Olen jo pitkään halunnut jollain tasolla kirjoittaa tästä asiasta. Nyt tuntuu sopivalta ajalta.
Olin aikanaan henkeen ja vereen Sega-miehiä. En vihannut Nintendoa, mutta kuuluin aina siniseen jengiin – joskin omistin myös ensimmäisen Nintendo Gameboyn. Sega Mega Driven jälkeen jatkoin Sega Saturniin. N64 tuntui olevan aika oma juttunsa, enkä ole tainnut pelata laitetta vieläkään missään ikinä. Saturnin suurin vastustaja oli kuitenkin Playstation – tuo uusi harmaa masina, jonka viihdejätti Sony lanseerasi aivan yllättäen.
Vanhemman veljeni kanssa sadattelimme, kuinka Sony oli jo tarpeeksi iso korporaatio muutenkin. Sega-miehenä tuntui, että Sony tuli vastaan kaikkialla – oli Sony Music, Sonyn paristot, Sony Walkman, Sonyn televisiot, Sonyn ja Playstationin sponsoroimat futisjengit ja niin edelleen.
Sonya siellä, Sonya täällä – Sonya huoneen nurkassa, Sonya päällä! Sonya joka säällä! Sony, Sony, Sony, Sonyyyyyyyyyyy~!
Veljeni kirjoitti aikanaan jopa hienon tarinan ”Sony-miehen päivästä”. Tämä Sony-mies luonnollisestikin ympäröi itsensä Sony-tuotteilla. Jos tämä teksti olisi vielä jossain olemassa – joskaan en usko sen selvinneen viimeistä 20 vuotta –, olisi se melkeinpä syytä julkaista nostalgia-arvonsa vuoksi ja veljeni luvalla.
Dreamcast oli mahtava konsoli, mutta sitä ruvettiin kutsumaan jo melko aikaisessa vaiheessa flopiksi, mikä lisäsi niin sanottua Sony-inhoa entisestään. Näinpä Xbox oli Segan laitteiden jälkeen looginen jatkumo.
Xbox tuntui pistävän kampoihin Sonylle melko hyvin. Omat elämänvaiheeni johtivat siihen, että en hirveästi seurannut pelimaailmaa muutamaan vuoteen. Pelasin toisinaan parhaat Xbox-pelit läpi ja livetinkin (Xbox Livessä pelaamista) pitkän tovin, mutta sitten oli parin vuoden breikki. Tämän breikin aikana Xbox käynnistyi melko harvoin, vaikkakaan en edelleenkään missannut niitä parhaita pelejä.
Yhdessä vaiheessa jopa hankin talouteeni hetkeksi jo vanhentuneen Playstation 2:n. Tämän tein siksi, jotta voisin pelata Singstaria, koska tykkäsin laulamisesta. Lisäksi etsin käsiini Final Fantasy VII:n, johon olin ihastunut nähdessäni kaverini pelaavan sitä. Nämä olivat isoja hetkiä entiselle Sonyn inhoajalle, joskin Segan siirryttyä tekemään pelejä myös Sonyn konsoleille ei tällä enää ollut niin väliä. Tällainen pieni veljeily entisaikojen Sony-konsolin kanssa tuntui vielä ihan suotavalta, jos kerran Segakin.
Pelaamisesta oli tullut minulle kausiluontoinen harrastus. Nuorempana olin ollut ilahtunut jokaisesta uudesta pelistä, mutta nyt ostin ainoastaan ne hehkutetuimmat taatut klassikkoteokset. Niitä pelatessa sitten tosin aina totesin, että on se pelaaminen vain niin paljon intensiivisempää, hauskempaa ja parempaa kuin sosiaalisessa mediassa roikkuminen ja maailman näennäisestä p*skuudesta lukeminen.
Samalla kun kasvatin jalansijaani toimittajana pelimaailmassa, päätin tuoda talouteeni myös uuden pelikonsolin – Playstation 4:n. Suurin vaikutin tähän oli kuitenkin se, että kuulin Dreamcastin loistavan Shenmuen jatkuvan vihdoin ja viimein Playstation 4:llä sekä PC:llä. Konsolimiehenä tajusin tuolloin, että tulen hankkimaan Playstation 4:n vääjäämättä ennemmin tai myöhemmin.
Ennen PS4:n ostoa rupesin kartoittamaan pitkästä aikaa myös niin sanotun vastustajaleirin tapahtumia. Yhtäkkiä jokainen ”voi ei, niillä on tommoinenkin peli” muuttui muotoon ”jes, pääsen pelaamaan tuotakin”. Se oli todella piristävää ja kohta PS4 ja Xbox One makasivatkin jo televioni alla vierekkäin. Tulisi sitten kummalle tahansa jotakin erinomaista, pääsisin minä upottamaan virtuaalihampaani siihen.
Miten tarina jatkui tuosta hetkestä, vuoden 2016 huhtikuussa, kun PS4 tuli taloon? Osa 2 tulossa pian!