti mukavaa puuhaa, ainakin jonkin aikaa. Freestyle ja Palmer X ovat puolestaan epäonnistuneita ja hermoja raastavia kökkömoodeja. Kumpaakaan pelimoodia ei yksinkertaisesti jaksa pelata paria laskua pidempään ja Tony Hawkin kaltaisesta vetovoimasta on jäljellä vain kaukainen muisto. Löytyyhän Palmerista myös moninpeli, mutta siinäkin pääsee kisaamaan vain superpipessä. Voittajana on se, joka keräsi enemmän pisteitä. Erillistä moninpeliä varten työstettyä pelimoodia ei pelistä löydy.Pelattavuudessa jatketaan samaa tahtia pelimoodien kiinnostavuuden kanssa. Takaapäin kuvattu superpipe on toimii myös kontrollien kohdalta parhaiten. Temput ovat suhteellisen yksinkertaisia tehdä ja muutenkin paketti pysyy kasassa. Isometrisestä kuvakulmasta kuvatut Freestyle ja Palmer X -moodit eivät puolestaan loista myöskään pelattavuuden osalta. Itse asiassa melkein kaikki on pielessä lähtien korkeuserojen epäselvyydestä ja jatkuen aina huonoon kenttäsuunnitteluun ja kankeisiin kontrolleihin. Pelin audiovisuaalinen antikaan ei tarjoa mitään hurraamisen aihetta. Animaatiot ovat jotakuinkin kunnossa, mutta muilta osin grafiikat ovat vanhahtavia eikä GBA:n tarjoamia mahdollisuuksia ole hyödynnetty. Äänipuolella päähuomion vie karu taustamusiikki ja hikiset äänitehosteet. Lyhyesti sanottuna peli näyttää ja kuulostaa kammottavalta. Shaun Palmer’s Pro Snowboarder on loistava esimerkki miten voi käydä, kun firma yrittää rahastaa tietyllä tuotteella. Shaun Palmerin snoukkapeli kun on ilmiselvä yritys siirtää Tony Hawk lumelle. Natsumen tekijäkaarti on kuitenkin epäonnistunut työssään totaalisesti, sillä pelin ainoa toimiva ominaisuus on Superpipe. Superpipeä jaksaa pelailla muutamia tunteja, muttei sekään kovin pitkäaikaista peli-iloa tarjoa. Koska peli on 80%:sti täyttä roskaa, on tätä vaikea suositella kenellekään. Shaun Palmer’s Pro Snowboarder tipahtaakin auttamattomasti huonoimpien GBA-pelien joukkoon.