DLC (downloadable content) eli ladattava lisäsisältö on ollut viime vuosien kiistellyimpiä ilmiöitä pelimaailmassa. Samalla kun laajennusten määrä on kasvanut, on niitä kritisoitu monien pelien kohdalla esimerkiksi kalliista hinnoittelusta ja vähäisestä tai yhdentekevästä sisällöstä.
Silloin tällöin on nähty myös laajennuksia, jotka ovat itseasiassa sisältyneet jo alkuperäiselle pelilevylle. Näin oli ainakin BioShock 2:n (2010) ensimmäisen moninpelilaajennuksen kohdalla, jolloin pelaajat käytännössä maksoivat vain jo-omistamansa sisällön avautumisesta. Lisäksi vaikkapa tuoreen Mortal Kombat X:n kohdalla pelaajien rahoja nyhdetään myös pelillisillä helpotuksilla, tässä tapauksessa helpommilla Fatality-liikkeillä.
DLC-käytäntöjen pahimpana syntinä voisi kuitenkin pitää laajennuksia, jotka tuntuvat olevan olennainen osa itse peliä. Tällöin laajennus ei ole oikeastaan laajennus, vaan täydennys.
Talvella julkaistu Evolve muistuttaa tällaista tapausta, sillä peliä kritisoitiin laajasti tolkuttomasta DLC-määrästä ja toisaalta alkuperäisen pelin niukasta sisällöstä. Pelille oli jo julkaisupäivänä tarjolla peräti 60 dollarin arvosta ladattavaa, mikä herätti runsaasti närää pelaajien keskuudessa.
Kuluttajan näkökulmasta onkin erikoista, jos peliin myydään ”lisäsisältöä” heti ilmestyessään. Herää helposti kysymys, mikseivät nämäkin kuuluneet alkuperäiseen peliin? Esimerkiksi Evolven kohdalla on täysin selvää, että neljäskin hirviö (Behemoth) olisi vallan hyvin voinut sisältyä pääpeliin. Mutta silloin yhtiö olisi saanut vähemmän rahaa.
Omasta mielestäni pahemmat esimerkit löytyvät kuitenkin tarinallisten pelien puolelta, missä pelejä lähestytään helpommin arvokkaina kokemuksina, jopa taideteoksina. Kukaan tuskin sanoisi, että Evolven ”esteettinen kokonaisuus” kärsii siitä, jos peliä pelaa ilman neljättä hirviötä.
Ensimmäinen mieleentuleva esimerkki on kotimaisen Remedyn mahtava kauhuseikkailu Alan Wake (2010). Alunperin vain Xbox 360:lle julkaistu peli sai kaksi tarinallista laajennusta, The Signal ja The Writer. Nämä olivat ikään kuin ”lisäjaksoja”, sillä itse pääpelikin jakautui kuuteen tv-sarjamaiseen jaksoon. On kuitenkin merkittävää, että peli muodostaa nähdäkseni mielekkään kokonaisuuden vasta laajennusten kanssa pelattuna.
Pääpelin kuudes episodi ”Departure” päättyi mielestäni äkisti nimihenkilön oppittua muuttamaan ympäröivää surrealistista todellisuutta. Laajennuksissa matka tässä abstraktissa maailmassa jatkuu ja uutta pelillistä ominaisuutta, esineiden ja tapahtumien ”luomista” osoittamalla valolla ilmassa leijuvia sanoja käytetään innovatiivisesti osana peliä. Laajennukset tuntuvat olennaiselta osalta pelin kokonaisuutta sekä tarinallisesti että pelillisesti.
Alan Waken kaltaisessa tapauksessa onkin aivan eri asia puhua pelkästä pääpelistä kuin puhua siitä lisäosineen. Kun laajennus muuttaa koko pelin kokonaisvaikutelmaa sekä tarinan tulkintaa olennaisesti, se tuntuu olevan pikemminkin puuttuva osa peliä kuin jotakin ylimääräistä lisäpelattavaa.
DLC-myynnin kulta-aikana on tärkeää, että myös itse pelit muodostavat mielekkään kokonaisuuden, ja erityisen tärkeää tämä on kerronnallisesti kunnianhimoisten pelien kohdalla. Eihän elokuviin tai kirjoihinkaan kaupata erikseen pieniä lisäyksiä, jotka muuttavat koko teoksen kertaheitolla. Mikäli peliä myydään kokonaisuutena, sen täytyisi myös tuntua itsenäiseltä ja kokonaiselta teokselta.
Laajennusten tulisi siis todellakin laajentaa pelikokemusta, ei viimeistellä sitä. Niiden tarinoiden tulisi olla itsenäisiä kokonaisuuksia, kuten nyt vaikkapa Fallout-pelien lisärit tai BioShock 2:n Minerva’s Den -laajennus. Myös ei-tarinallisissa peleissä pelikokonaisuuden tulisi olla tarpeeksi laaja ilman laajennuksia. Muuten on vaarana, että pelit muuttuvat vain kalliiksi alustoiksi, joiden todellinen sisältö myydään DLC:nä.