Nyt kannattaa ehdottomasti lukea otsikkoa pidemmälle, sillä kyseessä ei ole mikään videopelejä lyttäävä mielipide, vaan asioita aidosti ja oikeasti pohdiskeleva lyhykäinen kolumni. Nimittäin välillä pelatessa tulee olo, että jossain vaiheessa ollaan pelintekemisen kanssa menty metsään ja pahasti.
Ensimmäisiä kertoja törmäsin tähän ilmiöön noin 13 vuotta sitten, kun agenttipeli Splinter Cell julkaistiin. Olin tuolloin noin 15-vuotiaana nassikkana pelannut pelin demoa ja nauttinut siitä silmittömästi. Hiiviskelin samat kolkat lävitse kymmeniä kertoja kokonaista pelijulkaisua odottaessani. Odotukseni oli, että peli tulisi olemaan jotakin maagista.
Noh, eipä se kokonainen Splinter Cell niin kummoinen minusta ollutkaan. Pelaaminen ei yksinkertaisesti tuntunut niin hauskalta kuin mitä olisin olettanut. Tämän lisäksi ja ehkä vähän tähänkin liittyen törmäsin tuolloin erääseen ilmiöön, joka vielä tänäkin päivänä jomottaa päätäni – fiktiivisen tekstin silkkaan paljouteen!
Kyllä, nykypäivänä peleissä on ihan liikaa tekstiä! Hitosti tekstiä, aivan hitosti! Oli kyseessä sitten Phantom Painin loputtomat encyclopediat tai Skyrimin ja Falloutin lukemattomat kirjanpätkät, on peleissä nykyään tekstiä niin paljon, että sitä ei yksinkertaisesti jaksa lukea. Kaikkein kuivimmalta tuntuu, kun tämä loputon tekstimassa kuvailee jotakin pelinsisäistä kuvitteellista yhteiskuntaa, josta pölpötetään ummet ja lammet, mutta tarina pysyy kuivana kuin hiekkapaperi!
Splinter Cellissä hiiviskellessä tuli välillä kolkkailtua konnia kanveesiin. Tämän jälkeen heiltä sai riisuttua aseen, minkä lisäksi usein pääsi käsiksi johonkin heidän sähköpostitiedostoihinsa – toinen toistaan tylsempiä ja turhempia keksittyjä jorinoita!
Perfektionistisena pelaajana luin pitkän aikaa peleissä kaikki mahdolliset tekstit, mutta jossain vaiheessa luovutin suosiolla. Päätin, että minunhan pinnallista pelikokemustani ei turmella moisella pakkopullalla. Halusin peleissäni räväkkyyttä, nopeaa tempoa, kokemuksia, tapahtumia, jännittävyyttä – en sitä, että eeppinen elämän ja kuoleman välimaastossa kiikkuva toimintapeli pysähtyy kahdeksan minuutin välein jonninjoutavaan lukutuokioon.
Mass Effect -trilogiaa rakastin, mutta myös siinä oli perhanan paljon liikaa tekstiä. Ja kyllä vain, tiedän kyllä termin ”lore whore”, jota käytetään henkilöstä, joka tykkää uppoutua pelimaailmaan todella syvälle lukemalla kaiken mahdollisen, mutta välillä tuntuu, että näillä asioilla suorastaan eriarvoistetaan pelaajia. Voinko kokea olevani pelin todellinen fani, jos skippaan kaiken extra-tarinan? Entä voinko sanoa pitäväni Metal Gear Solid V: Phantom Painista, jos minulla on edelleen kymmeniä tarinaa sisältäviä nauhoja kuuntelematta?
Mass Effectin pelaamisen aikaan luin myös erittäin tärkeää pääsykokeeseen ja yritin omaksua kirjasta suomen kielen saloja. Tuntui turhauttavalta, että samaan aikaan peli tarjosi niin hitosti tarinaa ja tekstiä luettavaksi. Hemmetti, yritä siinä nyt sitten pysyä maailman asioista kärryillä ja tietää yleissivistykseen liittyviä asioita, kun pelitkään eivät malta pysyä omalla tontillaan, vaan yrittävät saada sinut lukemaan enemmän ja enemmän jatkuvasti!